Sotainvalidien veljesliiton historiaa Nurmeksessa ja Valtimolla

Nurmeksen museon kokoelmat

  • Kirjoittajat: Toivo Kaltiainen ja Raimo Sillanpää

 

 

 

 

 

 

Talvisodan pommitukset Nurmeksessa ja Valtimolla

Talvisodan pommitukset Nurmeksessa ja Valtimolla (Nurmeksen museo)
”Verta itkevä Seitzin pommisuoja” (Ari Uddin piirros Seitzin pommisuojasta Erkki Koistisen muistitietojen perusteella)

kuvassa karttapiirros pommituksista.

Kartta Nurmeksen pommituksista (Nurmeksen museo)

Talvisodan aikana 1939-40 Nurmes, etenkin kauppala, joutui tuhoisien ilmapommitusten kohteeksi. Pommituksia oli lähes joka päivä. Rakennuksia tuhoutui kokonaan kahdeksan ja useita vaurioitui, mutta Mikonsalmen sillat säilyivät tuhoutumattomina eikä vihollinen onnistunut lamauttamaan liikennettä. Kuhmon rintamalla taistelleen Prikaati Vuokon huollon katkaiseminen tai prikaatin Nurmeksessa sijainneiden huoltoelimien tuhoaminen olivat todennäköisesti pommitusten päämotiiveja.

Nurmeksen kauppala oli evakuoituna joulukuun puolivälistä huhtikuulle 1940. Ensimmäiset pommit putosivat Nurmekseen 27.12.1939. Nurmekseen tehtiin talvisodassa lähes 40 pommitusta.

Suomen puolustus oli jaettu kahteen ryhmään, kenttäarmeijaksi ja kotijoukoiksi. Nurmes kuului sotatoimialueeseen. Sotatoimialue oli jaettu kolmen puolustusryhmän kesken, Kannaksen armeijan, neljännen armeijakunnan ja Pohjois-Suomen ryhmän kesken. Pohjois-Suomen ryhmän vastuualue oli suurin, sillä siihen kuuluivat Pohjois-Karjala, Kainuu ja Lappi. Ryhmällä oli käytössään kuusi pataljoonaa. Pohjois-Karjalan ryhmä toimi ryhmän alaryhmänä, ja sillä oli aluksi käytössään neljä pataljoonaa (myöhemmin vain kolme), ja se toimi Kuhmo-Lieksa -alueella. Ryhmällä oli käytössä myös varustetasoltaan heikko täydennyspataljoona.

Ilmapuolustusjoukkoihin kuului varsinaisten ilmavoimien lisäksi ilmatorjunta sekä ilmavalvonta. Lentokalustoa ei talvisodan aikaan riittänyt Suomen armeijalta Nurmeksen pommituslentoja torjumaan, ja it-aseitakin vain pari.

Ilmavalvonta oli jo ennen sodan puhkeamista ylimääräisten kertausharjoitusten aikaan suunniteltu niin hyvin, että se toimi moitteettomasti sotatilanteessa. Ilmavalvonnan tehtävänä oli viholliskoneiden liikkeiden seuraaminen ja tietojen välittäminen ilmavoimien joukoille, ilmatorjunnalle sekä väestönsuojelumuodostelmille. Talvisodan alkaessa Suomessa oli 53 ilmapuolustusaluetta, joissa sijaitsivat ilmavalvonta-asemat ja niiden johtokeskukset eli ilmapuolustusaluekeskukset. IPAK:it olivat sotilaallisia yksiköitä. Nurmekseen sijoitetun IPAKin järjestysnumero oli 32. Se toimi aluksi Suojeluskuntatalossa kauppalassa, mistä se siirrettiin torin reunalla sijainneeseen Caloniuksen taloon
ja sieltä pommitusvaaran takia Vinkerrannalle Lahentaus- Aholaan. Nurmeksen ilmavalvonta-asemat olivat kauppalan (3201) lisäksi Salmenkylässä (3202), Mujejärvellä (3207), Kopraksessa (3208), Höljäkässä (3209) ja Petäiskylässä (3210). Sota-aikana perustettiin valvonta-asema 3211 Jokivaaraan ja Joensuun IPAK:in alaiset Vuokon, Juuan, Nunnanlahden, Ahmovaaran ja Kolin asemat liitettiin Nurmeksen aluekeskukseen.

Myös Valtimo määritettiin sotatoimialueeksi. Valtimolaiset olivat tottuneet käyttämään Nurmeksen apteekkia, lääkäriä, pankkeja ja muita palveluja, mutta poikkeustilan voimassa ollessa myös Nurmeksen kauppalaan ja Porokylään matkustaakseen tarvitsivat valtimolaiset nimismieheltä luvan.

Valtimo oli merkittävä huoltokeskus, ja sen vuoksi pommituksien kohteena. Siellä sijaitsi neljä Nurmeksen ilmapuolustusaluekeskuksen ilmavalvonta asemaa: 3203 Karhunpää, 3204 Valtimo, 3205 Puukari ja 3206 Matovaara. Vihollisen lentotoiminta voimistui tammikuussa 1940. Kolme konetta pommitti Valtimon aseman pohjoispuolella ollutta junaa 11 pommilla. Lisäksi junaa tulitettiin konekiväärein.

Pahin pommitus Valtimolla koettiin 26.1., jolloin Lieksasta tuli hälytys klo 13.10. Seitsemän konetta lensi Valtimon yli klo 13.25 ja ne palasivat pohjoisen suunnasta viisi minuuttia myöhemmin pudottaen yli 40 pommia metsän suojassa olevan autokomppanian päälle. Pommituksessa sai surmansa Anna Sofia Kalilainen. Koneet palasivat tulittamaan konekivääreillä pommitusaluetta ja kirkonkylää. Yksi asuinrakennus tuhoutui.

Pommitus pohjautui selvästi vakoilun avulla saatuihin tietoihin, joten yhä useampi epäilyttävä henkilö sai määräyksen poistua paikkakunnalta, ja kaikilta autokentän ohi kulkeneilta tarkistettiin henkilöllisyys. Ankarista pommituksista huolimatta Valtimo säilyi hyvin. Ainoastaan yksi rakennus tuhoutui, rata rikkoutui kolmesta kohtaa, puhelinpylväitä ja johtoja rikkoutui jonkin verran. Asemalla särkyi ikkunoita kuten monessa muussakin talossa.

Ilmavalvonta toimi Nurmeksessa hyvin, mutta ilmatorjuntaa ei juurikaan Nurmeksessa ollut talvisodan aikana. Prikaatin konekiväärit eivät pystyneet vihollislaivueille mitään, ja nämäkin it-aseet vietiin tammikuun lopulla kauppalasta pois, kun prikaatin esikunta ja posti siirrettiin ensimmäisten ankarimpien pommitusten jälkeen Porokylään. IPAK 32:n alaisten yksiköiden määrävahvuuteen kuului noin 30 miestä, jotka olivat suojeluskuntalaisia ja nostomiehiä. Suuren osan ilmavartiointitehtävistä suorittivat lotat, joita kuului aluekeskuksen henkilöstöön talvisodan aikana 104. Ilmavalvojilla oli käytössään kiikarit, suuntalevy ja lentokonekuvasto, joka sisälsi sekä vihollisen että omien koneiden tuntomerkit. Havaintojen perusteella ilmoitettiin puhelimitse ilmavalvontakeskukseen viholliskoneiden lukumäärä, tyyppi ja moottoreiden määrä, lentosuunta,
arvioitu lentokorkeus sekä havaintoaika. Ensimmäinen ilmoitus viholliskoneista annettiin niiden ollessa noin 120 kilometrin päässä kohteesta ja toinen ilmoitus silloin, kun koneet saapuivat 60 kilometrin päähän arvioidusta kohteestaan. Kun väestönsuojeluelimet olivat saaneet ilmavalvontakeskuksesta tiedon koneiden saapumisesta, tekivät ne päätöksen ilmahälytyksen antamisesta. Nurmeksessa ja muuallakin ilmavaaramerkki annettiin katkonaisella sireenin ulvonnalla ja vaara ohi merkki yhtenäisellä sireenin äänellä tai kirkonkelloja soittamalla.

Nurmekselainen Aimo Tervo joutui talvisodan alkuviikkoina koulukaverinsa kanssa ennen armeijaan menoa ilmavartijaksi kirkon ilmavalvonta-asemalle. Poikien tehtävänä oli ilmavaaramerkin kuultuaan kiivetä kirkontorniin ja sieltä seurata viholliskoneiden liikkeitä ja pommituksia sekä kartoittaa tulipaloja ja vaurioita. Kun vaara ohi-merkki oli annettu, piti poikien soittaa kirkonkelloja. Aimo Tervo muistelee:

”Eräänä yönä jouduimme jälleen kerran kesken makeiden unien juoksemaan vartiopaikallemme kirkon torniin. Kun hengästyneinä pääsimme perille, alkoi pommeja jo putoilla. Muutamia osui kirkon lähelle ja kun ne maassa räjähtivät, kuului kovia jysähdyksiä ja kova ilmanpaine tuntui torniin saakka. Useita tulipaloja näytti syttyneen lähistölle ja ne loimottivat selvästi pakkasyössä. Ilmoitimme havaintomme valvontakeskukseen. Kun pommarit olivat häipyneet itärajan taakse ja vaara ohi -merkki annettu, soitimme kelloja. Sitten laskeuduimme tornista alas taskulampuilla tietämme
valaisten. Pimeässä kirkossa meitä odotti kolkko tunnelma, sillä pakkasviima puhalsi vastaamme. Lentopommien räjähtäessä syntynyt ilmanpaine oli rikkonut suuren osan kirkon ikkunalaisesta- ja niitä oli paljon.”

27.12. 1939 kauppalassa annettiin hälytys myöhässä, niin että sireenin ääni peittyi lentokoneen jylinään. Pommikone lensi noin 1500-2000 metrin korkeudella, ja pudotti neljä räjähdyspommia. Näistä kaksi putosi yläkauppalaan, toinen muurari Kärjen pihaan ja toinen Rajakadun yläpäähän keskelle katua. Suutari Kalle Aarnikoski oli töissään, kun pommi räjähti jäisellä kadulla noin 30 metrin päässä hänestä. Yksi pommeista osui Lyydia Saarelaisen asuinrakennuksen viereen Pielisenkadun ja Nurmeskadun kulmaukseen rikkoen taloa ja sisällä olleen ompelukoneen jalkaa.

Tammikuu 1940 oli ilmavavonnallisesti vilkasta aikaa. 14.1.-18.1. viholliskoneita lensi lähes päivittäin Nurmeksen yllä kuitenkaan pudottamatta pommeja. Sitten 19.1. kauppalaa pommitettiin. Lentohälytyksiä oli kaksi, joista ensimmäinen oli jo aamulla ja toinen iltapäivällä kello 13.52. Kuusi pommikonetta lensi koillisesta noin kilometrin korkeudella ja pudotti alueelle 20 miinapommia, yhden sirpalepommin ja 100-150 termiittipommia. Vaara oli ohi klo 14.21. Henkilömenetyksiä ei tullut, mutta yksi pommeista osui Selanderin taloon Kaarlonkadun varrelle. Pommi meni talon läpi, ja siitä jäi vain ”kuoret” jäljelle. Rouva Elna Selander seisoi uunin takana ja säilyi vahingoittumattomana. Pommeja pudotettiin myös asemalle, palokujille postivaunuun ja kauppalantalolle. Vahingot jäivät kuitenkin vähäisiksi. 20.1. kauppalaa pommitettiin neljään otteeseen. Pommitusten ajankohdat olivat klo 9.48, 12.20.13.30 ja 14.05. Yhteensä kahdeksan pommikonetta pudotti 27 miinapommia, yhden sirpalepommin sekä 40 palopommia. Kauppalaan pudonneet pommit aiheuttivat paljon vahinkoa. Sirpale surmasi yhden sotilaan ja haavoitti toista vakavasti. Lisäksi yksi sammutustöissä ollut sotilas haavoittui hävittäjäkoneesta tulleessa konekivääritulituksessa.

Aamupäivällä sai eräs sotilas surmansa Raatihuoneenkadulla. Harjukadun ja Raatihuoneenkadun kulmauksessa sijaitseva rouva Ester Ahosen talo vaurioitui pahoin, samoin saunarakennus Kirkkokatu 12:sta pihalla.

Iltapäivällä kolme asuinrakennusta ja ulkorakennusta tuhoutui. Kyseessä olivat kauppias Paavo Maurasen kaksi taloa soitteessa Kirkkokatu 19 sekä sitä vastapäätä sijainnut metsänhoitaja B.W. Linnoilan talo osoitteessa Kirkkokatu 16. Talo syttyi kahdesta kohtaa eteläpäädystään. Sammutusmiehistöä ammuttiin vihollisen lentokoneista käsin.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä: 23.1. tehtiin kauppalaan ja Porokylään useita pommituksia, koneita oli 3-10 kerrallaan. Lentokoneet tulivat Repolan Lieksajärven jäältä, jossa oli ollut 84 konetta. Matkaa sieltä Nurmekseen on n. 130 kilometriä. Aamulla klo 10.40 lensi kymmenen pommikoneen laivue Nurmeksen ylle ja pommitti raskaasti. Viiden koneen ryhmissä lentäneet koneet tulivat koillisesta Saunajärven suunnasta ja hyökkäsivät Pitkänmäen suunnasta kaarten Lautiaisen ja Nurmesjärven kautta kauppalan yläpuolelle. Koneista pudotettiin noin 28 miinapommia ja 200-300 palopommia.
Pommituksen tuhoisuutta lisäsi se, että yksi pommeista putosi sairaalan palotorilla sijainneeseen Seitzin pommisuojaan.

Suoja oli tehty Enso Gutzeitin päällikön Seitzin toimesta talkoovoimin noin 20 cm paksuista kelopuista ja kettingeistä. Sen syvyys oli seitsemän metriä, ja korkeus oli n. 210 cm ja leveys 6 metriä. Istumapaikkoja suojassa oli noin 20-30 kpl. Vasemmassa takakulmassa oli kamiina, joka oli pommituksen aikaan tulikuuma, sillä ulkona paukkui kova pakkanen. Takaseinällä oli myös hätäpoistumistie.

Yksi miinapommeista putosi oviaukon kohdalle ja toinen kolmen metrin päähän maanalaisen hirsikorsun toiselle laidalle. Suojassa oli pommitushetkellä noin 60-70 ihmistä, joista 20 kuoli välittömästi, yksi myöhemmin ja 30 loukkaantui vakavasti. Kuolleiden joukossa oli sairaalan henkilökuntaa, kuten lääkäri Mikkola.

kuvassa piirretty kaavio pommisuojasta.

”Verta itkevä Seitzin pommisuoja” (Ari Uddin piirros Seitzin pommisuojasta Erkki Koistisen muistitietojen perusteella, Nurmeksen museo)

Pommituksessa tuhoutui myös neljä taloa. Kirkkokatu 20:ssa olleesta Kansallis-Osake-Pankin talosta jäi jäljelle vain kassaholvi. Myös Nurmelan talo Karjalankatu 6:ssa sekä Kirkkokadun varrella sijainneet vierekkäiset Kaukaan ja kauppias Nissisen talot tuhoutuivat. Rautatien tavaramakasiini syttyi palamaan, mutta se saatiin sammutettua. Tulipalot Kirkkokadun varrella olivat niin voimakkaita, että lämpö tuntui kirkon tornissa asti. Iltapäivällä Nurmeksen taivaalle ilmestyi vielä kaksi matalalla lentänyttä pommikonetta, joiden aiheuttamat tuhot jäivät kuitenkin vähäisiksi.

Helmikuussa vihollisen lentohyökkäykset muuttuivat paremmin organisoituneimmiksi. Pommitusryhmien edellä lensi kone, joka tutki toimintamahdollisuuksia ja sääolosuhteita. Lentoja tehtiin edelleen paljon, mutta pommien määrä oli vähäisempi. Pommitukset kohdistuivat entistä enemmän sotilaallisesti merkittäviin kohteisiin kuten siltoihin, sairaalohin ja rautatieasemille. Sisämaahan ulottuneet lennot suoritettiin 6-26koneen laivueissa. Yölennot lisääntyivät ja konekivääreillä ammuttiin usein pommitusten yhteydessä.

Helmikuun ensimmäinen pommitus Nurmeksessa tapahtui 2.2. klo 13.45. Yhdeksän konetta pudotti kauppalaan ja Porokylään noin 60 räjähdyspommia. Pikkupappilan ympärille putosi kolme pommia ja Nurmesjärveen 21. Pappilan ikkunat menivät rikki ja sirpaleet vaurioittivat rakennusta muutenkin. Kauppalan puolella ei tapahtunut pahoja vaurioita, mutta Kolehmaisen talo vaurioitui.

3.2. Nurmekseen saapui 52 lentokonetta. Kauppalaan pudotettiin viisi pommia ja lentolehtisiä ja Valtimolla Puukarin ja Rumon seudulla ammuttiin konekiväärillä.

4.2. Tuli 21 lentokonetta pommittamaan kauppalaa ja Porokylää. Pommeja pudotettiin yli sata, mutta kirkon Karjalankadun puoleisten ikkunoiden ja ovien rikkoontumisen lisäksi pahoja vaurioita ei syntynyt.

Työväenkadulla Iivari Tervosen taloon osui, Rajakadulla liikeapulainen M. Hirvosen kellari tuhoutui. Pieni pommi putosi Jukolan tallin katolle, mutta pysähtyi välikattoon.

14.2. saatiin kuusi lentohälytystä. Kolme konetta lensi kauppalan yllä pudottaen yli kymmenen pommia torille ja torin laidalla sijainneen Kortelaisen talon ympärille. Kauppias Paavo Kortelaisen perillisten talo vaurioituikin pahoin, kun pommi putosi keskelle taloa.

Vastapäätä sijainneeseen Heikki Suhosen perillisten omistamaan taloon putosi niinikään pommi, ja Kauppayhtiön mylly ja ulkorakennus Myllypihassa Pielisenkadun varrella vahingoittuivat. VR:n jääkellari sai oman osansa vihollisen iskusta, ja vielä putosi pommi Pielisenkadulle Wahlbergin ja Ahlströmin talojen keskelle. Ikkunat ja ovet menivät rikki Wahlbergin talosta ja pihakoivut katosivat jäljettömiin.

Ahlströmin talo sitten tuhoutuikin perustuksiaan myöten 17.2. Samana päivänä pudotettiin pommeja Koulukadulle, jossa Juho Mikkosen talosta jäi jäljelle kivijalka ja Juho Törhösen talosta jäi jäljelle vain puolet. Työväenkadulla pommi osui E.J. Kortelaisen taloon, Juho Nevalaisen taloon ja Mikonsalmen sillan takana sijainneesta Haapalaisen perillisten talosta tuhoutui puolet.

Porokylällä tuhoutuivat Osuusmeijeri, entinen Leinosen talo, Virolasen talo, sekä entinen Roivaan talo.

19.2. Pommitettiin urheilukentän laidalla sijainnut kansakoulu.

Sotatoimet lakkasivat 13.3.1940. Asukkaat palasivat kotiseudulleen maaliskuun lopussa ja huhtikuun alussa. Tuhoutuneet kodit ja muutkin surulliset näkymät saivat ihmiset järkyttymään loppuelämäkseen. Tulirokko riehui paikkakunnalla, ja päätettiin perustaa väliaikainen kulkutautisairaala.

Lisää tietoa ja kuvia täältä: https://www.nurmes.fi/en/pommitukset-nurmeksessa

Lähteet:
Björn, Ismo Valtimon kunnan historia 2009.
Kotiseutuneuvos Matti Hiltusen muistiinpanot
Museonperustaja Väinö Hämäläisen muistiinpanot.
Prikaati Vuokko Talvisodassa Kuhmon rintamalla. Erkki Tiesmaan välirauhan aikana
laatima historiikki. Nurmeksen pommitukset. Toim. Sillanpää, Raimo.
Ari Uddin tekemä Erkki Koistisen haastattelu 2011.

Nurmekselaisten evakkokokemuksia talvisodan ajalta

(Nurmeksen museon kokoelmat, koonnut amanuenssi Laura Hotulainen)

 

1. Asessori Wahlbergin kirje 23.1.1940

2. Hilkka Kortelaisen kertomus evakkoajasta 1939-1940

3. Suhosen perheen talvisodan ajasta 12.12.1939-18.4.1940, kirjoittanut Elina Suhonen

4. Helinä Kaltiainen 1940

 

1. Asessori Wahlbergin kirje 23.1.1940

 

Eräjärvellä 23/I 1940.

Rakkaat Kirsti, Isa, Paavo ja pienokaiset.

Olen kuullut Teidän kaihoavan tietoja meistä siirtolaisista ja oloistamme viime aikoina Nurmeksessa, muutostamme Eräjärvelle ja toimeentulostamme täällä Eräjärven pappilassa. Ei ole tähän mennessä riittänvt aikaa kirjeitten kirjoittamiseen, kun melkein koko joulukuu ja tämän kuun edellinen puolisko kului muuttohommiin, matkoihin, välikäräjäin toimittamiseen ja fataljajuttujen pöytäkirjojen valmistamiseen. Itse olen saanut kirjoittaa fataljajutuissa pöytäkirjan otteetkin , kun minulta konekirjoittajatkin hajaantuivat ori suunnille. Lokakuun alusta läntien olen ollut notaaritta, sillä olojen kärjistyttyä määrättiin Lahtinen odottamatta hoitamaan omaa y.m. muita virkoja eikä hovioikeudella ollut ketä määrätä hänen sijaansa notaariksi. Kun rouva Nurmela pahoin sairastui ja asukkaat Nurmeksen kauppalasta evakuoitiin, piti neiti Nurmelan lähteä viemään äitinsä Raaheen ja jäädä sinne veljensä luo äitiänsä hoitamaan ja on siellä edelleenkin. Neiti Kuittinen taas otettiin muihin tehtäviin niin että hän verrattain vähän ennätti minulle kirjoittaa. Tyynenkin on aina väliin täytynyt olla jos jonkinlaisissa hommissa. Sitä paitsi sain matkoillani ja käräjillä aika pahan yskän, josta vieläkin jonkun verran kärsin. Päätin nyt, kun olin päässyt kiireellisimmistä töistäni, Teille kirjoittaa, äitikin kun ei anna minulle rauhaa, ennen kuin olen kirjeen Teille lähettänyt.

Vaikkakaan tämä kirje ei joutune torstaiksi perille , tahdon ensiksi lausua Paavolle parhaimmat onnentoivomuksemme nimipäiväsi johdosta, ja samoin Aarnellekin, jos hän nimipäivänään on Nastolassa.

Vihollisen hyökättyä maahamme piti minun toimittaa Pielisjärven varsinaiset syyskäräjät, jotka alkoivat marraskuun 6. päivänä ja päättyivät saman kuun 11. päivänä. Kun Sarkala oli kokonaan puolustuslaitoksen hallussa, istuttiin käräjät Pielisjärven kunnan talossa valtuuston istuntosalissa. Eeli oli minulla memorialistina. Asuimme kirjakauppatalossa, josta pankinjohtaja Kilpeläinen oli luovuttanut käytettäväksemme erittäin siistin huoneen sekä lämpöisen ja kylmän eteisen sähkövaloineen ja hyvine vuoteineen. Kävimme ruualla lähellä olevassa Osuusliikkeen ravintolassa ja sieltä meille tuotiin aamu- ja päiväkahvitkin. Olimme järjestäneet ruokailuaikamme niin, että saimme radiosta kuulla päivä- ja iltapäiväuutiset ruokaillessamme. Lieksasta palattuamme piti ruveta järjestämään tuomiokunnan arkiston muuttoa suojapaikkaan ja toimittaa välikäräjät Nurmeksessa. Tämän vuosisadan tuomiokirjat ja muut tärkeämmät asiakirjat vietiin hovioikeuden hyväksymään suojapaikkaan, 3 isoa autokuormaa ja 3 hevoskuormaa. Sitten alkoi omien tavaroiden pakkaus. Osa vietiin samaan suojapaikkaan kuin arkistotkin ja osa taas pakattiin lähetettäväksi Eräjärvelle. Viime joulukuun 4. päivänä oli minulla välikäräjät Pielisjärvellä. Otin Jyrin mukaani, kun hänellä silloin sattui olemaan vapaa päivä.

Kun aamujunalla saavuimme Lieksaan ja olimme asemaravintolassa saaneet kahvikupit eteemme, tuli hälytys ja meidän piti ravintolahenkilökunnan kanssa kiireimmiten siirtyä ravintolan lämpöiseen kellariin, jossa olimme ¾ tuntia, kunnes vihollisen lentokoneet pohjoisesta tullen olivat lentäneet kauppalan ylitse eteläänpäin pommeja sillä kertaa pudottamatta. Juotuamme kahvit tiedustelimme autoa, mutta sellaista ei ollut saatavissa. Vasta keskipäivän jälkeen saimme poliisiauton, joka ensiksi vei meidät Yhdyspankin taloon, jonne menimme hakemaan pankinjohtaja Kilpeläiseltä avainta päästäksemme hänen asuntoonsa illalla, jos meidän tulisi jäädä yöksi, sillä hän oli luvannut meille järjestää asunnon kotonaan, hänen itsensä asuessa muualla, mutta pankki olikin suljettu ja kaikki rakennuksen ovet lukossa. Saimme myöhemmin kuulla, että Kilpeläinen oli edellisenä päivänä saanut määräyksen viedä pankin kassan ja kaikki pankin asiakirjat Kuopion konttoriin ja hän oli kassööri Hännisen kanssa edellisenä iltana lähtenyt omalla autollaan niitä viemään Kuopioon. Ajoimme sitten Lieksan kauppalantalolle, jonne Kilpeläinen oli luvannut meille järjestää valtuuston istuntosalin käytettäväksemme oikeuden istuntohuoneena, mutta talo oli autiona ja ovet lukossa, eikä talon
vahtimestaria saatu käsiin. Kauppalan johtaja Kärkkäinen oli edellisenä päivänä muuttanut kauppalan-toimiston Pohjanmaalle, jonne kauppalan asukkaat jo olivat evakuoidut. Sitten ajoimme nimismiehen luo ja vasta noin tunnin kuluttua tapasi nimismies erään Pielisjärven kunnanmiehen, jolla oli avaimet sanotun kunnan toimistotaloon, mutta siellä oli valtuuston sali – sama jossa varsinaiset syyskäräjät oli istuttu – samoin kuin muut huoneet kylmillä. Ei auttanut muuta kuin ruveta lautamiesten kanssa salia ja erästä toista huonetta lämmittämään, sillä ulkona oli useita asteita pakkasta. Parin tunnin kuluttua eli kl. 16 mennessä saimme huoneet siinä määrin lämpenemään, että pääsimme käräjiä istumaan. Pidettyämme lyhkäsen ruokailutunnin saimme käräjät päättymään kl. 21 mennessä.

Suurin osa Pielisjärven kuntalaisia oli silloin jo evakuoitu eikä Lieksassa näkynyt muita henkilöitä kuin sotaväkeä, reserviläisiä, suojeluskuntaväkeä, varsinaisia ja sotapoliiseja ja lottia. Karjaa kuljetettiin suurissa parvissa, joissa voi olla sata ja toista sataa elukkaa parvessa, Lieksan asemalle, paremmat lypsylehmät ja hiehot junilla vietäviksi samoille paikkakunnille, jonne niiden omistajat oli evakuoitu, ja huonommat Joensuuhun teurastettaviksi. Asemalta oli meille käräjäpaikalle ilmoitettu, että sen päivän postijuna – Nurmekseen kulki silloin enää yksi postijuna päivässä – oli siinä määrin myöhästynyt, että se joutuisi Nurmekseen vasta seuraavana päivänä, mutta että evakuoituja kuljettava juna lähtisi Lieksasta pohjoiseen päin kl. 23.30 ja että asemapäällikön sijainen kirjuri Juvonen järjestäisi, että pääsisimme sanotun junan konduktöörivaunussa Nurmekseen ”kruununkyydillä”. Istunnon päätettyä ajoimme asemalle, mutta saimme siellä odottaa tuota härkävaunujunaa kello 2. asti yöllä ennen kuin se saapui Lieksaan. Junaan kuului 40 härkävaunua täyteen lastattuina evakuoiduilla Ilomantsi- ja Enolaisilla ja Lieksassa lisättiin junaan 8 samanlaista vaunua, joihin sijoitettiin evakuoituja Pielisjärven salokylistä ja ruununmailta. Konduktöörin ilmoituksen mukaan oli junassa kaikkiaan noin 1400 evakuoitua. Konduktöörinvaunussa, jossa saimme istuinpaikat, oli paareilla useita sairaita, ja sitä paitsi heidän hoitajansa. Odotuksesta asemalla ei tahtonut tulla loppua.
Vasta kl. 5.30 aamulla lähti tuo juna pohjoista kohti ja saapui Nurmekseen kl 7 aamulla, ajettuaan sinne pysäyttämättä.

Pari päivää myöhemmin siirrettiin kaikki jäljellä olevat lotatkin Lieksasta Nurmekseen, niin että Lieksaan jäi naisväkeä vain sairaanhoitajattaret ja sairaalanpesijättäret sekä kauppa-apulaiset ja ravintolain palveluskuntaan kuuluvat. Muut ravintolat olivat jo silloin suljetut paitsi Osuusliikkeen ja asemaravintolat ja kauppaliikkeistä oli auki enää vain molempain osuuslikkeiden myymälät ja kirjakauppa sekä tietysti apteekki ja rohdoskaupat. Nurmeksen kauppalassa asuivat Lieksan lotat muun muassa insinööri Saarelaisen perillisten talossa, joka 2/1 -40 joutui pommituksen kohteeksi, ja Hilkka Caloniuksen pirttirakennuksessa ottaen kauppalassa osaa lotta y.m. hommiin.

– Alkoi sitten Nurmeksen kuntalaisten evakuointi, jota kesti useita päiviä. Syrjäkylistä tulleet ja tuodut sijoitettiin kirkkoon odottamaan junain lähtöä. Kirkossa he nukkuivat yönsä ja söivät ateriansa. Siellä synnytettiin ja kastettiin lapsia. Lotat heistä kaikista huolen pitivät. Pian tämän jälkeen alkoi Nurmeksen kauppalan tyhjentäminen asukkaista. Joulukuun 12 päivänä tuli äidin, Erkin, Annikin ja Kalen lähtö Nurmeksesta päiväjunassa Oulun kautta Eräjärvelle, mutta juna pääsi lähtemään vasta kl. 5 seuraavana aamuna ja joutuivat onnellisesti vavaloisen matkan jälkeen perille joulukuun 15 päivänä iltapäivällä parhaiksi päivälliselle. Jäimme siis Eelin kanssa kahden suureen asuntoomme. Kun oli nostettu kysymys osan huoneistamme luovuttamisesta puolustuslaitoksen käytettäviksi, siirsimme Eelin ja Jyrin kanssa huonekalumme ja muut tavaramme virkahuoneestani, Eskin huoneesta ja arkistohuoneesta saliin, tampuriin, ruokasaliin ja makuuhuoneeseeni. Palvelijamme oli jo joulukuun alussa täytynyt jättää paikkansa ja siirtyä vanhempainsa karjaa hoitamaan johonkin kuntaan Pohjanmaalle.

Koitimme kahden kesken tulla toimeen. Itse pilkoimme polttopuut, lämmitimme ja siistimme
huoneemme, laitoimme vuoteemme kuntoon ja keitimme kahvimme ja teemme. Tyyne keitti kotonaan meille puuron aamiaiseksi ja toi sen ja alussa maitoakin tullessaan töihin, mutta sitten loppui maidon ja kerman saanti niin, ettei moneen päivään saatu yhtä tilkkaakaan. Aamiaiseksi söimme voileipää teen kanssa. Myöskin muiden raaka-aineiden saanti oli huonoa, sillä valtio ja suojeluskunta ostivat ruoka-aineet samoin kuin maidonkin. Myymälät kauppalassa olivat jo suljetut lukuunottamatta ruokatavaramyymälöitä, mutta niistäkin olivat syöntitavarat niin loppuneet, ettei monena päivänä saanut mitään. Onneksi Eino sai luvan toistaiseksi pitää karjansa kotonaan. Kaikilta muilta paitsi Einolta ja kapteeni Tuiskulta oli karjat jo siirretty eri paikkakunnille Pohjanmaalle ja sieltäpäin aikoivat myöhemmin lähettää maitoa muun muassa Nurmekseen. Päivälliset söimme yhdessä Tyynen ja Jyrin kanssa. Jyrillä ja Eelillä olisi tosin ollut vapaa ruoka suojeluskuntatalolla ja söivätkin he toisinaan siellä, mutta pitivät enemmän kotiruuasta Tyynen luona.

Eino ei ollut viikkokauteen päässyt liikkumaan kotoaan missään, sillä kun karjoja kuljetettiin noin viikon ajan Varpaseen, Viekin, Höljäkän kylistä ja Lipinlahden salomailta Nurmeksen asemalle, olivat Haikola, Havukkala ja Havukkaniemi karjojen pysähdys- ja lepopaikkoina matkan varrella, joista karjaa siirrettiin Nurmeksen asemalle vain sikäli kuin vaunuja riitti elukkain kuljetukseen. Einollakin oli noin viikon ajan 20, toisinaan enemmänkin vieraita lehmiä sijoitettuina lantasäiliöön, riiheen, ruumennukseen ja muutamia omassa navetassaan syötettävänä, juotettavana ja lypsettävänä: ja kun hänellä ei niiden hoitamisessa ollut apuna muita kuin Kari ja kaksi keskenkasvuista tyttöstä ja pari karjan mukana tullutta henkilöä, oli hänellä työtä yötä päivää niin ettei ennättänyt käydä kauppalassa. Puhelimella ei Havukkaniemeen päässyt, kun kaikki yksityispuhelut oli kielletty. Yksityisiltä oli otettu puhelimet pois. Ainoastaan virkamiehet saivat käyttää puhelinta virka-asioissa. Sitten alkoi elämä vähän parantua, kun Eino ryhtyi päivittäin tuomaan 50 & 60 litraa maitoa osuuskaupan myymälään
ja samalla Jyrille ja meille. Lihaakin saimme Einolta, kun hän teurasti yhden elukan. Einolla on hyvä tulo karjastaan, kun saa myydä sellaisen määrän maitoa päivittäin, mutta on hänellä hommaakin, kun Annikki on poissa ja hän yksin saa olla isäntänä ja emäntänä.

Rautavaaran syyskäräjiä, joiden piti alkaa joulukuun II päivänä, ei voitu istua, kun käräjäpaikka, suojeluskuntatalo, samoin kuin kansakoulu, oli reserviläisten harjoitus- ja majoituspaikkana eikä sopivaa huoneustoa viime tingassa voitu saada mistään ja kun suuri osa rautavaaralaisia oli siirtynyt toisille paikkakunnille ja lautamiehistä puolet oli rintamalla. Joulukuun 15 päiväksi oli määrätty välikäräjät Nurmekseen. Sinä päivänä voitiin käsitellä vain yksi juttu, jossa syytetty ei ollut vangittu; kaksi muuta juttua, joissa syytetyt olivat vangitut, täytyi siirtää seuraavaan päivään, kun vankivaunu, jonka piti saapua Nurmekseen joulukuun 14. päivänä, tuli perille vasta keskipäivällä joulukuun 16. päivänä. Käräjät istuttiin virkahuoneessani, kun kauppalantalo tarvittiin muihin tarkoituksiin.

-Ryhdyin sitten vähitellen valmistamaan lähtöäni Eräjärvelle ja päätin ottaa Edvinin, joka oli määrätty evakuoitavaksi Lappajärven kuntaan, jonne muutkin Nurmeksen kauppalasta evakuoitiin, mukaani Kauhavan asemalle saakka, josta hänen tuli erota Lappajärvelle. Pakattuani keskentekoiset työni paitsi mitä jätin Tyynelle valmisteltaviksi, sekä yhden kirjoituskoneen ynnä vähän vaate y.m. tavaraa ja lähetettyäni ne samoin kuin Tyynen ja Jyrin kolme kollyä pikatavarana ja vakuutettuina Oriveden asemalle lähdimme Edvinin kanssa samana eli joulukuun 22 päivänä kl 13 asemalle, josta juna, joka oli täpösen täynnä siirtolaisia, pääsi lähtemään vasta kl. 17.30, ja saavuimme Ouluun vasta kl. 7.30 seuraavana aamuna nukkumatta hetkeäkään sinä yönä. Siirtolaisia tuli alkumatkalla junaan melkein joka asemalta ja pysäkiltä, muun muassa joukko Valtimolaisia. Useilla asemilla saimme odottaa pitkät ajat vastaantulevia tavarajunia, muun muassa kolmea pitkää viljalla lastattua junaa Pohjanmaalta. Kun junan, jonka tuli jatkaa matkaansa Seinäjokea etelämmäksi, piti lähteä Oulusta vasta klo 23.15 yöllä, menimme erääseen hotelliin nukkumaan ja kävimme sitten vähän kaupungilla ostoksilla. Iltayöllä menimme sitten asemalle toivossa päästä heti jatkamaan matkaamme, mutta juna lähtikin vasta aamulla kl. 6, joten melkein vuorokauden saimme olla Oulussa. Iltapäivällä saavuimme Kauhavan asemalle, jossa Edvin erosi jatkaakseen matkaansa Lappajärvelle. Edvinistä emme sen jälkeen ole kuulleet mitään, vaikka kehoitin häntä heti kirjoittamaan ja ilmoittamaan lähemmin osoitteensa.

Jatkoin matkaani Haapamäelle, jossa juna seisoi kolmisen tuntia, ja vihdoin Orivedelle, jonne saavuin kl. 23 jouluyönä. Olin Haapamäeltä ilmoittanut puhelimitse Eräjärvelle tulostani ja tiedoitettiin sieltä, että auto tulee minua Orivedeltä hakemaan, mutta mitään autoa ei tullut. Vietin Orivedellä jouluyöni aseman puolikylmässä odotussalissa, joka oli täynnä siirtolaisia Koivistolta ja Viipurin pitäjästä, joiden aamulla tuli jatkaa matkaansa eri paikkakunnille: Längelmäelle, Eräjärvelle ja Kuhmoiseeen. Toiset heistä nukkuivat tarjoilupöydillä, penkeillä ja tuoleilla toisten torkahdellessa istuimillaan tai lattialla istuen. Siten vietin minäkin jouluyöni. Aamulla kl. 6 aikaan menin asemakonttoriin ja asemakirjuri oli ystävällinen ja hommasi minulle auton, joka kl. 7 jälkeen lähti viemään minut Eräjärven pappilaan, jonne saavuin parhaiksi aamuselle. Näin hankala oli muuttoni. Ikävintä oli matkustaminen pimeässä vaunussa, jossa oli vain yksi pikku kaasulamppu katossa, jonka valo oli niin heikko, että tuskin voi eroittaa vastapäätä istuvaa henkilöä, sekä alituinen odotus ja jonotus asemilla. Hankalinta oli junain muutto Seinäjoella ja Haapamäessä, varsinkin niiille, joilla oli tavaroita mukanaan vaunussa, kun sai juosta tavaroineen asemapihan toisesta päästä toiseen puolisen kilometriä ja alikäytävien kautta siirtyä toisilla raiteilla seisoviin juniin pilkkosen pimeässä oudoilla asemilla.

Olin sitten uuden vuoden aaton aamuun asti Eräjärvellä. Tällöin lähdin Heinolaan neuvottelemaan tuomiokuntani asioista hovioikeuden kanssa. Matkani meni hyvin Riihimäelle saakka, mutta Viipuriin menevä pikajuna, joka oli odottanut meidän junaamme pari tuntia ja joka seisoi kaukana eri raiteella, lähti niin pian, etteivät kaikki itäänpäin matkustavat ennättäneet siirtyä siihen, ja niin jäin minäkin Riihimäen odotussaliin yöksi. Odotushuone oli verrattain lämmin ja nukuin minäkin siellä ainakin kolme tuntia.

Aamujunalla lähdin Lahteen, jossa muutin Heinolaan menevään junaan, mutta pakaasina olevan matkalaukkuni unohtivat Lahdessa siirtää Heinolan junaan seurauksella, että sain sen vasta tammikuun toisen päivän iltana Heinolaan. Heinolassa ei ollut autoja eikä ajureita saatavana ja vasta monen tunnin odottamisen jälkeen tuli yksi auto sattumalta asemalle, joka palatessaan vei minut Turisti -nimiseen matkustajakotiin. Ihmettelen, että Heinolan aseman ravintolan pitäjä ehdotti minulle sellaista asuinpaikkaa, vaikka kaupungissa on ensiluokkainen kaupunginhotelli kaikkine mukavuuksineen. Huone, jonka Turistissa sain oli kyllä siisti, vaikkakin yksinkertainen, mutta niin kylmä, ettei lämpöä saanut 10 astetta enempää, vaikka kuinka olisi lämmittänyt. Siirryin sen vuoksi tammikuun 2 päivänä mainittuun hotelliin, jossa Entti Hällström kolmasti kävi luonani. Vilustuin tuossa ensimmäisessä asunnossani niin, etten kyennyt hovioikeuteen menemään, mutta tapasin sitten presidentin hovioikeuden herrojen yhteisessä ruokapaikassa ja söimme yhdessä hänen ja Hällströmin kanssa päivällisen. Siinäpä sainkin asiani toimitetuksi. Muun muassa saan asua missä parhaaksi näen omassa maassamme, kun vain ilmoitan asuinpaikkani ja osoitteeni kaikissa tuomiokuntani käräjäkunnissa ja arkiston ovella, minkä olen tehnytkin. Niinpä muutkin rajaseutujen tuomiokuntain tuomarit asuvat mikä missäkin. Itse olin oikeutettu päättämään, mitkä käräjät voidaan istua mitkä ei.
Lähetin heti ilmoitukset, ettei Juuan eikä Nurmeksen talvikäräjiä istuta.

Minulla ei mitenkään riittänyt aikaa tuolla matkallani käydä Nastolassa, niin mielelläni kuin olisin käynytkin luonanne, sillä minun piti joutua Kuopioon tammikuun 4. päiväksi asioitteni tähden. Matkustin Heinolasta 3/I aamulla linja-autolla Mikkeliin ja sieltä edelleen Kuopioon. Kuopiossa, jossa viivyin kaksi päivää, tapasin pankinjohtaja Kilpeläisen, joka Kuopiosta käsin hoitaa pankin Lieksan konttorin asioita, hänen perheensä asuessa nykyään Kiuruvedellä, aikaisemmin Juuassa, jossa olivat nääntyä nälästä, kun ruoka-aineita ei ollut riittävästi saatavissa. Hän mainitsi juuri edellisenä iltana palanneensa Lieksasta ja Nurmeksesta, joilla paikkakunnilla oli ollut pistäytymässä, ja kertoi hän Nurmeksen kauppalan pommituksesta 2/I sanoen käyneensä pommituksen jälkiä katsomassa. Kun samalla mainitsi, mitenkä mukavaa oli postilinja-autolla matkustaa Nurmekseen ja takaisin, enkä aikaisemmin ollut kuullut Nurmeksen pommituksesta, päätin pistäytyä Nurmeksessa, vaikka se ei alun perin kuulunut matkaohjelmaani; ja niinpä lähdinkin loppiaispäivän aamuna matkalle ja saavuin Nurmekseen ennen kello 12 päivällä. Lähetettyäni Kuopiosta Tyynelle tulostani sähkösanoman olivat Jyri ja Eeli postikonttorin edustalla tuloani odottamassa. Olin sitten Nurmeksessa kaksi päivää.
Sattui silloin olemaan niin kovat pakkaset, ettei tehnyt mieli paljon liikkua ulkosalla. Pommituksessa ei ollut yhtä ikkunaruutuakaan talostamme särkynyt, vaikka kaksi pommia oli pudotettu verrattain lähelle. Yksi pommi oli osunut insinööri Saarelaisen perillisten taloon, Pielisen kadun Nurmesjärven puoleisen räystään läpi pudoten rakennuksen nurkkaan kivijalan viereen hajoittaen kivijalkaa molemmalta sivustalta näkymättömiin, särkien järven puolella olevien ikkunain ruudut ja aiheuttaen halkeimia rakennuksen uuneihin. Onneksi ei pommi heti pudottuaan ollut räjähtänyt, joten talossa asuvat Lieksan lotat, kuultuaan pommin putoamisen, ennättivät kaikki siirtyä n.k. insinöörinhuoneeseen ja laskeutua lattialle pitkälleen ja siten säilyivät vammoitta, mutta oli heidän muutettava muualle, kun talo tuli asumattomaksi. Pekka Saarelaisen talosta särkyivät niin-ikään ikkunat, mutta muut talot eivät kärsineet tuosta pommista. Toinen pommi putosi myös verrattain lähelle taloamme, valtion viime kesänä rakennuttaman poliisivankilan tontille, joka on ensimmäinen tontti Lappalaisen /entisestä Kaikkosen eli John Engelbergin talosta Nurmesjärvelle päin, aikaansaamatta tämä pommi mitään mainittavaa vahinkoa, kun se sattui peltoon. Sitä paitsi oli yläkauppalaan pudotettu kaksi pommia, toinen muurari Kären pihaan ja toinen rajakadulle työväentalon yläpään kohdalle, jotka pommit aivät aikaan saaneet muuta aineellista vahinkoa kuin että yläkauppalassa särkyi lukuisista taloista ikkunaruutuja. Ihmisuhreja ja haavoittuneita ei siis ollut. Tammikuun 8. päivänä lähdin paluumatkalle Kuopion, Pieksämäen, Jyväskylän, Haapamäen ja Oriveden kautta Eräjärvelle saapuen perille II päivänä.

-Täällä Eräjärvellä on meidän hyvä ja turvallista asua, vaikkapa useimpina päivinä selvästi kuulemme tänne ilmapommituksia Haapamäeltä, Orivedeltä, Tampereelta, Toijalasta, Hämeenlinnasta ja Lahdesta ja pappilan ikkunalasit helähtelevät. Talot Eräjärven kirkonkylässä ovat niin erillään toisistaan, ettei ryssäinkään kannata niitä pommittaa.

Tammikuun 24 päivänä:

Tämä kirjeeni oli tarkoitettu joutumaan Nastolaan Paavonpäiville, mutta erinäisistä syistä se on myöhästynyt niin ettei se joudu täältä lähtemään ennen kuin huomenna. Kirjoituskoneenikin on joutunut epäkuntoon eikä sitä täällä saada korjattua.

Tänään pommittivat Kulmalahden kirkonkylää aikaansaamatta muuta vahinkoa kuin että erään pienen mökin ikkunaruudut särkyivät. Nurmeksen kauppalaa pommittivat uudestaan viime lauantaina ja eilen tiistaina, mutta emme vielä ole saaneet mitään tietoja, mitä ryssät pommituksellaan siellä ovat aikaan saaneet.

Asumme äiti ja minä vierashuoneessa, joka on erittäin lämmin huone, kun siinä on hyvä uuni. Alussa siinä tuntui vetoa ikkunasta, ovista ja lattiasta, mutta täpimme vetoreijät ja nyt siinä on hyvä majailla. Erkille laitettiin kuntoon pirttirakennuksessa oleva pieni huone, defisioitiin ja varustettiin uudella seinäpaperilla, joka maalattiin. Se on kerrassaan mukava huone ja toisinaan minäkin siellä työskentelen. Meillä on täällä hyvä olla ja jäämmekin tänne kunnes olot paranevat niin, että voimme palata Nurmekseen tai, jos parannusta oloihin ei tulisi, perustamme oman kodin jonnekin.

– Siirtolaisia on täällä Eräjärven papilassa kaikkiaan 12 henkeä, joista 6 Koivistolta evakuoitua, jotka asuvat renkipojan Einon kanssa pirtissä. Päärakennuksessa on paitsi isäntäväkeä tyttärineen ja palvelijoineen sekä meitä kahta vanhusta, rouva Lilius, tyttärensä poika ja palvelijansa. Kaikkiaan on meitä 19 henkeä ja näinä päivänä odotetaan tänne vielä neiti Cristofferseniä Viipurista, joten asukasluku on pian 20. Sopu tilaa antaa. Tyyne ei suostunut lähtemään Eräjärvelle, kun Jyri ei pääse Nurmeksesta, jossa hänen apulaisineen on valvottava uhkaavia ilmahyökkäyksiä ja antaa hälytyskäskyt. Eeli on ssv-joukkojen toisena johtajana alakauppalassa. Kumpaisenkin tulee olla 18 tuntia yhtämittaa toimessa ja saavat sitten 18 tuntia lepoaikaa. Molemmat saavat kantaa palkan toimistaan ja vapaan ruuan, jos sitä haluavat.

Ennen kuin lähdin 22/12 Nurmekseta, tyhjensimme virkahuoneeni, Eskin huoneen ja arkistohuoneen siirtäen huonekalut ja muut tavarat saliin, tampuuriin, ruokasaliin ja makuuhuoneeseeni. Eeli asuu ruokasalissa, jota ja salia hän lämmittää, muut huoneet ovat kylmillä, jollei niitä myöhemmin olisi otettu puolustuslaitoksen käytettäviksi.

Viime lauantaina sain hovioikeudelta kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Pielisjärven tuomiokunnan notaariksi oli ensi heinäkuuhun saakka nimitetty auskultantti Stig Göran Tennberg Oulusta, asuen nykyään Viipurissa. Lähetin hovioikeuden hänelle antaman määräyksen ja kehoitin häntä väliaikaisesti asettumaan Eräjärvelle kunnes maaliskuun alkupuolella erottuani virasta lähden luovuttamaan sen arkistoineen ja papereineen jälkeeni tulevalle viransijaiselle. Auskultantti Tennberg saisi täällä asunnon pappilan lähimpänä naapurina olevan poliisin talossa, jossa hänellä olisi puhelin käytettävänä ja postiasema lähellä.

Kun maaliskuussa lähden Nurmekseen, aikoo äiti käydä luonanne Nastolassa ja mahdollisesti Erkkikin, jollei hän lähtisi mukanani Nurmekseen. Ikävää on nykyään matkustella, kun junien kulkuvuoroja on vähennetty ja junat aina ovat tungokseen asti täynnä matkustavia ja kulkevat pääasiallisesti oisin seisoen toisilla asemilla tuntimääriä, eikä asemien edustalla ole minkäänlaista valaistusta, joten asemilla, joita ei entuudestaan tunne, on hyvin hankalaa liikkua.

Kaiketi ette ole kuulleet, että Esa Kauppinen haavoittui rintamalla aika pahasti. Luoti halkaisi hänen vasemman lapaluunsa ja vikuutti hänen vasemman käsivartensa jänteitä niin, että hän menettänee vasemman käden työkyvyn. Lähellä oli jo tuonelaan lähtö. Oltuaan kolmatta viikkoa sairaalassa on hän nyt perheensä luona Kiuruvedellä. Tietääkseni on Nurmeksesta tähän mennessä kaatunut 4 miestä, niistä kaksi kauppalasta, nimittäin Miina Kauppisen poika ja eräs Kiiskinen, sekä Valtimolta 2 miestä ja Pielisjärveltä ja Juuasta muutamia. Eräjärveltä, Längelmäeltä ja Orivedeltä ovat jo useat uhranneet henkensä isänmaan puolesta. Lauantaina on täällä jo toiset sankarihautajaiset.

Mitenkä lienee Eski pärjännyt siellä jossakin. Emme ole saaneet häneltä mitään tietoja. Olemme vakuutettua siitä, että hän on valmis uhraamaan kaikkensa isänmaan vapauden puolesta. Herra häntä varjelkoon.

En muistanut edellä mainita, että ne 6 kollia, jotka Nurmeksesta lähetin Eräjärvelle silloin kun 22/12 matkustin tänne ja joista 3 oli Tyynen ja Jyrin saapuivat perille vasta 17/I ja oli se vaunu, jossa ne kuljetettiin, Jyväskylän asemalla joutunut pommituksen kohteeksi sillä seurauksella, että Tyynen vaatetavaroita sisältävästä vasusta oli toinen sivu ja vähän kantta reväisty pois, mutta mikäli täällä tarkaessamme havaittiin, ei tavaroista ollut hävinnyt eikä vahingoittunut; ja minun vahvasta kirjoituskonelaatikostani oli pari lautaa säpäleinä, mutta kirjoituskone ei ollut kärsinyt vahinkoa. Tuon pommituksen tähden ja kun tavaroiden ollessa vakuutettuja vahinko oli Jyväskylässä arvioitava, ennen kuin tavarat lähetettiin määräpaikkaansa, meni lähes kuukausi tavarain kuljetukseen.
Olin jo vähällä ruveta tiedustelemaan, minne tavarat olivat joutuneet, kun sain rautateiltä kortin, jossa ilmoitettiin tavarain olevan Oriveden asemalla ja että parin kollin päällykset olivat Jyväskylän asemaa pommittaessa särkyneet.

Kirjureina on minulla täällä Ines-täti, Inne ja Erkki ja eräs ylioppilasneiti Härkönen, joka on konekirjoitustaitoinen ja joka äitinsä kanssa evakuoituina asuu lähellä olevassa seurakuntatalossa, on lupautunut minulle kirjoittamaan. Hän oli konttoristina eräässä liikkeessä Koiviston kauppalassa, mutta tuli pakoitetuksi sieltä lähtemään, kun kauppala tyhjennettiin. Hän on hyvin kielitaitoinen, puhuu monta ulkomaalaista kieltä.

Olen nyt kirjoittanut niin pitkän kirjeen, että väsytte tätä lukiessanne. Minua alkaa jo hävettää, että olen näin seikkaperäisesti kirjoittanut kaikista asioista, jotka ehkä eivät Teitä kiinnosta.

Äiti tässä juuri mainitsi, että joku Teistä, joka ensiksi sattuu käymään Lahdessa, ottaisi vaivakseen pyytää jonkun apteekin lähettämään hänelle ja Erkille jälkivaatimuksella 100 grammaa crystallosia, kun sitä ei saa Oriveden apteekista.

Lopetan nyt tähän sydämellisin terveisin Teille kaikille ja toivottaen Teille hyvää vointia. Terveiset myöskin äidiltä, Erkiltä ja isäntäväeltämmse sekä Inneltä.

Isä-appi-ukki

 

2. Hilkka Kortelaisen muistelmat evakosta talvisodan ajalta

SYKSY 1939

Sinä vuonna satoi lumen tavallista aikaisemmin. Joutilaat eläimet, hiehot ja vasikat, samoin kuin lampaat olivat vielä laitumella. Perunaa kaivamatta ja syyskynnöt kyntämättä. Se oli maanantaita vasten yöllä, kun lumen tulo yllätti. En muista tarkkaan oliko se Mikkelin jälkeinen yö. Aamulla oli lunta melkein polviin saakka, kun kahlailin kouluun. Toini ja veljeni tulivat vastaan vasikoitten ja hiehon kanssa niityllä. Harmitti kun ajattelin, kuinka kurja yö oli eläimillä ollut siellä ladon vierellä tai puitten juurella.

Koulussa puhuttiin sodasta. Se voisi tulla Suomeenkin. Puolassa jo tapeltiin. Pelotti. Kului viikko, lumi ei sulanut, oli kurja ja märkä keli. Sitten se tuli. Liikekannallepanomääräys. Miesten oli lähdettävä. Tuntui kurjalta. Koulussa puhuttiin kaikenlaista. Sodasta hurjia juttuja, mitä siellä tai täällä oli tapahtunut. Puolassa olivat saksalaiset voittaneet.

Kenttäposti kulki, kirjeitä tuli ja läksi. Niitä odotettiin ja kaivattiin. Sitä jännitystä, pelkoa ja toivoa kesti melkein kaksi kuukautta, kunnes oltiin marraskuun lopussa. Radiossa oli tullut tieto Mainilan laukauksesta. Opettaja tuli luokkaan ja kertoi mitä oli kuullut. Hän oli huolestunut siitä, mitä nyt tapahtuisi. Ja sitten marraskuun viimeisenä opettaja palasi kuuntelemasta uutisia ja kertoi: Se on sitten alkanut. Sota. Koulut suljetaan.

Olimme kaikki hiljaa. Jokainen tuntui pelkäävän, vaikka yksikään ei siitä puhunut. Anja itki. Hän oli pieni kolmasluokkalainen. Pala nousi kurkkuun, mutta en itkenyt. Olinhan jo kuudennella.

Mutta sitten koulumatkalla, kun puhuttiin kaikenlaista, mitä siellä rintamalla voi sattua, tulin ajatelleeksi heitä, minulle läheisiä. Niitä isiä, joilla oli pienet lapset ja niitä poikia, joilla oli jo vanhat isä ja äiti, jotka odottivat ja pelkäsivät. Aloinkin yks kaks itkeä. – Voi kurja! ajattelin. Miksihän minun nyt juuri pitääkin vollottaa! Mutta se tuli – se itku. Kaivelin hämmentyneenä kenkäni kärjellä lumista maata, pyyhin märäksi ja kuraiseksi tulleella kintaalla vuotavan nenäni. Sitten minä sen voitin.

Käveltiin melko hiljaa. Ei siinä huudettu ja mekastettu niin kuin tavallisesti koulusta palatessa. Ajateltiin mitä kaikkea voisi tapahtua. Sota oli siis tosiasia, vaikka sen kauhut täällä olivatkin tietämättömät. Ikkunat suljettiin tervapahvilla, niin ettei valo näkynyt ulos… ”Molotovin” verhot” sanottiin. Ulkona oli pimeä, ei näkynyt valo naapurista, niin kuin tavallisesti. Sitten joulukuun alkupäivinä, en muista päivämäärää tarkkaan, opettajani tuli pimeässä, illalla. Kello oli jo siinä kahdeksan maissa. Toi sanaa, että aamulla piti olla Karhunpään pysäkillä kello 8. Oli lähdettävä evakkoon. Kotiin saivat jäädä yli kuusitoistavuotiaat. Mutta vanhukset ja lapset, sekä lasten äidit oli saatava pois. Myöskin eläimet evakuoitaisiin myöhemmin.

Sinä yönä ei nukuttanut. Pelotti. Ei tiennyt minne mentäisiin. Lentokoneet voisivat tulla ja pommittaa. Aamulla kävin navetassa, lehmät märehtivät tyytyväisinä, samoin lampaat ja vasikat.

Eihän ne tiedä, että on sota. Ajattelin. Kävin tallin ovella. Poika – ruuna rouskutteli heiniään ja hörähti. Painoin oven kiinni. Pala nousi kurkkuuni. Itketti. Mutta enhän saanut itkeä, olinhan jo iso tyttö. (12 v. )

Pysäkillä oli ihmisiä, Tuojat palasivat hevosillaan koteihinsa. Toivo ajeli ruunalla kohti kotia uskollinen Peni-koira kintereillään. Katsoin hänen jälkeensä, minusta hän näytti niin yksinäiseltä. Jouduimme odottamaan junaa seuraavaan iltaan. Ja jouduimme yöpymään pysäkillä. Olen ihmetellyt kuinkahan ne kaikki ihmiset mahtuivat sinne niihin pieniin tiloihin. Itse nukuin istuallani seinää vasten vaatemyttyjen seassa. Niin kai ne nukkuivat useammat.

Sitten junassa kaikki oli yhtä mylläkkää. Vanhuksia, lapsia, odottavia äitejä, vaatemyttyjä. Kaikki sekaisin. Joku valitti surkeutta, mihin oli jouduttu. Jotkut koettivat veisata virttä, lapset itkivät. Kaksi mummua istui vieretysten, toinen torkkui unessa ja toinen valitti, että Jumala paratkoon, saammekohan enää koskaan palata takaisin. Vastakkaisella penkillä torkkui vanha mies. Toinen mummuista havahtui ja tokaisi: ”Mitä sitä paskoo, tuossa on Jussiik’”

Meitä lähellä olevia nauratti mummun vastaus toisen valittelulle. Se oli niin hullunkurinen, että hetkeksi unohdettiin kaikki. Se laukaisi jotenkin. Matka jatkui. Junia meni joskus ohitse. Sotilasjunia ja karjajunia. Lotat toivat asemilla maitoa ja ruokatarpeita. Väsytti, mutta ei osannut oikein nukkua. Oli sota, evakkotie. Syksy 1939.

Evakossa

Junallahan sitä mennä jyskytettiin kohti pohjoista. Vaunut olivat täynnä ja junat pitkiä. Onneksi emme joutuneet ”härkävaunuun” vaan aivan tavalliseen matkustajavaunuun, mutta se oli kyllä täysi kuin ”Turusen pyssy”. Istuin koko matkan vaatenyyttien päällä, jotka oli survottu istuinten väliin. Loppumatkalla tuntui kaikki olevan kuin painajaisunta, kun välillä torkahti ja heräsi taas pienten lasten itkuun, vanhempien lasten valitukseen ja junanpyörien kolkutukseen. Jollakin asemalla lotat toivat jotakin velliä, en muista oliko hernekeittoa vai kauravelliä, mutta syötävää kuitenkin. Kun juna pysähtyi Kannuksessa, päästiin pois junasta rekeen, meidät kyydittiin Kannuksen työväentalolle, Jossa yövyimme. Seuraavana päivänä sitten ressulla peitetylle auton lavalle ja Toholammin koululle.

Ja oltuamme siellä muutaman yön taas Kotilan koululle, jossa saimme sitten ollakin koko evakkoajan. Olihan talossa vilskettä ja vilinää, kun lapsia oli alle kymmenen vuoden viisitoista ja meitä yli kymmenen vuoden kuusi kappaletta. Niin että voi sitä mekkalaa, joka siellä syntyi, mutta olihan siellä lääniäkin ja pääsihän sitä ulos, milloin vain tarkeni ja mieli teki. Pojat rakensivat liiteristä löytämistään laudanpätkistä ns. koulukelkkoja. Veljeni veisteli koivuhaloista sellaisen tukkireen eturekeä muistuttavan kelkan, ja silläkös sitten haluttiin laskea. Jokainen, joka sinne jokipenkalle pääsi halusi sillä laskea. Varsinaisia mäkiähän Pohjanmaalla ei tainnut olla, paitsi se Lestijoen jokitörmä. Siinähän sitä sitten laskettiin päivät pitkät jäälle. Silloin ei ollut kiire kouluun ja läksyjen ääreen. Ei tarvinnut pienempiäkään vahtia, kun äidit olivat kotona, ei ollut kiirettä navetalle eikä muihinkaan töihin.

Tulihan se rauha ja alettiin odottaa kotiin pääsyä. En muista milloin ja missä kuussa se selvisi milloin pääsisimme lähtemään kotia kohti. Mutta pääsiäisen olimme kuitenkin evakossa ja niinpä näimme sen kun Pohjanmaalla sytytettiin pääsiäiskokkoja, joka meille oli melkoinen ihme. Kyseltiin että miksi pääsiäisenä, meillähän poltettiin juhannuksena.

Sillä karkotetaan pois pääsiäisnoidat eli trullit, jotka ovat joskus kauan sitten tehneet tuhmiaan toisten navetoissa.

Olihan se kevätillassa tai paremminkin yössä komea näky, kun monen kylän kokot loimusivat. Kun maasto on tasainen niin kuin se on Keski-pohjanmaalla, tulet näkyivät kaukaakin. Opettajan apulainen kertoi, mikä kokko mistäkin naapurikylästä näkyi, mutta eihän ne nimet jääneet päähän, kun ei se maantieto niin paljon kiinnostanut, enemmänkin taisi kiinnostaa ne pääsiäisnoidat ja niiden tekemiset.

Koittihan sekin päivä kun sanottiin, että pitää pakata tavarat, sillä illalla lähdetään viemään hevosilla Kannukseen.

Matka alkoi sitten iltamyöhällä. Maantiet olivat jo sulia ja siksi talon isännät olivat päättäneet lähteä kyyditsemään yötä vasten, sillä he uskoivat, että kun pakastaa ja tielle tulee kuuraa, on hevosten helpompi vetää. Niin tehtiin matkaa pakastavassa kevätyössä. Reen raudoitetut jalakset kirskuivat korvia vihlovasti ja hevoset höyrysivät. Ne jotka pystyivät nousivat kävelemään, mutta veljeni, joka loukkasi muutamaa päivää aikaisemmin polvensa, joutui istumaan reessä, samoin minä, joka olin saanut syliini kolmivuotiaan tytöntyllerön. Hän tietenkin nukkui autuaallista lapsen unta ja niin minun oli vain istuttava reessä ja kuunneltava sitä selkäpiitä karmivaa kiven ja raudan kirskuntaa. Isännät lepuuttivat välillä hevosiaan ja manasivat, ettei olisi pitänyt lähteä tällaisella kelillä kuljettamaan hevosilla. Tultiin sitten Korpelan koulun kohdalle. Isännät päättivät jättää kuormansa sinne, koska koululta oli aamulla evakot lähteneet. Isännät syöttivät ja juottivat hevosiaan ja lähtivät ajamaan takaisin kotiinsa. Me jäimme loppuyöksi torkkumaan koululle ja odottamaan autokyytiä. Aamupäivällä tuli sitten kuorma-auto, jonne meidät taas lastattiin ja niin pääsimme Kannukseen, junaan ja pois evakkotaipaleelta.

Pääteasema meidän kohdallamme oli Karhunpää. Kyllähän tuntui mukavalta, kun laskeuduttiin junasta tutulle ja turvalliselle maaperälle. Vastassa oli tuttu hevonen ja tuttu kuski. Täällä oli valtavat kinokset ja kovat hanget, kun taas Pohjanmaalla oli maa päivissä. Tuttu tupa henkäili lämpöään, kun avattiin ovi. Naapurin emäntä, joka ei ollut evakossa, oli lämmittänyt uunia ja ruokkinut muutaman viikon kissaa ja vienyt koiran kotiinsa. Vikke-kissa ei oikein tiennyt miten olisi ollut ja mihin ja kenen kainaloon päänsä pistäisi. Kyhnytti ja kehräsi vuoron perään jokaisen jalkaa ja päästyään syliin kiipesi
olkapäälle, puski ja kehräsi kuin isoäidin rukki. Uuninkylki oli lämmin ja kotoinen tunne niin voimakas, jota ei voi sanoin kuvata. Oli päästy takaisin kotoisille tanterille. Sota oli ohi.

Jäätiin odottamaan lehmiä. Valtimon kirkolta tuli tieto, että sieltä sai hakea karjalaisten evakkolehmiä. Niinpä meillekin haettiin pieni kyyttölehmä, jonka kaulapannassa oli nahkainen nimilappu, jossa oli lehmän sekä omistajan nimi. Lehmän nimeä en muista, mutta omistaja oli Maksimainen, Suojärvi. Kun oma karja kotiutui, tuli tieto, että evakkolehmät piti viedä kirkolle, josta omistajat saisivat käydä omansa tunnistamassa. Niinpä meiltäkin lähdettiin viemään kyyttöä kirkolle, jossa omistaja oli etsimässä eläimiään ja sai ainakin yhden omistaan.

Hilkka Kortelainen

Suhosen perheen talvisodan ajasta kirjoittanut Elina Suhonen

 

3. Muistoja evakkomatkasta 12.12.1939-18.4.1940

Oli joulukuun 9. päivä ja asuimme silloin Kivikkolassa. Aamuyöllä kova koputus ulko-oveen herätti koko perheen. Mieheni Paavo arvasi jo kulkijan asian ja sieltä tulikin naapurimme Kalle Ruokolainen kädessään lappu, jossa määrättiin Paavo astumaan reservin palvelukseen. Jo kello viisi aamulla oli määrä olla Nurmeksen asemalla, josta lähtijät saivat junakyydin tuntemattomaan päämäärään.

Koko perhe ymmärsi asian vakavuuden ja lapset puhkesivat itkuun. Kaikilla oli sellainen, tunne, että lähtö saattaa olla viimeinen, olihan kyseessä sota. Paavo joudutti lähtöään, ettei eron haikeus sekoittaisi meitä kaikkia.

Laitoin hänelle jotain suuhun pantavaa sekä evästä mukaan. Se oli minullekin raskashetki. Lapset ympäröivät isänsä ja jokainen kävi vuorollaan isän sylissä. Niinpä isä painoi oven kiinni ja häipyi pimeään yöhön pieni sähkölamppu kädessään, että näki edes tien suunnan.

Jäin lasten kanssa katsomaan pirtin ikkunasta ja huomasimme, että taskulampun valo kääntyikin Lamminvaaran tielle. Tiesin, ettei Paavo voinut lähteä hyvästelemättä isäänsä.

Ukki oli hyvin sairas eikä tuntenut ketään, mutta poika kävi kuitenkin isänsä vuoteen vierellä paljastetuin päin ja raskain mielin. Voi vain arvailla, mitä pojalla olisi ollut isälleen sanottavaa, jos isä vain olisi kuullut ja ymmärtänyt puheen. Niinpä Paavon oli vain painettava syntymäkodin ovi kiinni ja jatkettava matkaa Nurmeksen rautatieasemalle ja sieltä edelleen junan härkävaunussa kohti tuntematonta määränpäätä.

Olimme tietoisia siitä, että jos sota ei pääty nopeasti, niin Paavon ikäluokka on lähdössä rintamalle seuraavana. Ja lähtökäsky 1900 syntyneille tulikin nopeasti. Koko ajan tietenkin toivoimme, että sota loppuisi ja miehet saisivat pian palata koteihinsa.

Niinhän siinä ei käynyt, vaan sota jatkui yhä kiivaampana. Paavo joutui mukaan Kotiaan taisteluihin taistelulähettinä.

Ennen Paavon lähtöä olimme valmistelleet tulevaa elämää isännän ollessa poissa. Iso sika ja vuosikas mulli oli teurastettu. Talven varalle oli varastoitu muutakin syömistä. Oli jauhoja, öljyä, sokeria ja kahvia, koska oletettiin, että kaikki laitetaan kortille lähiaikoina. Meillä oli vielä säkeissä sen kesän viljat, mitkä oli juuri ja juuri saatu puiduksi. Pekka Lipponen oli puintimiehenä minun ja Saulin kanssa. Sauli oli onnellinen saadessaan olla niin arvokkaassa työssä mukana aivan kuin aikamiehet.

Sunnuntaina kymmenentenä päivänä tuli vieraita ompelutalkoihin. Leena Hulkko ja Olga Hakkarainen tulivat ompelemaan lapsille vaatteita, että olisi lämmintä päällepantavaa, jos tästä evakkoon lähtö tulisi. Syötin vieraani ja annoin molemmille palkaksi ison palan lihaa.

Maanantaina yhdentenätoista päivänä laitoin Lamminvaaran ruunan aisoihin ja läksin käymään kylällä. Pelotti kyllä lähteä, sillä kaikenlaisia huhuja liikkui kylällä. Poliisi Ville Korhonen tuli vastaan ja käski minun kääntyä takaisin valmistautumaan evakkomatkalle, koska Nurmes on määrä evakuoida. En kuitenkaan kääntynyt. Sidoin hevosen jonkun mökin aitaan ja lähdin käymään kaupassa kävellen. Silloin oli Jukola juuri valmistunut ja oli mielestäni hieno kauppa. Ostin sieltä muiden tarvikkeiden lisäksi itselleni ja tytöille huopatossut ja pojille lämpimät rukkaset sekä lapsille vähän makeaa suuhunpantavaa.

Kotiin päästyä alkoikin kiire laittaa asioita kuntoon lähtöä varten. Apulainen kirnusi voita ja teki muitakin lähtövalmistelija. Minä laitoin lapsille mahdollisimman paljon vaatteita päälle, että saisimme niitä enemmän matkalle mukaan. Söimme ja teimme lähtöä, koska oli määrä olla Porokylässä illalla. Tätini Kaisa oli myöskin lähdössä mukaan, mikä olikin suuri helpotus lapsien huoltamisen kannalta.

Olimme lähempänä Porokylää Heikki Timolalla yötä. Nukuimme keittiön lattialla täysissä vaatteissa nopean lähdön varalta. Lamminvaaran ukki oli myös otettava mukaan, vaikka hän oli niin sairas, että maallikkokin näki, ettei hän voi elää enää monta päivää. Ukille olisi hoitajia ollut kotonakin. Kävin kysymässä asiaa nimismieheltä, mutta vastaus oli, että on otettava mukaan, kun vielä hengittää.

Paavon veli Viljo kävi hakemassa ukin kotoaan, josta hän lähti viimeisen kerran ymmärtämättä tapahtuneesta mitään. Hänet oli puettu yöpukuun ja pitkään talvitakkiin ja päässä oli karvahattuja monet sukat jalassa. Viljo toi ukin sedän talon pihaan, että lapsetkin saivat hyvästellä hänet. Ukki oli lasten ystävä, mutta ei heitä enää tuntenut, hymyili vain. Sitten veimme hänet vanhalle seurakuntatalolle, johon oli kerätty paaripotilaita. Tiesin, että tämä oli viimeinen palveluksemme ukille.

Pian meidät komennettiin menemään työväentalolle pikaista lähtöä odottamaan, mutta kuskia ei näkynyt. Meidän täytyi lähteä matkaan jalkaisin. Minulla oli iso reppu selässä ja kymmenen kuukauden ikäinen sylilapsi, Kaija, kannettavana. Täti-Kaisa talutti Seijaa ja Sauli ja Salme kulkivat kantamuksineen omin voimin ja koettivat pysyä mukana ihmistungoksessa. Seppoa piti kiirehtiä ja välillä taluttaa, kun ei olisi millään jaksanut kulkea sohjoista tietä painavissa vaatteissa. Pappilan kohdalla Viljo hevosineen tavoitti meidät ja niin saatiin kyyti työväentalolle. Näkymä siellä oli ikävä. Paikka oli täynnä sairaita vanhuksia ja itkeviä lapsia. Olin hyvilläni, kun meidän lapset eivät itkeneet.
Kaijakin nukkui, vaikka siellä oli kova meteli ja valitus.

Lotat olivat siellä hoivaamassa apua tarvitsevia ja jakamassa ruokaa. Olimme siellä ehkä kolme tuntia ja sinä aikana oli monta ilmahälytystä, mikä sai aikaan suurta kauhua ja levottomuutta. Me tädin kanssa pidimme lapset hyvin lähellä itseämme siksi, että jos tulee osuma, niin olemme sitten kaikki samassa asemassa. Vihollinen pitikin Nurmesta tiukasti silmällä, koska niin usein lentokoneet olivat taivaalla ja ilmahälytys päällä. Lopulta tuli käsky lähteä junalle. Otimme kamppeemme ja läksimme vyörymään ihmismassan seassa ulos, jossa oli paljon hevosia odottamassa. Mekin saimme vuorostamme kyydin asemalleja lähtevään junaan. Junan kertoivat olevan niin pitkän, että se ulottui Mikonsalmelta Porokylään. Niin se varmaan olikin, koska ollessamme vielä työväentalolla, niin Rajakadun kohdalla meni vähitellen täysiä vaunuja hitaasti pohjoista kohti. Rajakadun kohdalla junaan otettiin paaripotilaat ja jotkut heikommat työväentaloltakin. Ihmeellistä oli, että Paavon siskot Hilma ja Iida ja Iidan poika Osmo joutuivat siihen sairasvaunuun, missä ukki oli. Lienee ollut Luojan tarkoitus, että saivat olla vanhuksen lähellä ja pyydellä rauhallista loppua näille viimeisille hetkille. Kannuksen sairaalassa ukki nukkui pois tästä ajasta 14.12.1939. Ukin matkaa helpotti se,että hän ei enää ymmärtänyt evakkomatkan tarkoitusta. Matkan jatkuessa olimme hyvin väsyneitä ja lapsilla oli monenlaista hätää. Olimme onneksi ottaneet matkaan yöastian, jolle olikin paljon käyttöä. Vaunu oli täynnä lapsiperheitä ja astia kiersi ympäri vaunua kaiken aikaa. Astian palautuminen perheelle likaisena ei ollutkaan niin mukava juttu. Emme tienneet koko matkan aikana, mihin oltiin menossa, koska asemien nimikilvet oli peitetty mustalla ja ruskealla kartongilla. Juna pysähtyi Kontiomäen paikkeilla ja juoksin siihen suuntaan, mihin juna oli matkalla. Etsin vanhempiani ja tiesin heidän olevan junan etupäässä. Löysin heidät ja tarkoitus oli sopia heidän kanssaan, että yritämme pitää yhteyttä. Juna lähtikin jo liikkeelle ja jouduin jäämään vaunuun odottamaan seuraavaa pysähtymistä. Vaunujen läpi ei päässyt, kun välille oli sijoitettu tavaravaunuja. Olin pahoillani siitä, että lapset varmaan hätäilevät äidin takia. Tuntui, että aikaa kului paljon, ennen kuin juna viimein pysähtyi. Juoksin takaisin omaan vaunuun ja näin lasten hädän ja jopa Kaisa-tätikin oli itkenyt lasten kanssa. Tapaaminen oli tietenkin riemukas.

Olimme kai aamuyöllä Ylivieskassa, jonne meidän vaunujen oli määrä jäädä. Joku kehotti laittamaan vaatteita päälle ja asiat lähtökuntoon. Laitoimme tädin kanssa nukkuville lapsille vaatteita päälle ahtaassa vaunussa. Meillä kaikilla oli huopakengät aivan likomärät, kun oli jouduttu kävelemään vaunun lattialla. Sauli kaatui vaunun lattialle eikä päässyt omin voimin ylös, koska hän oli hyvin väsynyt ja liian paljon vaatteita päällä.

Elämä tuntui kovin ankealta ja lasten kohtalo säälitti. Tuntui siltä, ettei mitään parempaa olisi tulossakaan. Olo tuntui aivan orvolta, olihan meidät repäisty kodeistamme ja miehet ja pojat viety puolustamaan maatamme. Jos milloin, niin silloin tunsimme oikean kodin arvon, kuinka rakas se meille evakoille oli.

Ennen junasta poistumista laitoin Saulin ja Salmen ranteista kiinni yhteiseen naruun, että eivät eksyisi tungoksessa toisistaan. Kaikilla evakoilla oli nimet ja kotiosoitteet rinnassa, sillä pimeässä eksymisen vaara oli suuri.

Meidänkin vuoro tuli laskeutua junasta ja vastassa oli paljon hevosia kuskeineen laitareet ja reslat perässään. Iso reslareki tuli täyteen meidän perheestä, johon kuului viisi lasta, Kaisa-täti, minä ja kuski ajomiehenä. Kuskinpukilla oli kylmä, mutta meitä ei palellut heinillä täytetyssä isossa reessä.

Matka kulki laajoja ja tasaisia aukeita pitkin. Emme tienneet, mihin olimme menossa. Oli kummallista, miten vaiteliaita kuskit olivat.Evakoille ei mitään puhuttu eikä liioin arvattu kyselläkään siinä vaiheessa. Tässä lämpimässä reslassa pienimmät lapset nukkuivat, mutta Sauli ja Salme valvoivat.

Meidät vietiin Alavieskan koululle, jossa hevoset oli tarkoitus syöttää, että jaksavat jatkaa matkaa vielä samana yönä. Evakoillekin tarjottiin lämmintä ruokaa ja voileipää,jos joku halusi syödä. Äiti, isä ja Hilma tavattiin siellä luokassa istumassa ja sekös oli lapsista iloinen asia. Kuskit tulivat luokkaan etsimään omia kuljetettaviaan, joiden nimet heillä olivat tiedossa. Niinpä istuimme reessä pitkän aikaa, ennen kuin tulimme Kalajoen kirkolle. Sinne jäi paljon hevosia ja sinne oli jätetty myöskin äiti ja isä. Meitä vietiin vielä viisi kilometriä eteenpäin Pitkäsen koululle. Oli varmaan jo aamuyö, kun saavuimme sinne. Meidän perhe pääsi pieneen huoneeseen, jossa oli olkia lattialla. Siihen laitoimme lapset nukkumaan ja tätikin oli niin väsynyt, että pelkäsin hänen puolestaan. Koulun keittolassa tarjottiin lämmintä perunakeittoa, mutta matkasta väsyneistä evakoista ei monikaan jaksanut syödä. Emännät varmaan luulivat, että olemme niin ylpeitä, että ruoka ei kelvannut. He eivät varmaan ymmärtäneet, kuinka raskasta oli kulkea sellaiset matkat ja miten matalalla mieliala oli.

Viidentenätoista päivänä alkoi evakoiden lajittelu. Kaikki pienet perheet ja vanhukset oli sijoitettu jo etukäteen. Osa oli sijoitettu yläkerran huoneisiin ja osa ulkona oleviin talousrakennuksiin, joissa oli joku asuttava huone rakennuksen päässä. Tällainen rakennustyyli oli vielä Pohjanmaalla käytössä. Ne olivat hyviä itsenäisiä asuntoja sellaisille, jotka pystyivät huolehtimaan itsestään.

Meitä oli vielä kolme perhettä koululla, eikä kukaan tarjonnut asuntoa suuren joukon takia. Sanoin heille, ettemme tahdokaan lähteä koululta minnekään, jos vain saamme olla, meitä onkin peräti kymmenen henkeä,kun saan vanhempani tänne asumaan. Ja niinhän siinä kävi. Kun olimme sijoittuneet koulun suureen luokkaan, niin läksin käymään kirkolla. Siellä oli evakoiden huoltotoimisto, josta sain selville vanhempieni osoitteen ja saman tien menin tervehtimään heitä. Kun menin ovesta sisään, huomasin, kuinka tervetullut olin. Oli aivan vaikea nähdä, kuinka liikuttuneita he olivat nähdessään minut. He olivat jo odottaneet ja toivoneet minun tulevan, koska tunsivat olevansa aivan orpoja ja yksin vieraissa paikoissa. Kysyin heiltä, haluaisivatko he tulla asumaan meidän kanssamme. Sitä he olivat toivoneet ja siitäkin syystä, että olisivat apuna lasten hoitamisessa.
Niin muuttivat äiti, isä ja vanhempieni kasvattityttö, noin 7-vuotias Hilma, yhteiseen ruoka-kuntaamme ja Kaisa-tätikin tuli samaan perheeseen. Valmistelimme paikkoja ja petejä, että kaikilla oli nukkumapaikat valmiina. Minun piti hoitaa kaikki asiat koko perheen puolesta. Muutama päivä ihmeteltiin tätä elämän muutosta ja aina oli ikävän tunne ja pelko omaisten puolesta.

Uutiset rintamalta kertoivat milloin voitoista, milloin tappioista. Usein kerrottiin myös kaatuneista ja haavoittuneista kullakin rintamaosuudella. Uutisia ei voinut kuitenkaan ottaa täydestä. Meille kerrottiin usein vihollisen perääntyneen, mutta vihollinen puolestaan kertoi olevansa vahvasti voiton puolella. Nämä kaikki olivat ikäviä ja pelottavia asioita. Eräänä päivänä koululla pidettiin kokous. Huoltajat kutsuivat koulun ja lähitalojen evakot palaveriin, jossa oli tarkoitus sopia huollosta ja järjestelyistä. Kokouksessa esitettiin, että minun olisi otettava koko koulun huolto hoitaakseni eli pitäisi hoitaa kahdeksantoista hengen kaikki asiat. Kieltäydyin ottamasta hoidettavakseni muita kuin
meidän kymmenhenkisen perheemme. Pyytelivät kuitenkin kovasti ottamaan vastuun edes vähäksi aikaa. Niinpä sitten lupauduinkin kuukauden ajaksi. Siinä olikin hommaa kerrakseen. Joukkoon mahtui tyytyväisiä ja tyytymättömiä, milloin ruokaan ja milloin hintaan. Ruokaa kun ei saanut ilmaiseksi, vaan kaikki oli rahalla ostettava. Olin hyvin mielissäni, kun pääsin tästä orjuudesta yhdellä kuukaudella. Ruokamiehet olivat kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi jatkaa heistä huolehtimista ja hoitaa kaikki asiat heidän puolestaan. En olisi enää jaksanut hoitaa kaikkia, vaikka olisin tahtonutkin.

Odottavalle äidille oman perheen hoitamisessa oli riittävästi siellä työtä. Ehdotin, että jokainen tekee omat työnsä ja hoitaa omat asiansa. Johtokunta tyytyi esitykseeni, mutta jotain valvomista koululla minulle kuitenkin vielä määrättiin. Isossa piharakennuksessa oli pieni navetta. Tuumailin itsekseni, että jos saisimme hankittua lehmän, niin olisi maitoa omasta takaa. Evakkolehmiä tuotiin silloin paikkakunnan taloihin. Saimme hankittua lehmän, joten saimme perheellemme maitoa. Heinät
ostimme naapurista. Kaisa-täti hoiti lehmän parhaalla tavalla ja minä kävin lypsämässä. Se oli jotain kotoista hommaa. Meidän lehmät oli viety evakkoon pian lähdettyämme, mutta emme tienneet, minne.

Aika kului pikkuhiljaa perhettä huoltaessa ja muita asioita hoitaessa. Odotin Paavolta ja veljiltä kirjeitä joka postissa. Kirjeen tulo oli aina iloinen asia. Ainakin olivat kirjoituspäivänä olleet elossa. Minä kirjoitin usein Paavolle ja veljilleni, että saavat tietää, miten jaksetaan. Äitini oli usein sairas ja huonovointinen riippuen usein mielialastakin.

Ikäviäkään asioita, joita usein kuulimme, ei voinut kirjeissä salata. Kävi niin ikävästi, että eräänä päivänä minun Paavolle lähettämäni kaksi kirjettä tulivatkin takaisin. Tämä oli perheellemme kova isku. Pelkäsimme pahinta ja odotimme virallista ilmoitusta asiasta, mutta sitä ei tullut. Naapurimme Antti ja Saimi Romppanen tulivat meille kylään. He kyselivät Paavon palveluspaikkaa ja milloin hän on viimeksi kirjoittanut. Varmaan he ajattelivat, että huhuissa on perää. Isälle he olivat lähtiessään kuiskanneet, että Paavo on kaatunut.

Isäni ei sinä päivänä meille tästä kertonut, mutta eleistä näki, että jotain vakavaa on tapahtunut. Illalla kävimme lasten kanssa ajoissa nukkumaan, mutta äiti ja isä jäivät vielä valvomaan ja iltahartautta pitämään. En jaksanut olla mukana, vaikka he siihen kehottivat. Ajatukseni olivat rintamalla. Pelkäsin eniten lasten puolesta, että miten jaksamme eteenpäin, jos isä-Paavo ei tulisikaan enää luoksemme.

Aamulla herättyäni isäni istui sänkymme lähellä ja sanoi, että nyt on jotain surullista tapahtunut meidän perheelle. Nousin ylös ja kysyin, että Paavoko on kaatunut. Hyvin liikuttuneena isäni vastasi, että niin eiliset vieraat kertoivat kuulleensa. Olin hyvin järkyttynyt, mutta en muista, että olisin silloin itkenyt, sanoin vain, että lähden kirkolle ottamaan asiasta selvää. Lapsille ei saa kertoa tästä mitään, sillä lapset ovat muutenkin peloissaan joka päivä ja varsinkin Sauli, Saimeja Seppokin, vaikka ikää on vasta neljä vuotta. Niinpä lähdin kiireellä nimismiehen puheille kysymään varmuutta asiasta. Ensin
luin odotushuoneen seinältä kaatuneiden nimet, mutta yhtään tuttua nimeä siinä ei ollut. Toimistossa selitin asiani, että on kerrottu Paavo Suhosen kaatuneen. Kyselyyni vastannut herra sanoi, että hän on juuri se, joka lähettää sanan kaatuneista omaisille aivan viipymättä.

Hän oli pahoillaan tällaisten huhujen takia. Kädestä pitäen hän toivotti minulle hyvää matkaa tietäen, että asun niinkin kaukana kuin Pitkämäen koululla.

Läksin keventynein mielin kävelemään ja kertomaan että nimismiehelle ei ollut tullut tällaista ilmoitusta ja että se on vain huhua. Siitä huolimatta elämä jatkui suuressa jännityksessä ja odotuksessa, jos jotain tietoa tulisi. Pian tulikin kirje, jossa Paavo kertoi, että hänet oli siirretty toiseen paikkaan ja osoite on myös muuttunut. Tämä oli syynä, etteivät kirjeeni menneet perille. Sitten kirjeitä tulikin useampana päivänä ja myös äiti ja isä saivat kirjeitä usein. Veljeni taistelivat Leimolassa ja Paavo oli taistelulähettinä Kollaan suunnalla. Sieltähän on kirjoitettu kirja nimeltään Kollaa kestää.

Helmikuun alkupuolta Paavo kirjoitti, että hän koettaa saada lomaa ja että hänen isänsä siunattaisiin haudan lepoon lähiaikoina. Ukin vävyt Juho Timonen ja Otto Pyykönen olivat toimittaneet vainajan Kannuksesta Nurmeksen paarihuoneelle odottamaan hautaamista. Paavon veli, Eino, sattui käymään lomalla ja hän sai hautausluvan seurakunnan virastosta. Eino ilmoitti päivämäärän Paavolle ja Viljolle, mutta ei päässyt itse hautajaisiin loman päätyttyä. Ukki siunattiin illan hämärässä 25.2.1940 viholliskoneiden häiritessä päivisin Lieksassa ja Nurmeksessa. Haudalla olivat vain Viljo, Paavo ja kaksi ukin vävyä.

Sureva joukko oli mennyt kävellen Kivikkolaan. Siellä he varmaan saivat jotain syötävää, koska siellä asui meidän entinen apulainen. Kivikkolaan saapuessaan he olivat Kumunvaaran päältä nähneet, että kauppala oli tulessa. Palo oli niin voimakas, että koko vaara oli valoisa kulkea. Paavolle koko loma oli erittäin masentava. Silloin Nurmeksessa paloi monta puutaloa. Oli ihme, etteivät pommit pudonneet sairaalaan monista yrityksistä huolimatta. Sen sijaan putosi pommi sairaalan lähellä olevalle palokujalle, missä oli pommisuojakin. Siellä menehtyi 20 henkeä ja myöhemmin, 30 vammautui.
Pommituksessa kuolivat sairaalan lääkäri Mikkola, ylihoitaja, naapurimme Viljo Kaikkonen, neiti Piiroinen ja viisi sairaalan apulaista, joukossa emäntä Saimi Nuutinen. 26.päivän aamuna Paavo jatkoi matkaansa Kalajoelle luoksemme. Illalla olin Saulin kanssa perheen isää vastassa joen toisella puolella. Hän oli tietenkin iloinen meidät tavatessaan, mutta samalla näin, kuinka lähellä hätä ja pelko olivat. Hän oli luonamme kaksi yönseutua ja sitten tuli taas lähtöjä eron haikeus. Saatoimme Saulin kanssa Paavon linja-autolle, tuntui siltä, että tapaisimme viimeisen kerran ja Paavo sen ääneen sanoikin. Koettakaa kestää, Jumala on turvamme joka tilanteessa, siinä ei paljon puhua jaksettu ja
pian auto vei hänet näkyvistämme.

Elämä jatkui yhä ikävän ja pelon vallassa. Taistelujen kerrottiin olevan tulisia. Monelta suunnalta kerrottiin, että pian neuvotellaan rauhasta vihollisen kanssa, mutta se lienee ollut kovin vaikeaa. Kuuntelimme radiota joka päivä, mutta mitään päätöstä rauhasta ei tullut. Kaatuneita vain tuli joka suunnalta melkein päivittäin. Kaupassa sai kuulla hyvin surullisia asioita, mikä tuntui kovin pahalta. Minun terveyteni horjui aika lailla ja lapsetkin sen huomasivat. Seppo itkeskeli usein salaa ja kertoi milloin mitäkin itkun syyksi. Erään kerran kysyin häneltä, että mitä se äidin poika itkee. Hän katsoi ikkunasta ulos ja sanoi, että Viipuri ja Sortavala ovat jääneet ryssille ja hän on sen kuullut radiosta.
Lisäksi Sepolla oli isää erikoisen ikävä ja myöskin koti-ikävä Kivikkolaan. Ikäväänsä hän ei voinut salata, vaikka kovasti yrittikin. Maaliskuun alkupuolella radiossa kerrottiin taistelujen olevan erittäin kovia eri puolilla rintamaa. Me olimme rintaman takana ja huutelimme Taivaan isän puoleen, että hän armahtaisi vielä tätä kansaa ja maatamme. Koululla pidettiin joka viikko rukousiltoja ja ompeluseuroja, jossa tehtiin sotilaille sukkia ja kintaita. Se oli antoisaa työtä rintaman takana. Muiden naisten mukana tein töitä parhaani mukaan kaiken kiireen ja huolen keskellä. Olimme jo menettäneet toivomme rauhasta, kun radio taas vihjaili, että neuvottelut alkavat toden teolla. Maaliskuun kolmantenatoista päivänä ilmoitettiin rauhan astuneen voimaan klo 11. Rauhanehdot olivat kuitenkin kovat. Olimme kuitenkin iloisia, että henkiinjääneet sotilaat saavat hoitaa kotiaan, perhettään ja maataan. Pian aloimme toivoa kotiin pääsyä. Monet evakoistamme epäilivät, että onko koti enää sellaisessa kunnossa, että sinne voi mennä. Huhut kertoivat, että monista kodeista on viety kaikki taloustavarat ja muuten harjoitettu ilkivaltaa. Meidän perheessämmekin puuhattiin lähtöä. Pestiin pyykit ja hieman pakattiin kiireisen lähdön varalta. Meidän lähtömme kuitenkin viivästyi, koska ensin pääsivät lähtemään Kannuksen, Nivalan ja Haapajärven evakot. Sitten maaliskuun lopulla tuli tieto, että Kalajoen evakkoja aletaan kotiuttaa. Lähtöaamu oli erittäin tuulinen ja kylmä. Hevoskuskit veivät meidät kirkolle, mistä matka jatkui linja-autolla Ylivieskan asemalle. Siellä odotimme junaa kauan ennen kuin pääsimme lähtemään Nurmesta kohti. Huonokuntoisten oli vaikea ahtautua täysiin vaunuihin. Perheemme joutui nousemaan savuiseen ja erittäin likaiseen härkävaunuun. Vaunu oli jo ennestään täysi, mutta ylärikillä oli tilaa meidän perheellemme. Vaunun keskellä oleva lämmityslaite oli sellainen savukorsteeni, että ylälaverilla meinasi tukehtua savuun. Luukkuja joutui välillä raottamaan kiellosta huolimatta. Meillä oli hyvät eväät, joten saimme edes syödä ajankuluksi. Seija ja
Kaija nukkuivat pitkät ajat laverin päällä, vaikka yläosa oli savusta harmaana. Jälleen tuli todettua, että paras matkatavara oli edelleen yöastia, joka saatiin silloin tällöin tyhjennettyä ikkunan kautta ulos. Lopulta juna pysähtyi Iisalmen asemalle, jossa tarjottiin ruokaa kenttäkeittiöstä. Lapsille täytyi hakea ruokaa junaan, koska ylälaverille oli hyvin vaikea päästä. Juna lähti jatkamaan matkaa hidastaja tasaista tahtia, eikä varmaankaan pysähtynyt ennen Nurmesta. Oli myöhäinen ilta, kun saavuimme Nurmekseen. Olimme kaikki niin väsyneitä, ettemme osanneet iloita kotiin pääsystä. Niitä, joilla ei ollut kyytiä kotiin, oli neuvottu rukoushuoneelle yöksi, joten läksimme taivaltamaan sinne jalkaisin.
Matka ei ollut pitkä, mutta kaikki matkalaiset eivät jaksaneet kulkea omin voimin.

Rukoushuoneella tarjotun ruoan jälkeen pääsimme pian nukkumaan. Aamun valjettua meille kerrottiin, että pääsemme lähtemään kotiimme, mikäli Matti Lipposen linja Valtimolle päin sopii. Sillä kyydillä ei päässyt Kivikkolaan, mutta isäni ehdotti, että lähdemme autokyydillä Lamminkankaalle ja sieltä heidän hevosellaan kotiin. Odottelimme rukoushuoneen edessä autoa. Sauli ja Salme seisoivat omine kantamuksineen rappusilla linja-auton saapuessa. Salmella oli ainakin potta kädessään, eikä sen päällä ollut edes paperia. Mieleeni jäi, kuinka Salme piti huolta potasta, mikä annettu hänelle kannettavaksi jo kotoa lähtiessä. Lamminkankaalla meidät otettiin avosylin vastaan. Siellä olivat siskoni Elma ja Lempi valmistaneet meille monenlaista suuhunpantavaa. Oli hyvin kodikasta ja lämmintä tulla äidin ja isän kotiin. Olisimme halunneet lähteä Kivikkolaan, mutta äiti ei päästänyt,
vaan meidän piti olla yötä heidän luonaan. Lamminkankaalla oli karjaa kotona kuusi lehmää ja hevonen. Toinen hevonen oli sodassa miesten mukana. Seuraavana päivänä pääsimme hevoskyydillä kotiin. Sisareni antoi meille evästä, että pääsemme alkuun. Saimme kaksi isoa ruisleipää ja kokkelipiimää maitoastian täyteen. Isä toimitti meille lehmän mukaan niin kauaksi, että omat lehmämme palautetaan evakosta. Ensinäkemältä kaikki näytti olevan hyvin. Pirtti oli lämmin ja siisti, mutta ruokaa ei ollut lainkaan. Kaikki viljat oli syötetty hevoselle. Muut ruokatarpeet, kuten jauhot,
lihat ja säilykkeet olivat syöneet kotiin jääneen apulaisen vieraat, jotka olivat olleet hänellä ruokamiehinä. Perunatkin oli syötyjä loput jäätyneet kellarissa. Ohrajauhoja oli sentään puuroksi asti. Kaikki puutkin oli poltettu, samoin heinäseipäät ja mökin vuoraamiseen varatut laudat.

Vuoden ikäinen varsa oli navetassa ja sille oli ruokaa annettu, koska oli kasvanut ja oli hyvässä kunnossa. Likainen se kuitenkin oli. Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin se alkoi muistuttaa hevosta. Lisäksi siinä oli niin kova kutka, että harjan alta oli lähtenyt karva kokonaan pois. Mikkokissa oli elossa ja hyväkuntoisen näköinen, mutta hirveän likainen. Naapurit kertoivat, että kissa piti kortteeria saunan uunissa, koska saunaa oli lämmitetty joka päivä. Varsinkin pimeän aikaan siellä oli ollut aina vieraita kylpemässä.

Kotiimme jäänyt apulainen oli lähtenyt juuri samana aamuna, jona olimme tulossa. Häntä ei sen jälkeen kylillä näkynyt. Lähtiessämme olin pyytänyt enoani Ville Timosta vaimoineen pitämään huolta hevosesta ja mökistä, koska apulainen saa lähteä heti, kun lehmät viedään. Enoni lupasi mielihyvin hoitaa asiat, mutta apulainen oli vastannut, että hänet on jätetty hoitamaan kotia ja sillä selvä.

Perheemme oli menettänyt paljon sekä aineellisesti että henkisesti. Muistamme tämän varmaan elämämme loppuun asti. Joka tapauksessa olimme onnellisesti kotona ja lapset iloitsivat vapaasta olosta. He tekivät puroja ja kaarnalaivoja joka rapakkoon Merilän lasten kanssa. Ikävää vain oli, että isä-Paavon tulo viivästyi. Seppo sanoi usein aamulla, että tänään isä tulee ja on illalla kotona. Kalajoelta lähtiessä olin saanut Paavolta kirjeen. Hän kertoi, ettei ole tietoa, milloin heidän porukkansa kotiutetaan, kun on vielä paljon jotain jälkihommia. Äitini oli hankkinut minulle apulaisen, Kansalan Helmin. Hän tuli meille ja puhdistimme yhdessä navetan siihen kuntoon, että voidaan laittaa lehmät sinne sitten kun ne tuodaan.

Viimeinkin tuli tieto, että karjaa on tullut ja niitä on sijoitettu Rekulan kujaan ja pappilan navettaan. Omistajat saavat hakea lehmänsä tuntomerkeillä, jos omistajan nimi ja osoite ovat kadonneet lehmän kaulasta. Lehmiämme ei kuitenkaan löytynyt, vaikka kävin niitä etsimässä asemallakin härkävaunuista, joissa oli myös evakkokarjaa. Olin jälleen menossa etsimään lehmiämme, kun vastaan tulikin Paavo aseman lähellä. Hän oli menossa johonkin toimistoon ilmoittamaan tulostaan. Ilmoittautumisen jälkeen lähdimme kotiimme. Oli raskasta kävellä sohjoisellä tiellä niin pitkä matka. Piti käydä Turulan Tahvolassa vähän lepäämässä ja tervehtimässä heitä pitkästä aikaa. Muutaman päivän kuluttua sisareni olivat löytäneet asemalta lehmät, jotka oli tuotu yöjunassa Peräseinäjoelta. Lehmät olivat hyväkuntoisia ja melko puhtaitakin. Siskoni oli lypsänyt ne ja antanut maidon tarvitseville. Asemalla oli ollut maidon jonottajia, koska siellä lypsettiin lehmät. Lypsyn jälkeen siskoni talutti lehmät Turulan taakse, josta ne osasivat tulla kotiin omia aikojaan.

Olimme syömässä aamiaista, kun ulkoa alkoi kuulua lehmän ammuntaa. Ja siellähän ne olivat tervehtimässä kotiväkeään. Avasin niille navetan oven, mutta vielä niiden piti ovellakin valittaa poissaolostaan. Jokainen osasi kuitenkin vielä mennä omaan parteensa.

Aloimme elää sitä tavallista arkista elämää. Olimme saaneet kaikki kevät työt tehtyä ja odotimme juhannusta, kun sen alla syntyi nuorin tyttäremme Inkeri. Hän oli terve ja hyväntuulinen lapsi, mutta hänelle oli määrätty lyhyt ikä. Hän sai kutsun taivaankotiin 15.2.1942. Silloin oli meneillään jatkosota. Elimme erittäin vaikeissa oloissa sairauden ja kovan työtaakan alla. Isä-Paavo oli sodassa, mutta sai sen verran lomaa, että sai käydä Inkerin siunaustilaisuudessa 25.2.1942.

Et ollut lapsonen tänne suotu ajan virtojen vietäviin. Vaan olit taivasta varten luotu, siksi muutitkin
taivaisiin.

Kirjoittanut Elina äiti

 

Pälkjärven evakko Annikki Ilonen täytti 102-vuotta

Kuvassa kolme henkilöä.

Kuvassa Rääkkylän perinnetoimikunnan edustajat Juha-Pekka Puhakka (vas.) ja Mika Karttunen Pälkjärven evakon Annikki Ilosen (s.1922) seurassa.

Juhannusaattona kävimme Karttusen Mikan kanssa viemässä Sotien 1939-1945 Rääkkylän perinnetoimikunnan tervehdyksen seuraavana päivänä (22.06.2024) 102 vuotta täyttävälle Annikki Iloselle. Syntymäpäiväsankaria muistettiin kukilla, makeisilla ja sanaristikkolehdellä. Annikki on innokas täyttämään sanaristikkoja. Sanaristikkojen täyttäminen on korvaavaa tekemistä hänelle neulomisen jäätyä, toisen käden liikerajoitteista johtuen. Ristikot täyttyvät hyvin yhdelläkin kädellä. Annikki Ilonen on veteraanin leski ja Karjalan evakko Pälkjärveltä. Juttelimmekin sota-ajan asioista aina nykypäivän asioihin. Meillä meni aika nopeasti jutellessa ja Pihlajapirtin hoitajat toivat meille kahvitkin. Itselleni jäi mieleen jutustelusta Annikin kuvaus ilmataistelusta, jossa vihollinen oli tippunut Jänisjoen taakse. Ilmataistelut olivatkin Pälkjärven alueella yleisiä, sillä naapurissa sijainnut Värtsilä oli paljon pommitettu kohde teollisuuden johdosta. Syntymäpäiväsankarin mielestä elämä hoitokodissa sujuu varsin hyvin, mutta juttuseuraa saisi olla enemmän. No myö juteltiin niin kovasti, että kukatkin jäi kuvasta.
Lue Annikki Ilosesta lisää tästä Pälkjärven pitäjäseuran artikkelista. Sieltä löytyy myös linkki videoon, jossa Annikki kertoo kokemuksistaan: https://palkjarvi.fi/…/palkjarvelta-varpasaloon-annikki…/
Juha-Pekka Puhakka

Nurmes sodassa 1939-1945 -pyöräilyreitti

kuvassa suojeluskuntapukuista sotilasta esittävä patsas kivääri jalalla. Jalustassa Karjalan vaakuna.

Nurmeksen Sankaripatsas Kirkkoharjulla. (kuva Mikko Rautiainen 2017)

kuvassa Nurmeksen kartta

Karttaan numeroitu pyöräilyreitin kohteet (1-19). Kartta: maanmittauslaitos.fi/karttapaikka

 

1.Kauppalantalo (Karjalankatu 1)

Kuvassa jugendtyylinen puurakennus kuvattuna talviaikaan pimeällä.

Nurmeksen v.1905 valmistunut jugendtyylinen Kauppalantalo. Sotavuosia esittelevä perinnehuone avataan rakennuksen Maariankadun puoleiseen päätyyn (kuva Mikko Rautiainen 2024)

Kierros on luontevaa aloittaa vuonna 1905 valmistuneen jugendtyylisen Kauppalantalon pihalta, josta löytyy vuonna 1979 pystytetty sotaan lähdön muistomerkki. Tältä paikalta ensimmäiset nurmeslaiset lähtivät ylimääräiseen harjoitukseen ja sen myötä talvisotaan syksyllä 1939. Nurmeslaisia taisteli mm. Kuhmon rintamalla ja Lieksan Nurmijärvellä, Puuruun linjalla. Rakennuksen kellarissa toimi puolestaan talvisodan aikana Ilmapuolustusaluekeskus (IPAK 32) ja kesästä 1940 alkaen Ilmavalvonta-aluekeskus 235. Muistomerkin läheisyydessä oleva 1800-luvun tykki puolestaan tuotiin paikalle vuonna 2011 kunnioittamaan jatkosodan alkamisen 70-vuotismuistoa ja nurmeslaisten sotaponnisteluja. Hallintorakennusta tarvittiin myös koulukäyttöön talvisodan jälkeen, Keskustan koulun tuhouduttua pommituksissa. Lähitulevaisuudessa Kauppalantalolle avataan paikkakunnan sotavuosia esittelevä perinnehuone.

 

2. Rautatieasema (Raatihuoneenkatu 26)

Värikuvassa lumisessa maisemassa rakennuksia sekä kumpare, joka on sirpalesuoja.

Kuvan keskellä takana aseman sirpalesuoja. Oikealla Nurmeksen rautatieasema. (kuva: MIkko Rautiainen 2022)

  • Kauppalantalolta suunnataan Raatihuoneenkatua pitkin rautatieasemalle.

Nurmeksen halki kulkeva rautatie oli yksi syy siihen, miksi kauppala on talvisodassa ankarien pommitusten kohteena. Karjalan rautatien pohjoinen osuus Joensuusta Lieksan kautta Nurmekseen valmistui vuonna 1911. Vihollisen tavoitteena oli katkaista rautatie ja hankaloittaa siten suomalaisten toimia. Epäilemättä tässä olisi auttanut erityisesti Mikonsalmen siltojen tuhoaminen. Nurmes on myös ilmasta käsin helposti tunnistettava kohde, kapea harju kahden vesistön välissä. Koska itse asematkin olivat ilmeisiä pommituskohteita, muistuttaa sodasta edelleen sirpalesuoja, joka tarjoaa myös mahdollisuuden päätellä sirpalesuojan ja pommisuojan eroa. Aseman sirpalesuoja on ilmeisesti rakennettu talvisodan jälkeen.

 

3. Nurmeksen ortodoksinen kirkko (Kirkkokatu 31)

kuvassa Nurmeksen ortodoksisen kirkon torni

Nurmeksen ortodoksinen kirkko (kuva Mikko Rautiainen 2020)

  • Jatka Rautatieasemalta Kirkkokadulle ja kohti Mikonsalmea. Ortodoksinen kirkko on kulkusuuntaan nähden tien vasemmalla puolella.

Nurmeksen ortodoksinen kirkko on yksi seuraus jatkosodan aluemenetyksistä. Suomen menetettyä osan Karjalan alueista 1944, asutettiin Ylä-Karjalan alueelle erityisesti menetetyn Suojärven asukkaita. Heistä suurin osa oli ortodokseja. Tämä toi tarpeen rakentaa ortodoksinen kirkko ja siten Nurmeksen pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkko valmistui vuonna 1959.

 

4.Veturitallinmäki (Kirkkokadulla, hieman ennen Mikonsalmea)

Kuvassa louhikkoinen mäki, jossa suuria petäjiä.

Veturitallinmäki (kuva Mikko Rautiainen 2020)

  • Jatka Rautatieasemalta Kirkkokadulle ja kohti Mikonsalmea. Veturitallinmäki jää oikealle puolelle Kirkkokatua Veturitallien ja Mikonsalmen väliin.

I-maailmansodan alettua 1914, Venäjä määräsi mittavat linnoitustyöt käynnistettäväksi Venäjään kuuluvassa Suomen suuriruhtinaskunnassa, mahdollisen Saksan hyökkäyksen varalta. Suomessa olevien linnoitteiden oli tarkoitus suojata Venäjää. Saksa ei hyökännyt Suomen kautta Venäjälle, mutta linnoittaminen työllisti suuren määrän suomalaisia. Nurmeksessa taisteluhautoja on näkyvissä edelleen esimerkiksi Kärppäsärkällä, eli Veturitallinmäellä

 

5.Mikonsalmi (Kauppalan ja itä-kaupungin välissä Lieksan suuntaan)

kuvassa salmi ja rautatiesilta.

Mikonsalmen rautatiesilta (kuva Mikko Rautiainen 2020)

Ruotsi sai Pohjois-Karjalana tunnetun alueen hallintaansa Stolbovan rauhassa 1617. Tätä ennen alueen pääuskonto oli ortodoksisuus. Alueen siirryttyä Ruotsin hallintaan, ortodoksit alkoivat muuttaa täältä pois ja tilalle tuli uutta luterilaista väkeä erityisesti Savosta. Nurmeksessa vaihtuivat siis valtakunta, uskonto ja ihmiset. Vuonna 1656 käytiin Mikonsalmessa taistelu, osana niin sanottua Venäjän sotaa. Nurmes-kylässä tämä tarkoitti sitä, että ortodoksit yrittivät tehdä paluun menetetyille alueilleen. Luterilainen kirkko poltettiin, mutta lopputulema oli ortodoksien tappio ja alueen luterilaistuminen entisestään. Ortodoksisuus oli suurelta osin Nurmeksesta poissa lähes 300 vuotta, mutta teki paluun vuoden 1944 aluemenetysten ja evakoiden myötä.

 

6. Bomban alueen muistomerkit (Suojärvenkatu 1)

  • Siirry Mikonsalmesta Bomban alueelle reittiä: Lieksantie-Esa Timosen tie-Tuulentie-Suojärvenkatu.

Bomban talo on vuonna 1978 valmistunut kopio Suojärvellä sijainneesta Jegor Bombin talosta. Vastaavaa rakennustyyliä on Suojärven lisäksi toteutettu myös Itä-Karjalassa. Suojärven asukkaista noin 70 % oli ortodokseja ja karjalankielisiä. Vastaava luku koko menetetyn Karjalan väestön osalta oli noin 8 %. Suomi menetti itäisimmän kuntansa talvisodassa. Jatkosodassa Suojärvi ja muut menetetyt alueet vallattiin takaisin, mutta 1944, oli Suojärvestä luovuttava uudelleen. Kotiseutunsa menettäneitä suojärveläisiä asutettiin sotien jälkeen erityisesti Ylä-Karjalan alueelle. Suojärveläisten evakkokokemuksia on katsottavissa täältä: https://sotiemmeperinne.fi/alueellinen-perinnetyo/pohjois-karjala_p-k/paikallista-sotahistoriaa-p-k/

Er.P. 10:n muistomerkki: Erillinen Patajoona 10 taisteli talvisodassa Tolvajärvellä. (Muistomerkki on tulosuuntaan nähden Suojärvenkadun oikealla puolella.)

kuvassa muistomerkki

Er.P 10:n muistomerkki (kuva: Mikko Rautiainen)

Ogoi Määräsen patsas: Suojärveläinen runonlaulaja Määränen menehtyi 1940 sotavankeuden rasittamana. (Patsas on lähellä rantaa, Bomba-talon vasemmalla puolella.)

kuvassa patsas, taustalla karjalaistyylinen rakennus.

Ogoi Määräsen patsas Bomba-talon vieressä. (kuva: Mikko Rautiainen 2024)

Suojärven siviilisotavankien muistotaulu: Talvisodan aikana osa Suojärven kunnan asukkaista jäi neuvostojoukkojen vangiksi. Eloon jääneet siviilit palautettiin Suomeen talvisodan jälkeen loppukeväästä 1940. Taulu sijaitsee tsasounan vieressä, Hiljaisuuden polun varrella. Hiljaisuuden polun löydät tulosuuntaasi nähden Bomba-talon oikealta puolelta.

kuvassa muistotaulu, jossa menehtyneiden nimet.

Menehtyneiden siviilisotavankien muistomerkki. (kuva: Mikko Rautiainen 2024)

 

7. Itä-Kauppalan rintamamiestalo-alue

  • Palaa Bombalta Esa Timosentien – Lieksantien – Akkosalmentien risteykseen ja jatka Akkosalmentietä (tie 73) Lehtovaarantien risteykseen saakka, josta jatkat Lehtovaarantietä Nurmeksen suuntaan ja käännyt Kyrönrannan tielle.

Kyrönrannan tiellä näet rintamamiestaloja. Rintamamiestalot ovat jatkosodan jälkeen 1940-1950 -luvuilla valmistuneita 1½ kerroksisia tyyppitaloja. Jatkosodan jälkeen annettiin maanhankintalaki, jolla perusteella menetetyn Karjalan asukkaat ja osa Suomen puolesta sotineista rintamamiehistä sai maata tai tontteja sekä tyyppitalon piirustukset. Rintamamiestaloja löytyy lähes joka puolelta Suomea.

 

8. Salpa-aseman tukikohta Akkosalmen länsipuolella, Kuhmontie 8

värikuvassa puilla reunustettua taisteluhautaa.

Salpa-aseman tukikohta Nurmeksen Akkosalmessa. Taustalla Kuhmontie. (kuva: Mikko Rautiainen

  • Jatka eteenpäin Kyrönrannantietä, joka muuttuu Tiirikkalantieksi (soratie) ja johtaa lopulta takaisin Akkosalmentielle. Käänny vasempaan Akkosalmentielle ja jatka sitä eteenpäin niin, että tulet Kuhmontien risteykseen. Käänny Kuhmontietä Nurmeksen suuntaan  vasemmalle ja ylitä Akkosalmen silta. Salpa-asema on melko pian sillan jälkeen kulkusuunnassa vasemmalla, Jaakkolantien kohdalla. Huomioi vilkkaan tien turvallinen ylitys.

– Lue Salpa-asemasta täältä: https://sotiemmeperinne.fi/linnoitettu-nurmes/

 

9. Jääkärien etappitien muistomerkki, Porokylänkatu 4

kuvassa muistomerkki syysmaisemassa. Taustalla suuri petäjä ja lampi

Jääkärien etappitien muistomerkki. Taustalla suuri petäjä, joka perimätiedon mukaan on Simon ”Hurtta” Afleckin raippamänty 1600- ja 1700-lukujen vaihteesta. (kuva Mikko Rautiainen 2022)

  • Jatka Salpa-asemalta Kuhmontietä Nurmeksen suuntaan ja käänny Porokylänkadulle. Kohde on lähes terveysaseman kohdalla tien oikealla puolella lammen rannalla.

Sortovuosina 1899–1917, Suomen venäläistämistä vastustavat aktivistit alkoivat hahmotella myös Suomen irrottamista Venäjästä. Tähän liittyen vuodesta 1915 lähetettiin nuoria miehiä sotilaskoulutukseen Saksaan armeijan luomiseksi Suomelle. Siirtyminen tapahtui pitkien ja vaivalloisten etappiteiden kautta, koska Venäjän viranomaiset tarkkailivat Suomen tapahtumia, eikä sotilaaksi koulutettavia voinut lähettää kerralla suurena joukkona. Itäinen etappitie kulki Nurmeksen kautta. Yksi tunnetuista nurmeslaisista jääkäreistä oli eversti Aaro Heikki Rautiainen (1891–1976). Jääkäreiden koulutus ja sotakokemus I-maailmansodan rintamilla auttoi merkittävästi valkoisia saavuttamaan voiton punaisista vuonna 1918. Talvi, jatko ja Lapinsodissa lukuisat jääkärit toimivat merkittävissä johtotehtävissä. Kannattaa tutustua myös muistomerkin läheisyydessä oleviin suuriin petäjiin, jotka perimätiedon mukaan ovat veronkerääjä Simon ”Hurtta” Afleckin raippamäntyjä 1600- ja 1700-lukujen vaihteesta.

 

10. Jukola (Porokylänkatu 18)

  • Jatka Porokylänkatua Porokylän suuntaan. Kohde on kivirakennus kadun oikealla puolella.

Jukolan osuuskaupan funkistyylinen rakennus sai osumia Neuvostoliiton lentoaseesta talvisodan aikana. Tiettävästi rakennuksesta löytyy edelleen ikkunalasi, jossa on konekiväärin luodin reikä.

 

11. Lapinsärkän Salpa-aseman linnoitteet (Ikolantie 3, takamaasto)

kuvassa umpeutunutta taisteluhautaa.

Umpeutunutta taisteluhautaa Lautiaisen-Nurmesjärven kapeikossa Lapinsärkällä. (kuva: Mikko Rautiainen 2024)

  • Lapinsärkälle pääsee kääntymällä Jukolan jälkeen Ikolantielle, josta mäkeä ylös. Varsinainen kohde on mäen päällä olevan Seurakuntakeskuksen ja palaneen kirkon kivijalan takana Porokylän kadun suuntaisesti.  Laskeudu rinne alas ja jatka painanteesta polkuja pitkin ylös seuraavalle harjanteelle. Taisteluhautoja on molemmin puolin harjun alarinteitä. Koska nousut ja laskut ovat jyrkkiä, on pyörä hyvä jättää esim. Seurakuntakeskuksen pihalle ja tutustua linnoitteisiin jalkaisin.
kuvassa vanha kivimuuri

Linnoitteet löytyvät tämän vanhan kirkon kivimuurin takaa, jatkamalla polkuja Porokylänkadun suuntaisesti. (kuva: Mikko Rautiainen 2024)

– Lue kohteesta täältä: https://sotiemmeperinne.fi/linnoitettu-nurmes/

– Lapinsärkällä kannattaa samalla tutustua myös v.1891 palaneen kirkon muistomerkkiin ja raunioihin

 

12. Porokylän hautausmaa (Pitkänmäentie 1-3)

Kuvassa hautakivi, jonka päällä miekka ja kotelo sekä sotilaan kypärä, kivessä myös Preussin kuninkaallisen jääkäripataljoona 27:n tunnus.

Jääkärimajuri F.W.Tuiskun (1891-1961) muistokivi. (kuva Mikko Rautiainen 2022)

  • Palaa Lapinsärkältä Porokylänkadulle ja jatka sitä rautatiesillalle saakka, jonka jälkeen tulet Pitkänmäentielle.

– Lue kohteesta täältä: https://sotiemmeperinne.fi/nurmeksen-ja-valtimon-sankarihautausmaat/(Kohta: sotahistoriaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla)

13. Lokinkangas (Kuopiontie)

Kaksi maastopukuista reserviläistä kunniavartiossa. Toisella kädessä Suomi-konepistooli.

Kimmo Korhonen, vas. ja Niko Korhonen kunniavartiossa Lokinkankaalla 17.6.2024 (kuva: Mikko Rautiainen)

  • Jatka Hautausmaalta Pitkänmäentietä Kuopiontien risteykseen ja siitä Kuopiontietä lähes 6-tien risteykseen saakka. Kohde näkyy oikealla puolella tietä. Huomioi vilkkaan tien turvallinen ylitys.

Oman leimansa Nurmeksen sotavuosiin antoi talvisodan jälkeen Pitkällemäelle, mm. Lokinkankaan alueelle perustettu varuskunta, jota kunnioittaa muistomerkki Kuopiontien varressa. Kohteesta löytyy myös Nurmeksessa 1941 perustettujen ja Rukajärvensuunnalla jatkosodassa taistelleiden II/KTR 18 ja Krh.K/JR 31 -muistomerkit. Lisää tietoa aiheesta löydät Kainuun tykistö- ja heittimistökillan sivulta: https://kaithkilta.fi/kilta/perinteet Nurmeksessa myös koulutettiin vapaaehtoisia virolaissotilaita, jotka tulivat taistelemaan Suomen vapauden puolesta. Virolaiset vannoivat sotilasvalansa Nurmeksen kirkossa itsenäisyyspäivänä 1943.

 

14. Sankarihautausmaa (Pappilansuora)

Kuvassa lumipukuisia reserviläisiä marssimassa kohti Sankarihautausmaan muistomerkkiä.

Kunniavartio järjestäytyy Nurmeksen Sankarihautausmaalla 2.12.2022 (kuva Mikko Rautiainen 2022)

  • Palaa Kuopiontielle ja jatka Nurmeksen suuntaan aina Porokylänkadun – Pappilansuoran ristetykseen, josta hautausmaa-alue alkaa.

Nurmeksen Sankarihautausmaa sai alkunsa vuoden 1918 jälkeen, kun Kirkkoharjulle tehtiin suojeluskuntalaista esittävä sankaripatsas Vapaussodassa ja Itä-Karjalan heimosodissa 1918–1919 kaatuneille valkoisille nurmekselaisille. Kaatuneista esimerkkeinä jääkärikoulutuksen saanut ja Viipurin maalaiskunnassa kuollut Aarne Lang (1891–1918) sekä Itä-Karjalan Viteleessä 1919 kaatunut heimosoturi Aulis Airanne (1900–1919). Eri puolilla taistelleita Nurmekselaisia kaatui 1918 taisteluissa noin 30. Kirkollista toimintaa alueella on ollut 1600-luvulta lähtien. Talvi- ja jatkosotien sankarihaudat tehtiin osaksi samaa kokonaisuutta siten, että Sankaripatsas kaitsee koko aluetta. Talvisodassa nurmekselaisia kaatui noin 80, jatkosodassa noin 120 ja Lapinsodassa 3. Heidän joukossaan oli monenlaisia kohtaloita. Teppo Heikkinen katosi talvisodan alussa 4.12.1939, Job Kolehmainen kaatui 13.3.1940, samana päivänä, jolloin talvisota päättyi, 11.4.1940 kaatunut Martti Eskelinen oli talvisodan viimeinen nurmekselainen uhri ja 3.7.1941 kaatunut Väinö Määttä jatkosodan ensimmäinen nurmekselainen uhri, Eino Heikkinen ja Oiva Lohtander puolestaan laskettiin sankarihautaan vasta melko pitkän aikaa Lapinsodan jälkeen. Suomalaisilla oli kaikista muista II-maailmansodan sotaa käyvistä maista poikkeava tapa haudata kaatuneet kotipaikkakunnalle. Kaatuneita myös etsitään edelleen taistelukentiltä ja haudataan sitä mukaa, kun heitä löydetään ja tunnistetaan. Lisää tietoa kaatuneista täältä: https://www.sotasampo.fi/fi/casualties/

 

15. Olli Tiaisen muistomerkki (Sankarihautausmaa, Pappilansuora)

kuvassa muistokivi.

Rajakapteeni Olli Tiaisen (1770-1833) muistomerkki (kuva Mikko Rautiainen 2019)

Olli Tiainen syntyi nykyisen Rautavaaran Tiilikkajärven alueella vuonna 1770. Myöhemmin hänen kotipaikkanaan oli Nurmeksen Ylikylä. Kun Ruotsin ja Venäjän välinen Suomen sota alkoi vuonna 1808, valitsivat Nurmeksen ja Pielisjärven alueen talonpoikaississit Tiaisen johtajakseen. Tiainen oli jo 1700-luvun lopulla osallistunut Ruotsin ja Venäjän väliseen Kustaan sotaan. Suomen sodassa Rajakapteeni Tiainen niitti mainetta taitavana, yllättävien iskujen tekijänä venäläisiä vastaan. Tiaisen urhoollisuus ei jäänyt kuninkaalta huomaamatta. Kustaa IV Aadolf palkitsi Tiaisen myöntämällä hänelle mitalin ja eläkkeen. Tiainen kieltäytyi vannomasta uskollisuutta Suomen uudelle isännälle Venäjän keisarille. Tiaisen elämä ei päättynyt hänen kuolemaansa. Periksiantamatonta ja velvollisuudentuntoista talonpoikaisjohtajaa tarvittiin nostamaan suomalaisten itsetuntoa, kun kansalliset herättäjät alkoivat rakentamaan kansakuntaa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Myös itsenäinen Suomi tarvitsi Tiaista esimerkillisenä sotilaana, ja hänestä onkin monella tapaa tullut maakunnan sotilaiden esikuva nro:1. Tiainen sai hautamuistomerkin Kirkkoharjulle vuonna 1870 ja sen alkuperäinen paikka on Sankaripatsaan paikalla.

 

16. Nurmeksen suojeluskuntatalon muistolaatta (Nurmeksenkatu 11)

Kuvassa muistolaatta rakennuksen seinässä ja teksti: Tällä paikalla toimi Nurmeksen Suojeluskunta ja Lotta Svärd -yhdistys 1934-1944.

Nurmeksen suojeluskuntatalon (”Motin”) muistolaatta ammattiopiston rakennuksen seinässä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

  • Käänny Pappilansuoralta ylös Kirkkokadulle ja käänny harjun päälle päästyäsi oikealle Rajakadulle, josta pääset kadun päästä Nurmeksenkadulle. Kohde on kadun vasemmalla puolella.

Keskustan kentän laidalta, ammattiopiston rakennuksen seinästä löytyy samalla paikalla sijainneen Nurmeksen suojeluskuntatalon muistolaatta. Toisella laidalla kenttää seisoo sotien jälkeen, talvisodan pommituksissa tuhoutuneen keskustan koulun uudisrakennus. Itse urheilukenttä puolestaan valmistui aikanaan Nurmeksen suojeluskunnan toimesta.

 

17. Karjalan kalmistoissa lepäävien muistomerkki Kirkon edustalla (Kirkkokatu 17)

Kuvassa tumma muistokivi, jossa teksti: Luovutetun Karjalan kalmistoissa lepäävien vainajien muistolle. Heidän, jotka kalliin maan poveen jäivät nukkumaan. Taustalla koulurakennuksia.

Luovutetun Karjalan kalmistoissa lepäävien vainajien muistomerkki vuodelta 1958 Nurmeksessa. Taustalla Kirkkokadun koulun rakennukset. Jugend-tyylinen puurakennus valmistui v.1905 Nurmeksen yhteislyseon käyttöön (kuva: Mikko Rautiainen 2022.)

  • Nouse Nurmeksenkadulta ylös Maariankadulle. Muistomerkki on kadun oikealla puolella lähellä kirkkoa.

Näitä muistelupaikkoja tarvittiin joka puolella maata, kun satojentuhansien suomalaisten läheiset jäivät menetettyjen alueiden hautausmaille, jonne ei varsinkaan sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ollut pääsyä, jos olivat tuholta ylipäätään säilyneet.

 

18. Nurmeksen kirkko (Kirkkokatu 17)

Värikuvassa punatiilinen kirkon seinä, jossa pommien sirpaleiden aiheuttamia vaurioita.

Nurmeksen kirkon pommitusvauriot vuodelta 1940 Karjalankadun puoleisella seinällä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

Seuraava kohde on uusgotiikkaa edustava Nurmeksen 5.kirkko vuodelta 1897. Kirkon Karjalankadunpuoleisesta seinästä voi ihmetellä ruhjeita, joita aiheuttivat ne toistasataa pommia, jotka tippuivat kirkon lähelle 4.helmikuuta 1940. Kirkon 55 metriä korkea torni, tuolloin maakunnan korkein rakennus tarjosi talvisodassa paikan tähystää vastapuolen koneita, mutta lienee se auttanut myös vihollista suunnistamaan Nurmekseen. Jylhä katedraali ei sirpalevaurioista hätkähtänyt, eikä menneisyyden dramaattisia vaiheita ole siloteltu piiloon. Kirkon pääoven yläpuolelta löytyy puolestaan muisto ajalta, kun oli Suomi Venäjään kuuluva autonominen suuriruhtinaskunta. Suomen itsenäistyttyä keisarien nimilaatta poistettiin, mutta palautettiin myöhemmin takaisin.

 

19. Nurmeksen pommitusten muistomerkki (Nurmeksenkatu 22)

Värikuvassa muistomerkki ja suuri mänty lumisessa maisemassa.

Kuvan oikeassa reunassa sotilassairaalan pommituksen muistomerkki lumipeitteiseinä vastapäätä suurta mäntyä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

  • Kirkkokadun varrelta, läheltä Kaarlonkadun risteystä löytyy Sairashuoneen palotori.

Korttelissa, johon nyt on noussut uudisrakennuksia, sijaitsi aikanaan yleinen sairaala, joka talvisodan aikana toimi sotasairaalana. Tänne kohdistui neuvostoilmavoimien isku tammikuussa 1940. Vuonna 1960 pystytetty muistomerkki löytyy läheltä palotorin toista päätä. 21:n kuolleen nimilista koruttomassa kivipaadessa on karua luettavaa. Haavoittuneitakin oli 30. Muistomerkkiä vastapäiset jylhät petäjät lienevät todistaneet Neuvostoliiton pommien tuhovoiman sotasairaalan sirpalesuojaan (”Seitzin pommisuoja”) 23.tammikuuta 1940. Mahtavatkohan ne kantaa naapurin metalliromua sisällään? Itse sairaala selvisi pommituksesta, mutta tuli puretuksi vuonna 1981. Kirkkokadulle palatessa voi pysähtyä ”KOP:n” kivitalon kohdalla Kaarlonkadun kulmassa ja katsoa tämän sivun kuvasta, millainen oli sen paikalla ollut alkuperäinen KOP:n talo, joka tuhoutui samaisessa iskussa. Pyöräilyn jälkeen on hyvä suunnata Kötsin museoon https://www.nurmes.fi/kotsin-museo katsomaan elokuva Pommien varjossa, mikä antaa kokonaiskuvan talvisodan tapahtumista Nurmeksessa. Lue lisää pommituksista täältä: https://sotiemmeperinne.fi/talvisodan-pommitukset-nurmeksessa-ja-valtimolla/

kuvassa piirretty kaavio pommisuojasta.

”Verta itkevä Seitzin pommisuoja” (Ari Uddin piirros Seitzin pommisuojasta Erkki Koistisen muistitietojen perusteella, Nurmeksen museo)

Mustavalkoisessa kuvassa katunäkymä.

Vasemmalla Yleinen sairaala, oikealla talvisodan pommituksissa tuhoutunut KOPn talo (kuva Nurmeksen museo 1910-1929)

Mikko Rautiainen

Pro Patria-taulujen keräys käynnissä – onko sinulla tietoa, kuvia tai vinkkejä?

Pro Patria-taulut ovat kallisarvoine  osa perintöämme. Pääkaupunkiseudun perinneyhdistys haluaa koota ne tarinoineen yhteen paikkaan sekä palauttaa niiden tunnettuuden ja arvostuksen niiden ansaitsemalle tasolle. Lue, miten sinä voit olla tässä apuna!

 

Kivikylän Areenan Pro Patria taulun paljastaneen kaupunginjohtaja Johanna Luukkosen airueina tilaisuudessa toimivat Rauman Lukon Nuorten SM-liigaa pelaavat Matias Rauvola (vas.) ja Alex Mäkelä

Pro Patria-taulut ovat suomalainen perinne, joka sai alkunsa heti Talvisodan jälkeen, jolloin niin koulujen kuin seurantalojen seinille alettiin paljastaa kivitauluja, joihin oli kaiverrettu kyseisen koulun sodassa kaatuneiden oppilaiden nimiä syntymä- ja kuolinvuosineen. Myöhemmin eri yhteisöt seurakunnista tehtaisiin alkoivat noudattaa tapaa omien sankareidensa muiston vaalimiseen. Perinne on itse asiassa jatkunut ihan viime vuosiin saakka: tiettävästi tuoreimpana tätä todistettiin Raumalla kolme vuotta sitten, kun paikallisen jääkiekkoseuran Rauman Lukon kotihallissa Kivikylän Areenalla paljastettiin heidän kunnianosoituksensa sodissa 1939-1944 kaatuneille sankareilleen.

Aikojen saatossa kouluja lakkautettiin ja niiden Pro Patria-tauluja siirrettiin toisiin kouluihin tai kunnantaloille, mutta näiden lakkauttamisten ja yhdistämisten myötä niitä on päätynyt varastoihin, kadoksiin ja jopa kaatopaikoille. Yksi tällainen onnistuttiin lopulta pelastamaan Suomen veteraani- ja perinneyhdistysten tiloihin Pasilan Veteraanitalolle.

Jäljellä olevat taulut ovat tänään jotain, joiden ohi kuljetaan kenties päivittäinkin niihin sen kummemmin huomiota kiinnittämättä.

 

Kunnianpalautuksen aika

Sotien 1939–1945 Pääkaupunkiseudun perinneyhdistys haluaa palauttaa alueensa Pro Patria-taulujen arvon ja kerää parasta aikaa niitä perinneportaalista löytyville sivuilleen. Tavoitteena on kerätä yhteen paikkaan kuvat ja tiedot kaikista Helsingin, Vantaan, Espoon, Kauniaisten ja Kirkkonummen Pro Patria-tauluista niiden sankareiden kuvia ja tarinoita unohtamatta.

– Tällaista ei ole vielä missään tehty. Kyse on arvokkaasta perinnöstä: jokainen tauluihin kaiverrettu nimi kätkee taakseen yhden aivan liian aikaisin päättyneen ihmiskohtalon. Heistä jokaisen nimi ansaitsee tulla muistetuksi ja tarina kuulluksi, sillä ne, samoin kuin sankarihautausmaillamme lepäävät kivipaadet ja hautakivet, ovat konkreettinen muistutus siitä, millaisen hinnan meitä edeltävät sukupolvet joutuivat meidän, tulevienkin suomalaisten vapauden puolesta maksamaan. Tuo hinta on aivan liian kallisarvoinen unohdettavaksi tai itsestäänselvyytenä otettavaksi, muistuttaa perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja Rauno Loukkola.

– Taulujen kartoittaminen, samoin kuin niihin ikuistettujen sankareiden elämäntarinoiden etsintä on työtä ja aikaa vaativaa hommaa. mutta kuten tähän mennessä julkaistut esittelyt osoittavat, sen myötä on vastaan tullut todella koskettavia tarinoita, paljastaa perinneyhdistyksen tiedottaja Ariela Säkkinen.

– Joukossa on niin etulinjassa kuin kotirintamalla kuolleita, miehiä, naisia ja lapsia, kadonneita ja sotavangiksi joutuneita. Kaatuneissa on edustettuna koko yhteiskunnallinen kirjoa aatelisperheistä tavallisiin duunareihin ja yksinhuoltajaperheisiin. On myös perheitä, joissa jouduttiin hautaamaan useampikin poika.

Säkkinen kertoo sankarivainajissa olleen mm. huippu-urheilijoiden kaltaisia erityislahjakkuuksia, mikä saa hänen mukaansa väistämättä miettimään, mitä kaikkea heistä olisikaan voinut tulla, mikäli sota ei olisi vaatinut heitä tekemään uhrauksista kalleinta.

– Yksi koskettavimmista kohtaloista kuuluu ehkä sille lotalle, joka sai surmansa Helsinkiin kohdistuneessa ilmapommituksessa hänen ollessaan puhelimessa sulhasensa kanssa, suunnittelemassa heidän seuraavan päivänä vietettäviä häitään. Näihin tarinoihin tutustuminen tuo varmasti historian ja meitä edeltäneiden sukupolvien uhraukset ihan eri lailla lähelle ja saa nykyihmisenkin ymmärtämään, millaisia aarteita nämä kivitaulut ovatkaan, hän uskoo.

 

Myös sinä voit auttaa

Onko esim. sinun työpaikallasi, seurakunnallasi tai urheiluseurallasi Pro Patria-taulu? Tai onko sinulla muuten vain tietoa sellaisesta? Ota siitä kuva ja auta meitä kunnianosoituksessamme! Myös kaikki tausta- ja lisätiedot tauluista sekä niihin ikuistetuista sankarivainajista on tervetullutta – niihin liittyen voitte olla yhteydessä yhdistyksen tiedottajaan: tiedottaja.pks@gmail.com.

Jo kerätyt taulut tarinoineen löydät sivuiltamme  täältä.

 

Mm. näiden sankareiden tarinat olemme jo päässeet jakamaan kanssanne.

 

 

SINUA SAATTAISI MYÖS KIINNOSTAA