Nestor Pyykkö (1926-2019), Nurmeksen Salmenkylästä kertoo alla olevalla videolla, miten hän oli joutua neuvostopartisaanien sieppaamaksi Vuokossa kesällä 1943. Pyykkö kertoo asiasta alla olevalla videolla kohdassa: 04:32-07:38. Haastattelu on vuodelta 2019. https://www.youtube.com/watch?v=j6loZ1XeRSg
Mikko Rautiainen
Salpa-aseman tukikohta Nurmeksen Akkosalmessa Iloniemessä. Taustalla Kuhmontie. (kuva: Mikko Rautiainen
Talvisodan jälkeiset aluemenetykset käynnistivät Suomen edelleen kaikkien aikojen suurimman rakennushankkeen. Uusi itäraja oli vailla linnoitteita ja suojaton. Suomessa myös pelättiin uutta sotaa NL:n taholta. Salpa-asemaksi nimetyn uuden puolustuslinjan rakentaminen alkoi kesällä 1940. Lopputuloksena oli Itämereltä Jäämerelle ulottuva 1200 kilometriä pitkä linnoitusketju.
Salpalinjalle valmistui mm. teräsbetonikorsuja, taisteluhautoja ja panssariesteitä. Pohjois-Karjalan suurimmat linnoitteet valmistuivat Joensuun Marjalaan, Höytiäisen kanavan länsipuolelle sekä Jaamankankaalle, Höytiäisen ja Pielisjoen väliin. Vain strategisesti tärkeimmät kohteet linnoitettiin ja suurelta osin turvauduttiin vesistöesteisiin, kuten Saimaaseen ja Pieliseen.
Nurmeksessa pääasema suunniteltiin kulkemaan Porokylän ja Ylikylän kautta. Näkyvimmät linnoitteet kaupunkialueella ovat Akkosalmessa, Porokylän hautausmaan takaosassa sekä Lapinsärkän läheisyydessä. Salpalinjalle oli suuremmat suunnitelmat myös Nurmeksen osalta, mutta työt katkesivat jatkosodan alkamiseen kesällä 1941. Esimerkiksi suunniteltuja teräsbetonikorsuja ei koskaan valmistunut. Taisteluhautojen ja muiden kenttälinnoitteiden rakentamisesta vastasi 10.Prikaatin III pataljoona, jonka apuna oli myös Nurmekseen vuonna 1940 perustetun varuskunnan varusmiehiä. Panssarikiviesteet rakensivat puolestaan siviilirakentajat. Nurmeksessa työskenteli työpiirin 420 alaisuudessa toimiva työryhmä 425.
Linnoittamisella varauduttiin taisteluun Nurmeksen omistuksesta, jos asiat olisivat menneet toisin. Akkosalmen linnoitteet olivat pääaseman eteen työnnetty tukikohta, jossa mahdollisesti olisi käyty ensimmäiset taistelut vesistöjen suojaaman kaupungin omistuksesta ja pyritty pitämään vihollinen salmen itäpuolella.
Kartta Nurmeksesta vuodelta 1946. Punaisella ympyröitynä Lautiaisen Haapalahti ja Pielisen Vinkerlahti, joiden väliseen kapeikkoon suunniteltiin pääasema. Porokylän hautausmaa sijoittuu Haapalahden ja Vinkerlahden väliin. Etuaseman sijainti on merkitty punaisella rastilla Akkosalmen läheisyyteen.
Porokylän hautausmaan takaosasta löytyy puolestaan jyhkeät panssariestekivet, salpalinjan tunnusmerkki. Osa kivistä on sotien jälkeen siirretty reunustamaan hautausmaata. Paikoillaan olevat panssariesteet ovat osa Nurmeksen salpalinjan pääasemaa, Haapalahden-Vinkerlahden kapeikossa. Tässä vaiheessa Nurmeksen kauppala olisi jo menetetty, mutta tälle tasalle neuvostojoukot olisi pitänyt viimeistään pysäyttää, muutoin tiet eri puolille Suomea olisivat olleet tällä suunnalla auki.
Salpalinjaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Yläkarjalaiset ja muut suomalaiset pitivät sodan alussa saavuttamansa asemat kaukana Itä-Karjalassa Rukajärvensuunnalla sodan loppuun saakka, itärintaman ainoana osana Mustanmeren ja Jäämeren välillä, eikä sota edennyt Nurmekseen saakka.
Myös muilla rintamilla NL:n hyökkäykset pysäytettiin nykyisten rajojen itäpuolelle, eikä Salpalinjan millään osilla koskaan taisteltu. Rakentaminen ei kuitenkaan ollut turhaa. Salpalinja muodosti Suomen puolustukselle fyysisen ja henkisen selkänojan kesällä 1944. Oli vielä yksi linja, jossa taistelua voitaisiin jatkaa. Tämän tiesi myös Neuvostoliitto.
Mikko Rautiainen
Lähde: Matka Salpalinjalle (toim. Armi Oinonen, Arvo Tolmunen 2005), kirjoittajana Pohjois-Karjalan osalta Kimmo Salo.
Kuvassa Tarton rauhan raja punaisella ja Rukajärvi ympyröitynä sinisellä. Kartta on vuodelta 1942.
Vanhan kauppalan alueella on mahdollista kiertää noin parin kilometrin mittainen rengasreitti, jonka matkalle sattuu useita talvisodan historiaan liittyviä kohteita.
Nurmeksen suojeluskuntalaisia Nurmeksen kauppalantalon edustalla. (kuva: Väinö Hämäläinen, Nurmeksen museo)
Sotaan lähdön muistomerkki Kauppalantalon pihalla
Nurmeslaisten Sotaan lähdön muistomerkki (1979) Kauppalantalon pihalla (kuva: Mikko Rautiainen 2022)
”Talvisota-kävely” on luontevaa aloittaa vuonna 1905 valmistuneen jugendtyylisen Kauppalantalon pihalta, josta löytyy vuonna 1979 pystytetty sotaan lähdön muistomerkki. Tältä paikalta ensimmäiset nurmeslaiset lähtivät ylimääräiseen harjoitukseen ja sen myötä talvisotaan syksyllä 1939. Nurmeslaisia taisteli mm. Kuhmon rintamalla ja Lieksan Nurmijärvellä, Puuruun linjalla. Rakennuksen kellarissa toimi puolestaan talvisodan aikana Ilmapuolustusaluekeskus (IPAK 32) ja kesästä 1940 alkaen Ilmavalvonta-aluekeskus 235. Muistomerkin läheisyydessä oleva 1800-luvun tykki puolestaan tuotiin paikalle vuonna 2011 kunnioittamaan jatkosodan alkamisen 70-vuotismuistoa ja nurmeslaisten sotaponnisteluja. Hallintorakennusta tarvittiin myös koulukäyttöön talvisodan jälkeen, Keskustan koulun tuhouduttua pommituksissa. Lähitulevaisuudessa Kauppalantalolle avataan paikkakunnan sotavuosia esittelevä perinnehuone.
Rautatieasema ja sirpalesuoja
Kuvan keskellä takana aseman sirpalesuoja. Oikealla Nurmeksen rautatieasema. (kuva: Mikko Rautiainen 2022)
Kauppalantalolta suunnataan Raatihuoneenkatua pitkin rautatieasemalle. Nurmeksen halki kulkeva rautatie oli yksi syy siihen, miksi kauppala on talvisodassa ankarien pommitusten kohteena. Karjalan rautatien pohjoinen osuus Joensuusta Lieksan kautta Nurmekseen valmistui vuonna 1911. Vihollisen tavoitteena oli katkaista rautatie ja hankaloittaa siten suomalaisten toimia. Epäilemättä tässä olisi auttanut erityisesti Mikonsalmen siltojen tuhoaminen. Nurmes on myös ilmasta käsin helposti tunnistettava kohde, kapea harju kahden vesistön välissä. Koska itse asematkin olivat ilmeisiä pommituskohteita, muistuttaa sodasta edelleen sirpalesuoja, joka tarjoaa myös mahdollisuuden päätellä sirpalesuojan ja pommisuojan eroa. Aseman sirpalesuoja on ilmeisesti rakennettu talvisodan jälkeen.
Sotasairaalan pommituksen muistomerkki
Kirkkokadun koulun oppilas laskee kynttilän muistomerkille pommituksen 80-vuotismuistopäivänä 2020. (kuva: Mikko Rautiainen)
Asemalta suunnataan Kirkkokadulle, jonka varrelta löytyy Sairashuoneen palotori. Korttelissa, johon nyt on noussut uudisrakennuksia, sijaitsi aikanaan yleinen sairaala, joka talvisodan aikana toimi sotasairaalana. Tänne kohdistui neuvostoilmavoimien isku tammikuussa 1940. Vuonna 1960 pystytetty muistomerkki löytyy läheltä palotorin toista päätä. 21:n kuolleen nimilista koruttomassa kivipaadessa on karua luettavaa. Haavoittuneitakin oli 30. Muistomerkkiä vastapäiset jylhät petäjät lienevät todistaneet Neuvostoliiton pommien tuhovoiman sotasairaalan sirpalesuojaan 23.tammikuuta 1940. Mahtavatkohan ne kantaa naapurin metalliromua sisällään? Itse sairaala selvisi pommituksesta, mutta tuli puretuksi vuonna 1981. Kirkkokadulle palatessa voi pysähtyä ”KOP:n” kivitalon kohdalla Kaarlonkadun kulmassa ja katsoa tämän sivun kuvasta, millainen oli sen paikalla ollut alkuperäinen KOP:n talo, joka tuhoutui samaisessa iskussa.
Kuvan oikeassa reunassa sotilassairaalan pommituksen muistomerkki lumipeitteisenä vastapäätä suurta mäntyä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)
Kuvassa etualalla Nurmeksen yleinen sairaala Kirkkokadun ja Kaarlonkadun kulmassa 1920-luvulla. (kuva Nurmeksen museo)
Vasemmalla yleinen sairaala, oikealla talvisodan pommituksissa tuhoutunut KOP:n talo. (kuva Nurmeksen museo 1910-1929)
Kirkon sirpalevauriot
Nurmeksen kirkon pommitusvauriot vuodelta 1940 Karjalankadun puoleisella seinällä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)
Seuraava kohde on pommitusten muistomerkille näkyvä uusgotiikkaa edustava Nurmeksen 5.kirkko vuodelta 1897. Kirkon Karjalankadunpuoleisesta seinästä voi ihmetellä ruhjeita, joita aiheuttivat ne toistasataa pommia, jotka tippuivat kirkon lähelle 4.helmikuuta 1940. Kirkon 55 metriä korkea torni, tuolloin maakunnan korkein rakennus tarjosi talvisodassa paikan tähystää vastapuolen koneita, mutta lienee se auttanut myös vihollista suunnistamaan Nurmekseen. Jylhä katedraali ei sirpalevaurioista hätkähtänyt, eikä menneisyyden dramaattisia vaiheita ole siloteltu piiloon. Kirkon pääoven yläpuolelta löytyy puolestaan muisto ajalta, kun oli Suomi oli Venäjään kuuluva autonominen suuriruhtinaskunta. Suomen itsenäistyttyä keisarien nimilaatta poistettiin, mutta palautettiin myöhemmin takaisin.
Nurmeksen kirkon pääsisäänkäynti ja keisarien nimet (kuva: Mikko Rautiainen)
Karjalan kalmistoissa lepäävien muistomerkki
Luovutetun Karjalan kalmistoissa lepäävien vainajien muistomerkissä vuodelta 1958 lukee: ”Heidän, jotka kalliin maan poveen jäivät nukkumaan”. Taustalla Kirkkokadun koulun rakennukset. Jugend-tyylinen puurakennus valmistui v.1905 Nurmeksen yhteislyseon käyttöön (kuva: Mikko Rautiainen 2022.)
Kierros päättyy Karjalan kalmistoissa lepäävien muistomerkille. Näitä muistelupaikkoja tarvittiin joka puolella maata, kun satojen tuhansien suomalaisten läheiset jäivät menetettyjen alueiden hautausmaille, jonne ei varsinkaan sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ollut pääsyä, jos olivat tuholta ylipäätään säilyneet.
Nurmeksen Suojeluskuntatalon muistolaatta
Kierrosta voi jatkaa vielä Keskustan kentän laidalle, jonka toisesta päädystä ammattiopiston rakennuksen seinästä löytyy samalla paikalla sijainneen Nurmeksen suojeluskuntatalon muistolaatta. Toisella laidalla kenttää seisoo sotien jälkeen, talvisodan pommituksissa tuhoutuneen keskustan koulun uudisrakennus. Itse urheilukenttä puolestaan valmistui aikanaan Nurmeksen suojeluskunnan toimesta.
Nurmeksen suojeluskunnan harjoituspäivät. Kuvan keskellä muonituslottia. Taustalla Nurmeksen Suojeluskuntalo, eli Motti. (kuva: Nurmeksen museo)
Muuta
Talvisota-kävelyltä on hyvä suunnata Kötsin museoon katsomaan elokuva Pommien varjossa, mikä antaa kokonaiskuvan talvisodan tapahtumista Nurmeksessa. Tekstin lähteenä on osin käytetty tätä Nurmeksen museon artikkelia: https://www.nurmes.fi/en/pommitukset-nurmeksessa
Mikko Rautiainen
Juho (1911-2004) ja Anna-Liisa (1916-2008) Turunen. Kuva on todennäköisesti jatkosodan ajalta.
Juho Turunen syntyi Ilomantsin Ratilanvaaralla 16.huhtikuuta 1911. Vanhemmat olivat Iisakki (1865-1937) ja Beata (1884-1954, os. Kuivalainen) Turunen. Juhon kaikki sisarukset menehtyivät jo lapsina. Itsenäisyyden alun sekasortoisissa vaiheissa Juholta jäi kansakoulu käymättä. Lukutaidon hän opetteli itse ja hänestä tulikin hyvin innokas lehtien lukija ja yhteiskunnallisten asioiden seuraaja. Isä kuoli Juhon ollessa noin parikymppinen nuori mies. Tilan hoito jäi Juhon ja hänen äitinsä vastuulle.
Kutsunnoissa Juho kävi vuonna 1930 ja asevelvollisuuttansa hän lähti suorittamaan Laatokan Karjalaan Pitkärantaan, Salmin Rajavartiostoon maaliskuussa 1932. Aika oli sisäpoliittisesti levotonta, Mäntsälän kapina oli päättynyt vain pari viikkoa aiemmin. Sodat olivat kuitenkin edessä vasta kaukana tulevaisuudessa, eikä erinomaisen kivääriampujan merkin saanut Juho osannut aavistaa, että hän joutuisi soveltamaan opittuja taitoja myös käytännössä. Palvelus päättyi 350 vuorokauden jälkeen helmikuussa 1933. Sotilastaitoja hän kävi kertaamassa kesällä 1937, 20 vuorokauden pituisessa harjoituksessa.
Anna-Liisa Haapalainen syntyi Ilomantsin Iljanahossa, Liepalan talossa Matti (1882-1942) ja Siiri (1890-1950, os. Kukkonen) Haapalaisen perheeseen 17. syyskuuta vuonna 1916. Hänen veljiään olivat Einari, Viljo, Alpo ja Erkki sekä sisariaan Helvi, Vieno ja Sylvi. Anna-Liisa kävi kansakoulun Sonkajassa sekä myöhemmin pienviljelijäkoulun kirkolla. Juho ja Anna-Liisa avioituivat vuonna 1938 ja pariskunnan ensimmäinen lapsi, Raimo syntyi vuonna 1939.
Talvisota – Möhkössä ja Iisalmessa
Rauhanomaiset askareet keskeytyivät äkillisesti sodan uhkaan syksyllä 1939. Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan alueita Karjalasta. Suomen tekemät myönnytykset eivät riittäneet Neuvostoliitolle ja neuvottelut katkesivat tuloksettomina. Neuvostoliiton puna-armeija vyöryi Suomen rajojen ylitse 30. marraskuuta. 28-vuotias Juho oli määrätty puolustamaan kotipitäjäänsä Möhkön rintamalle 11. Erillispataljoonaan. Palvelukseen astuminen oli tapahtunut jo 7.lokakuuta. Ensimmäisen sotayönsä sotamies Juho Turunen kertoi viettäneensä puunkatveessa,. Aamulla jalat olivat jäässä. Sodan vuoksi rajapitäjät määrättiin tyhjennettäviksi siviiliväestöstä. Anna-Liisa, Raimo ja Beata evakuoitiin Iisalmen maalaiskuntaan, jossa asuttiin Laidinmäen koulun lattialla. Evakkoreissusta tuli surullinen. Pieni Raimo sairastui tuhkarokkoon ja kuoli jälkitautiin yhden vuoden, yhden kuukauden ja 11 päivän ikäisenä. Juho tuli rintamalta kantamaan poikansa arkkua. Hautajaisten jälkeen oli palattava sotaan. Lapsensa menettänyt Anna-Liisa puolestaan määrättiin karjanajoon. Joukkohaudassa lepäävän Raimon siirtäminen myöhemmin Ilomantsiin ei onnistunut. Ennen talvisodan päättymistä Juho joutui vielä Kollaalle lähtevään kuljetukseen, mutta perille ei ehditty, aselepo astui voimaan 13.maaliskuuta. Moskovan rauhanehdot olivat raskaat ja myös Ilomantsi menetti alueitaan Neuvostoliitolle. Kantakortti kertoo, että Juho lomautettiin armeijasta toistaiseksi 26.huhtikuuta 1940. Juho ja Anna-Liisa pääsivät jatkamaan Ratilaan talvisodan vuoksi keskeytyneitä töitään, mutta rauha jäi lyhyeksi, vain runsaan vuoden mittaiseksi. Jo toukokuussa 1941 Juho määrättiin kymmenen päivää kestävään kertausharjoitukseen.
Jatkosota – Enosta Syvärille
Suomi pelkäsi Neuvostoliiton uutta hyökkäystä ja haki turvaa Saksasta. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi kesällä 1941. Suomi vakuutti pysyvänsä puolueettomana. Neuvostoliitto ei luottanut Suomen rauhantahtoon ja aloitti sotatoimet Suomea vastaan pommittamalla useita paikkakuntia kesäkuun lopulla. Kun Neuvostoliiton maahyökkäystä Suomeen ei tullut, määräsi ylipäällikkö Mannerheim Karjalan armeijan hyökkäämään Laatokan pohjoispuolelle. Tähän hyökkäykseen otti osaa myös sotamies Juho Turunen. Ilomantsin ja Enon reserviläisistä koottiin pataljoonat, jotka liitettiin jalkaväkirykmentti 9: teen. Kranaatinheitinmies Turusen uusi sotaretki kulki Enosta Laatokan pohjoispuolelle Pälkjärvelle ja Sortavalaan ja sieltä edelleen vanhan valtakunnan rajan ylitse Itä-Karjalaan, Aunukseen, josta Juhon mieleen jäi valtava Kaskanan korpi. Itä-Karjalan valtaus huipentui Syvärin ylitykseen. Syvärin takana Ostassa JR 9 ja muut suomalaiset jäivät odottamaan kädenlyöntiä saksalaisten kanssa, jota ei koskaan tapahtunut. Alkoi kaksi ja puoli vuotta kestävä asemasotavaihe. Kotiin oli satoja kilometrejä, Moskova oli yhtä lähellä kuin Helsinki. Sodan ankeutta piristi iloinen asia. Anna-Liisan ja Juhon vanhin tytär Pirkko syntyi marraskuussa 1941 ja elämä näytti taas valoisamman puolensa. Sotilaselämässä tapahtui muutos, kun Juhon rykmentti vaihtui JR51:ksi. Sota koetteli myös miehen terveyttä. Helmikuussa 1943 Juho siirrettiin hoidettavaksi 66.Sotasairaalaan Äänislinnaan. Syyksi kantakortissa mainitaan Myodegeneraatio cordis eli sydänlihasrappeuma (voi olla myös tulehdusperäinen). Myöhemmin helmikuussa hänet siirrettiin 35.Sotasairaalaan Hämeenlinnaan, jossa hän oli syntymäpäiväänsä 16.huhtikuuta saakka. Henkilötäydennyskeskus 4:n kautta Juho palasi takaisin rintamalle, aluksi lataajaksi JR51:n riveihin ja lopulta huhtikuun 26.päivänä takaisin JR9: teen. Juhon ollessa rintamalla oli, Anna-Liisan arkea puolestaan kotirintaman kova työnteko. Vastuulla olivat anopin kanssa maatilan työt ja pieni tytär.
Jatkosota – Syväriltä U-asemaan ja Kaltimoon
Asemasotavaihe päättyi kesällä 1944. Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalan Kannaksella. Suomalaiset perääntyivät kohti Viipuria. Kannaksella tarvittiin lisäjoukkoja ja Itä-Karjalassa pelättiin Karjalan armeijan joutumista saarretuksi. JR 9 jätti asemansa Syvärin takana ja vetäytyi viivytystaisteluja käyden kohti länttä. Suomalaiset pysäyttivät vihollisen etenemisen Karjalan kannaksella, ja Neuvostoliitto yritti nyt ratkaisua Laatokan pohjoispuolella. JR 9 otti osaa rajuihin torjuntataisteluihin keskeneräisessä U-asemassa Nietjärvellä. Puna-armeijan tie Suomeen pysyi suljettuna myös siellä. Tässä taistelussa antoi oman panoksensa myös Sotamies Juho Turunen. Tämäkään sota ei mennyt Anna-Liisalta ilman menetyksiä, Juhon tavoin JR 9:ssä taistellut Anna-Liisan Einari-veli kaatui U-aseman taisteluissa heinäkuun lopulla 1944, vain reilu kuukausi ennen sodan päättymistä. Aselepo astui voimaan syyskuun 4.päivänä, mutta entisen vihollisen pelossa suuri osa Suomen armeijasta haluttiin pitää aseissa mahdollisimman pitkään, kunnes se olisi välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti saatettava rauhanajan vahvuuteen. Edellisestä johtuen Juhokin kotiutettiin vasta marraskuun 13.päivänä Enon Kaltimossa. Siviilivaatteita ei ollut odottamassa, asetakki päällä Juho lähti kävelemään kohti Ratilaa. Myöhemmin kotiutumista muistellessaan Juho totesi, että askel oli kevyt. 90-vuotispäivänään vuonna 2001 Juho muisteli, että elämässä vaikeinta oli sotaan lähtö ja mieluisinta eukon ottaminen.
Sotien jälkeen perheeseen syntyi kuusi lasta. Lapsenlapsia he saivat yhteensä 16 ja siitä seuraavaakin polvea molemmat ehtivät nähdä. Juho ja Anna-Liisa jatkoivat maatilan pitoa 1970-luvun loppupuolelle saakka, jolloin tapahtui sukupolvenvaihdos ja muutto eläkepäiviksi Joensuuhun. Työntäyteistä elämänvaihetta seurasivat myös ansaitut eläkevuodet. Juho kuoli 93-vuotiaana kesän kynnyksellä 2004 ja Anna-Liisa 91-vuotiaana talvella 2008.
Mikko Rautiainen
Lähteet: Teksti on aiemmin julkaistu teoksessa Ratilanvaara – Historiaa ja ihmisiä, toim. Heikki Ignatius 2012. Teksti pohjautuu tietoihin, joita Anna-Liisa ja Juho Turunen sekä heidän perheenjäsenensä ovat kertoneet. Talvi- ja Jatkosotaan liittyvien asioiden tietolähteinä on käytetty Juho Turusen kantakorttia sekä teoksia: Anttila, Olavi 1975. Suomen rintamamiehet 1939–45. 7.divisioona. Hahtela, Martti, Juutilainen Antti, Salmela Väinö 1992. Taisteleva JR 9 1941–1944.
Tarton rauhan raja ja Itä-Karjala vuonna 1942.
Mauno Rautiainen (1920-1999), kuvan omistaa Heikki Rautiainen)
Mauno Rautiainen syntyi Heikki (1889-1962) ja Wilhelmiina (1881-1955) Rautiaisen kolmantena lapsena vuonna 1920 Oravilahden Tainiossa. Hänen sisaruksiaan olivat Aino, Laila ja Martti. Maanpuolustukseen Mauno otti osaa jo nuorena liittymällä mukaan Rääkkylän suojeluskunnan toimintaan. Tästä tunnustuksena Vapaussoturien huoltosäätiö myönsi hänelle sinisen ristin, jääkärikenraali Väinö Valveen allekirjoittamana vuonna 1981.
Talvisodan aika
Kutsuntapäivä 12.3. oli melko dramaattinen, vaikka sitä ei vielä tuolloin tiedettykään. Talvisota nimittäin päättyi seuraavana päivänä. Mauno muistaa, kuinka hän oli 13.maaliskuuta lähtenyt saamansa määräyksen mukaan ostamaan lumipukukangasta Rääkkylän osuuskaupalta ja kuinka hiihtäessä kuului tykkien jyly. Osuuskaupalle päästyä, oli kauppias sanonut, että lumipukukangasta ei enää taida tarvita, rauha on juuri tullut voimaan. Kotiin palatessa ei sodan ääniä enää kuulunut.
Varusmiehenä välirauhan aikana
Varusmiespalvelustaan Mauno Rautiainen astui suorittamaan 20.maaliskuuta 1940 Jalkaväenkoulutuskeskus 9:n Kiuruvedelle. Ehtipä hän palvella myös uudessa Kontiolahden varuskunnassa, yhtenä ensimmäisistä varusmiehistä. Terveysongelmat tekivät Maunon asepalveluksesta rikkonaisen ja myöhemmästä sotaretkestä lyhyen. Varusmiespalvelus keskeytyi sydänsairauden vuoksi syksyllä 1940, noin viiden kuukauden jälkeen.
Laatokan Karjalaa valtaamassa
Uudelleen palvelukseen Mauno Rautiainen määrättiin 20.kesäkuuta 1941. Joukko-osastona oli Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin alainen 613 IsK., eli ilmasuojelukomppania, jonka riveissä Mauno otti osaa Laatokan Karjalan takaisinvaltaukseen, jatkosodan alettua kesällä 1941. Komppaniaan kuului rääkkyläläisiä vanhoja miehiä ja nuoria poikia. Maunon mukaan sen kokoon saamiseen vaikutti Rääkkylän nimismiehen aktiivinen toiminta. Mauno Rautiaisen sotatie kulki Kiteeltä, Matkaselän kautta Ruskealaan ja edelleen Särkisyrjään, jossa oli kovat tappelut. Särkisyrjästä jatkettiin Kaalamoon, josta korpitaivalta Ryttyyn. Etenemisen aikana Mauno määrättiin usein kulkemaan tunnustelijana kärjessä. Sotaretki huipentui Sortavalaan saapumiseen.
Mauno Rautiaisen tuntolevy (omistaja Mikko Rautiainen)
Sortavalassa
Laatokan Karjalan vallattu pääkaupunki oli mieleenpainuva kokemus. Sortavalassa 613 IsK. otti osaa kaupungin puhdistamiseen ja esimerkiksi kaatuneiden vihollisten hautaamiseen. Mauno kertoi, että eräältä haudattavalta vihollissotilaalta oli upseeri kärkkynyt itselleen parempia saappaita ja mennyt niiden perässä monttuun. Kiinnostus saappaita kohtaan kuitenkin hiipui, kun vainajan jalka irtosi saappaan mukana. Kerran Maunon kävellessä kaupungilla vanhemmanpuoleisen aseveljensä Hirvosen kanssa, oli vastaan tullut upseeri huomauttanut takki auki kävellyttä Hirvosta epäsotilaallisesta pukeutumisesta ja tivannut miehen yksikköä. Tähän Hirvonen oli vastannut: Rääkkylän romukomppania. Tilapäisten isäntien jäljiltä kaupunkiin oli jäänyt kaikenlaista, esimerkiksi laiva, joka sisälsi valtavat määrät tulitikkuja. Vallatulle alueelle oli jäänyt myös yksittäisiä vihollisia. Eräästä puutarhasta iltapalaa haettaessa, ammuttiin talon ikkunasta kohti. Luoti meni vinkuen Maunon pään vierestä. Pihasta oli lähdettävä kiireellä ja korvissa soi pitkään. Sortavalasta 613 IsK. palautettiin kotikonnuilleen ja Mauno vapautettiin jälleen palveluksesta elokuun lopulla 1941. Vanhoilla päivillään Rautiainen valitteli olleen niin huono sotilas, että ylennystä ei tullut. Rääkkylän paikallispäällikkö Martikaisen allekirjoittamassa Ilmasuojelujoukkojen palvelustodistuksessa vuodelta 1944 hänen todetaan kuitenkin toimineen ryhmänjohtajana.
Myöhempi asepalvelus
Puolustuslaitoksen palvelukseen Mauno Rautiainen palasi vastasi helmikuussa 1944, tuolloin Jalkaväenkoulutuskeskus 6:n 4.komppaniaan. Tuberkuloosin vuoksi hän oli kuitenkin kuukausikaupalla hoidettavana sotasairaaloissa, eikä enää rintamalle ehtinyt. Reserviin hänet siirrettiin Parolassa 20.marraskuuta 1944 ja viimeisten sotilasvarusteiden luovutus tapahtui Rääkkylässä 24.marraskuuta. Asepalvelusta kertyi yhteensä yksi vuosi ja runsaat 4 kuukautta. Erikoiskoulutuksena sotilaspassissa mainitaan kiväärimiehen koulutus. Rintamapalvelustunnus hänelle myönnettiin vuonna 1971. Sotien jälkeen Mauno Rautiainen ei uuden itärajan takana käynyt. Hän totesi: Ryssän puolelle en mene, kun viimeksi minut otettiin torrakon kanssa vastaan.
Mauno Rautiainen alarivissä kolmas vasemmalta. Kuvan paikka tai ajankohta on tuntematon. Mahdollisesti sotasairaala (kuvan omistaa Anni Koskela)
Puolustuslaitoksen Rääkkylän aluejärjestön kuitti Mauno Rautiaisen luovuttamista varusteista 24.marraskuuta 1944. (omistaja Heikki Rautiainen)
Sodan jälkeiset vaiheet
Sotien jälkeen Mauno Rautiainen lähti opiskelemaan kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaariin. Valmistuttuaan hän teki työuransa Pielisensuun kunnan (myöh. Joensuu) Sulkulahden (myöh. Hukanhaudan) kansakoulun opettajana ja johtajana 1940-luvun lopulta 1970-luvulle saakka. Aloitettuaan virassaan häntä hämmästytti oppilaiden huono käytös, joka lienee osaltaan ollut seurausta sota-ajan poikkeusoloista. Seurasi nopea kurinpalautus, jonka jälkeen ongelmia ei enää ilmentynyt.
Mauno Rautiainen työssään Sulkulahden kansakoululla 1950-luvulla (kuvan omistaa Heikki Rautiainen)
Samoihin aikoihin Maunon kanssa Sulkulahden koululle tuli opettajaksi Ruskealasta kotoisin oleva Maire Moilanen (1918–1996). Lue Mairen sotavuosista täältä: https://www.lottasvard.fi/rautiainen-maire/ Maire Unelma ja Mauno Armas löysivät toisensa. Heille syntyi kolme poikaa Heikki (s.1949) sekä Hannu ja Vesa (s.1950). Lastenlapsia he saivat yhteensä yhdeksän.
Maire ja Mauno Rautiainen 1948. (kuvan omistaa Anni Koskela)
1950-luvulla Mauno oli innokas taidemaalari. Kankaille ikuistui niin maisemia, muotokuvia kuin abstraktimpiakin aiheita. Teoksia päätyi esille näyttelyihinkin. Myöhemmin hän sivalsi mielellään myös kynällä ja otti lehtien palstoilla kantaa niin taiteeseen kuin yhteiskunnallisiinkin asioihin. Musiikillistakin lahjakkuutta löytyi; nuorena hän soitti veljensä Martin kanssa nurkkatansseja Rääkkylässä ja lastenlapsille on jäänyt mieleen hänen mandoliininsoittonsa. Eläkepäivien rakkaaksi harrastukseksi tuli kalastus Saimaan rannalla, synnyin kunnassa Rääkkylässä, jonne omin käsin nousi kesähuvila, saunoineen ja aittoineen. Tärkeää hänelle oli myös metsänistutusharrastus Rääkkylän metsäpalstalla. Mauno Rautiainen kuoli Joensuussa 78-vuotiaana vuonna 1999.
Jääkärikenraali Väinö Valveen allekirjoittama myöntökirja sinisestä rististä vuodelta 1981. (omistaja: Heikki Rautiainen)
Mauno Rautiaisen isästään Heikki Rautiaisesta (1889-1962) 1950-luvulla maalaama muotokuva. (omistaja Heikki Rautiainen)
Kirjoittanut Mikko Rautiainen 2022
Lähteet: Teksti perustuu Mauno Rautiaisen ja hänen poikiensa Heikki ja Vesa Rautiaisen kertomuksiin. Lähteinä on käytetty myös teosta Suomen rintamamiehet 1939-1945 sekä Mauno Rautiaisen sotilaspassia, kantakorttia ja IS-joukkojen palvelustodistusta.
