Sirkka Partanen 1929–2026

Ilmavalvontalotta ja Nurmeksen viimeinen veteraani

Sirkka Partanen (os. Pelkonen) on poissa. Hän kuoli 97-vuoden iässä 6.päivänä huhtikuuta ja hänet siunattiin viimeiselle matkalleen toukokuun 2.päivänä. Sirkka oli syntynyt Nurmeksen kauppalassa 14. helmikuuta 1929. Lapsuus ei ollut huoleton. Sotavuodet alkoivat Sirkan ollessa 10-vuotias. Talvisodan alkaminen merkitsi evakkoon lähtöä. Siviiliväestö haluttiin turvaan alueilta, jotka voisivat joutua sotatoimien kohteeksi. Nurmesta pommitettiinkin ankarasti ja Sirkan käymä Kauppalan kansakoulu tuhoutui ilmahyökkäyksessä. Evakuointimääräys tuli muutamia päiviä ennen lähtöä. Mukaan otettiin vaatteilla täytetty puulaatikko. Sirkka lähti evakkoreissulle Lappajärvelle kaksoissisarensa Sannin ja mummonsa kanssa. Molemmat vanhempansa hän oli menettänyt jo ennen sotia. Myöhemmin kuoli myös mummo ja tytöt viettivät Sirkan sanoin pahimman teiniajan tätinsä hoteissa.

Jatkosodan aikana Sirkka kävi keskikoulua. Hän muistaa koulunkäynnin keskeytyneen useita kertoja ilmahälytysten vuoksi. Kesälomina vuosina 1943 ja 1944 Partanen toimi ilmavalvontalottana Höljäkän Saarivaaran ilmavalvonta-asemalla. Pikkulottatoimintaan hän oli osallistunut jo ennen talvisotaa. Vuoroja ilmavalvontatornissa oli 2–4 tuntia kerrallaan. Tehtävä ei ollut vaaraton. Sodasta muistuttivat taivaalle ilmestyvät koneet ja rintamalta kuuluva tykkien jyly. Uhkan muodostivat myös neuvostodesantit, joita liikkui Pielisjärven alueella. Tehtäviin kuului havaittujen koneiden korkeuden ja lentosuunnan mittaaminen. Havainnoista ilmoitettiin puhelimitse Nurmekseen. Sirkka suhtautui tehtäviinsä vaatimattomasti ja korosti olleensa sodassa vain kesätöissä. Kuitenkin, kun 14-vuotias tyttö vartioi taivasta, jotta toiset saavat nukkua yönsä, ei me sotaa kokemattomat voida suhtautua häneen, kuin ainoastaan suurella kunnioituksella. Tehtävistään Sirkalle myönnettiin rintamapalvelustunnus.

Sirkka avioitui vuonna 1956 nurmeslaisen Veijo Partasen (1929–2022) kanssa. He saivat kaksi poikaa, Joukon (s.1958) ja Jounin (s.1961). Lastenlapsia syntyi kuusi. Lastenlastenlapsia Sirkka ehti saada neljä sekä myös tiedon viidennen tulevasta syntymästä. Sirkka teki 42 vuoden työuran Postin palveluksessa, toimien mm. postikonttorin hoitajana. Lippujuhlapäivänä 2022 Sirkalle luovutettiin Vapaussodan perinneliiton Sininen risti miekan kera, jollaisen voi saada vain sota-ajan maanpuolustustyöstä. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin puolestaan Sotien 1939–1945 Pohjois-Karjalan perinneyhdistyksen kunniajäseneksi. Vuonna 2024 Sirkka osallistui vanhimman lapsenlapsensa Mikon kanssa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, mahdollisesti ensimmäisenä nurmeslaisena veteraanina. Marraskuussa 2025 hän löi Nurmeksen perinnetoimikunnan lippuun veteraanien ja Ylä-Karjalan puolustajan naulan, naulan nro:1. Suomen kolmas kuntakohtainen Tammenlehvälippu sai näin tulevaisuudelle tärkeän veteraanin kosketuksen. Nyt tuo lippu kunnioitti ensimmäistä ja samalla viimeistä kertaa veteraanin siunaustilaisuutta.

Sirkka Partasen poismenon myötä menetimme lämpimästi ja avarakatseisesti toisiin suhtautuvan terävä-älyisen ihmisen, jonka silmissä välkehti myös oivaltava huumori. Ylä-Karjalan viimeinen veteraani lausui perinnöksi jälkipolville: Jos on tuommoinen tilanne, kun meilläkin silloin oli; Että kaikki pitäisi huolen siitä, että Suomi pysyisi itsenäisenä ja tehtäisi sen eteen, mitä yleensä voidaan. Yksi aikakausi on nyt tullut päätökseen 81 vuotta sotavuosien päättymisen jälkeen.

Mikko Rautiainen, Sotien 1939–1945 Nurmeksen perinnetoimikunnan pj.

Brigadgeneral Asko Kilpinen 6.9.1938–7.3.2026

Prikaatikenraali Asko Kilpinen (Ruokolahti 6.9.1938–Helsinki 7.3.2026), rannikon puolustaja ja jääkäriperinteen vankkumaton vaalija, on kutsuttu viimeiseen iltahuutoon. Lue suomenkielinen muistokirjoitus Lakeudenmaanpuolustaja.fi-sivustolta.

Fosterlandets och jägartraditionens orubbliga väktare

Brigadgeneral Asko Kilpinen (Ruokolax 6.9.1938–Helsingfors 7.3.2026), Kustens försvarare och jägartraditionens orubbliga väktare, har kallats till sista aftontaptot.

Krigstidens barndom födde ett kall till officersyrket

Askos far stupade i vinterkriget och han skickades till Sverige som krigsbarn. Han höll hela livet nära kontakt med sin krigstida familj i Sverige. Asko och hans fru Oili fortsatte att upprätthålla den lilla svenska lantgården efter att innehavarna Harald och Ingrid avlidit.

Asko Kilpinens karriär i försvarsmakten ledde till brigadgenerals grad. Han tjänstgjorde som uppskattad kustförsvarare på flera olika befästningar mellan Kotka och Hangö. Krigshögskola genomgick han i Sverige 1971-1974. Som soldat tjänade han också i Tyskland, och överfördes till reserven 1.10.1998 efter tjänst som kommendör för Vasa militärlän.

Efter avslutad aktiv tjänst fortsatte han att verka som frivillig i landsförsvaret. Som aktiv medlem och viceordförande i kustförsvarets officersförening kallades han till dess hedersmedlem.

Kilpinens mest synliga verk i föreningsarbetet var upprätthållandet av jägartraditionen. I Jägarbataljon 27:s Traditionsförening och som Jägarstiftelsens styrelseordförande anpassades jägartraditionens verksamhet till 2000-talets krav. Han utsågs också till hedersordförande för Jägarbataljon 27:s Traditionsförening.

Han var hedersmedlem i Vasa Krigsveterandistrikt, senare i Vasa regionala traditionsförening Eklövet och deltog ofta i möten. Asko Kilpinen var en karismatisk föredragshållare och festtalare. Han medverkade i landsförsvarets publikationer och fungerade som guide under krigshistoriska resor.

Asko ingick äktenskap med Oili, född Tonttila, år 1962. Hans militära bana förde familjen till olika förläggningar och till internationella uppdrag. I medet av 1970-talet köpte paret ett sommarställe i Kantturaniemi, Lemi, där de trivdes tillsammans under drygt 45 år. Asko hade redan som yngling på 1950-talet arbetat med stockflottning på Saimen och återkom således som pensionär med fiske och sjöliv till barndomens Saimen. Oili följde honom sida vid sida ända till sin död 2024. Under hennes sista levnadsår var Asko hennes närståendevårdare.

Askos barn med familjer fick förutom varm omsorg också lärdom i hantverk. Som krigsbarn i Sverige fick han lära sig byggnadskunskap på Haralds lilla sågverk. Arvet efter Asko lever vidare längs kustens klippor, i jägartraditionerna samt i hans vänners och käras hjärtan. Asko Kilpinen vigdes till gravens ro i familjegraven i Ruokolax den 28.3.2026.

Jarkko Kilpinen, Pertti Laatikainen, Vesa Valtonen (son och officerskamrater).

Foto: Jarkko Kilpinen

Översättning Bertel Widjeskog

Timo Herman Salokannel 12.7.1923–21.1.2026

Timo Salokannel oli insinööri, sotaveteraani, kuntourheilija, yhdistysaktiivi, isä, isoisä ja isoisoisä.Hän syntyi Kangasalla yli sata vuotta sitten Päkinmäen torppaan. Vaikka aikuistuttuaan hän muutti Tampereelle, säilyi Kangasala hänelle elämänsä loppuun saakka tärkeänä kesänviettopaikkana. Kesäpäivä Kangasalla -laulu kaikui kaikissa hänen elämänsä tärkeissä hetkissä.

1960-luvulta viime vuosiinsa saakka Timo toimi aktiivisesti veteraanijärjestöissä, ajoi veteraanien oikeuksia ja auttoi muita sotaveteraaneja. Timo itse oli toiminut jatkosodassa radiosähköttäjänä Viipurissa ja Kuusamossa. Sodan jälkeen Timo opiskeli Tampereen teknillisessä opistossa metallurgiaa ja työskenteli pääosan työrastaan Lokomolla. Hänen työuransa merkittävimpiin hetkiin kuuluu osallistuminen Mir-sukelluspallon suunnitteluun.

Keväällä 1947 Timo tapasi Tampellan tehtaan iltamissa Toinin, josta tuli hänen puolisonsa. He ehtivät olla naimissa 75 vuotta, kun Timo jäi leskeksi loppuvuodesta 2023. Timolla ja Toinilla on kaksi lasta, viisi lapsenlasta ja kymmenen lapsenlapsenlasta.

Yli 102 vuotta pitkän elämänsä ajan Timo oli jatkuvasti aktiivinen, kiinnostunut uusista asioista, halukas vaikuttamaan ja osallistumaan. Hän toimi aktiivisesti erilaisissa yhdistyksissä. Timolla ja Toinilla oli laaja ystäväpiiri niin Suomessa kuin ulkomailla. Kesämökkeily ja rakentaminen, kalastaminen, lentopallo, hiihto ja matkailu olivat rakkaita harrastuksia.

Perhe, ystävät, ja laaja tuttavaverkosto olivat Timolle tärkeitä. Hänen tyttärentyttärenään muistan erityisellä lämmöllä kesiä, jotka olen saanut viettää pappani kanssa Vesijärven rannalla kalastaen, sulkapalloa pelaten ja ilta-auringossa portailla istuskellen. Erityisen arvokasta on, että myös seuraava sukupolvi on saanut viettää useita vuosia aikaa Timo-papan kanssa. Omalla elämällään ja elämänasenteellaan hän on opettanut sekä työteliäisyyttä ja työn arvostusta, optimismia, lähimmäisistä huolehtimisen merkitystä, huumoria että elämän ilojen ääreen pysähtymistä.

”Oi taivahan pyhä Herra, sä Isämme armias! Ah kuink’ on sun maasi kaunis, kuink’ ihana taivahas! Sä järveimme säihkyellä suo lempemme tulta vaan. Oi Herra intoa anna ain maatamme rakastamaan.”

Petra Fager

Timon tyttärentytär

Huomionosoituksia

Suomen Sotaveteraaniliitto ry:n kunniajäsen, liiton pienoislippu
Tampereen Sotaveteraanien Huoltoyhdistys ry:n kunniapuheenjohtaja

Timon toteamus veteraanitoiminnasta: ”Enkä ole päivääkään katunut, kun eläköidyttyäni lähdin mukaan.”

Jaakko Heikinheimo 4.5.1927–31.10.2025

Lahdessa on poistunut joukostamme mies, jonka elämäntyö, harrastukset ja olemus heijastivat velvollisuudentuntoa, sivistystä ja palvelun henkeä.

Sotiemme veteraani Jaakko Heikinheimo sai kutsun viimeiseen iltahuutoon Lahdessa 31.10.2025 98 vuoden ikäisenä. Hän syntyi Helsingissä 4.5.1927 perheeseen, jossa isänmaa ja sen puolustaminen olivat keskeisiä arvoja. Hänen isänsä oli jääkärikenraalimajuri Aarne Heikinheimo, joka menehtyi räjähdysonnettomuudessa vuonna 1938 43-vuotiaana, Jaakon ollessa 11-vuotias. Isän varhainen poismeno jätti syvät jäljet pojan elämään, mutta myös vahvisti velvollisuutta yhteistä hyvää kohtaan. Varhaislapsuuden Jaakko asui upseerien talossa Helsingin Pohjoisrannassa, jossa pääsi mm. kättelemään sotamarsalkka Mannerheimia. Jaakko toimi suojeluskuntien Sotilaspoika-järjestössä, jolla oli vaikutusta siihen, että hänet kutsuttiin 17-vuotiaana vapaaehtoisena sotatoimiin ilmatorjuntarykmentti 1:een, kun Helsingin pommitukset alkoivat 1944.

Sodan jälkeen Jaakko opiskeli Helsingin yliopistossa maisteriksi maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa ja jäi yliopistolle tutkijaksi aikomuksena jäädä tiedealalle. Lyhyempien tehtävien kautta hän päätyi kuitenkin Paasivaara-yhtymän ja sen lahtelaisen elintarvikeyhtiö Vientikerman johtotehtäviin, jossa toimi eläköitymiseensä saakka. Hän työskenteli myös yhtiön kansainvälisen emokonsernin Unileverin palveluksessa Hollannissa vajaan 2 vuoden ajan.

Vaativien kotimaisten ja kansainvälisten ammattitehtävien ohella Jaakko Heikinheimo antoi osaamistaan laajalti erilaisiin järjestö- ja palvelutehtäviin. Hän liittyi Lions-järjestöön vuonna 1960 ollen siinä mukana aivan viime vuosiin saakka. Lions-järjestössä Jaakko oli aktiivinen leijona, hän oli perustamassa Lions Club Tiirismaata, toimi kauden 69-70 sen presidenttinä sekä myöhemmin piirikuvernöörinä ja Lions-liiton varapuheenjohtajana, joissa tehtävissä hän osallistui Suomen edustajana myös kansainvälisiin Lions-tapahtumiin. Jaakon harrastuksiin kuuluivat aivan viime vuosiin saakka golfin pelaaminen ja kuntoliikunta. Hän oli nuorempana aktiivinen hiihtäjä ja osallistui toistakymmentä kertaa Finlandia-hiihtoon. Eläkevuosinaan hän matkusteli vaimonsa Anna-Maijan kanssa laajasti.

Työaikanaan ja sen jälkeenkin Jaakko toimi joidenkin lahtelaisten teollisuusyritysten hallituksissa sekä Lahden Seurahuone Oy:n hallituksessa 23 vuotta, toimien vuosina 1989 – 1992 hallituksen puheenjohtajana.

Eläkkeellä ollessaan veteraanityö muodostui Jaakolle keskeiseksi harrastukseksi. Hän toimi hyvin aktiivisesti Keski-Lahden Sotaveteraanien hallituksen jäsenenä sekä Lahden

Sotaveteraanien kunniajäsenenä kuolemaansa saakka, jossa hänen vastuullaan oli mm. kotimaisten ja ulkomaisten retkien järjestäminen. Hän oli myös Suomen Sotaveteraaniliiton valtuuston jäsen 2022-2025. Lahtelaisen veteraanityön edunvalvontaan hän osallistui olemalla pitkään jäsenenä ja vuosina 2008-2022 puheenjohtajana Lahden kaupungin ja Päijät-Hämeen Hyvinvointialueen asettamassa Veteraaniasiain neuvottelukunnassa. Vielä viimeisinä elinpäivinään Jaakko piti puhelinkeskustelussa tärkeänä veteraanien puolisoiden ja -leskien tukipalveluiden toteuttamista.

Jaakko Heikinheimo oli henkilönä hyvin pidetty, sivistynyt herrasmies, joka tuli kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa toimeen. Häntä jää kaipaamaan lapset Heli, Petri ja Jouni perheineen, sukulaiset ja laaja ystävien joukko.

Erkki Hokkanen
Jaakko Heikinheimon ystävä

Ivar Blomqvist 1923–2025 in memoriam

Den 2 november avled krigsveteranen och krigsinvaliden Ivar Blomqvist som hunnit fylla 102 år 28 juni 2025. Han var den sista veteranen i Oravais.

Han föddes i Pensala Munsala (nu Nykarleby) men kom att tillbringa sitt vuxna liv som jordbrukare i Kimo, Oravais. Han träffade sin blivande fru Gunvor på en dans efter kriget och hon ägde ett jordbrukshemman i Kimo. I äktenskapet föddes två söner. Fem barnbarn hörde också till Ivars närmaste familj.

Ivar drog ut i krig som 18-åring och var tre år vid fronten. Han sade att han kom levande ur kriget på ’tur’. En gång hoppade han ner i en grop då ryssarna kom. Gropen var fylld med stenar och Ivar bröt foten. Som ung reflekterade Ivar inte så mycket över kriget. I efterhand tänkte han att han klarade sig bland annat för att hans far ansökte om att han skulle få komma hem och hjälpa till med jordbruket. När Ivar var hemma stupade många av hans soldatkamrater vid fronten. Ivar var förlagd till JR 61 i fortsättningskriget med stationering vid Syväri och Tienhaara. Hans funktion var maskingevärsman.

Ivar har levt ensam i drygt tretton år sedan hustrun avled. Han bodde tio år i Bostads Ab Oravais Pärlan i centrum av Oravais. När hälsan blev sämre flyttade han i januari 2022 till Nykarleby sjukhem. Begravningen skedde 22 november 2025 i Oravais gravkapell. Oravais krigsinvalider och Maxmo-Oravais krigveteraner hedrade den bortgångne med granriskrans med blåvita band och invalidband under att Finlandia-hymnen spelades. Frid över ditt minne!

Monica Jakobsson
Sekreterare
Maxmo-Oravais krigsveteraner r.f.

Venni Maunula 1924–2026

Nämä tiedot pohjautuvat Vennin itsensä kertomiin muistoihin, joita hän kertoi mm. hänen 101-vuotissyntymäpäivänään kesäkuussa 2025. Olimme silloin sosiaalineuvoja Sisko Rajalan kanssa onnittelemassa Venniä. Hän oli hyvissä voimissa ja toimi vaimonsa omaishoitajana.

Venni oli kunnioitettu sotaveteraani. Hän oli mukana monissa veteraaneja koskevissa asioissa ja tilaisuuksissa. Venni oli mukana varusmiesten kutsunnoissa, ylentämis- ja kotiuttamistilaisuuksissa aina uudella valmistamallaan puhellaan. Suoralla ja vaikuttavalla kontaktilla hän sai kuulijakunnan arvostuksen ja huomion.

Hämeenlinnassa pelatuissa veteraanijääkiekko-otteluissa Venni oli pudottamassa ottelun aloituskiekkoa ja heilutti jäällä kävelykeppiään osoittaakseen, että ”peliä nyt ja muut pois kentältä”. Vennin kannustava suhtautuminen huomattiin katsomoista käsin aplodein.

Viimeisin merkittävä esiintyminen hänellä oli Kansallisena veteraanipäivänä 27.4.2025 Verkatehtaalla Hämeenlinnassa järjestetyssä pääjuhlassa, jossa hän esitti tervehdyksen kaikkien Suomen veteraanien puolesta valtion johdolle ja Suomen kansalle.

Lapsuus

Venni Maunula syntyi 30.6.1924 Kuusjoella Varsinais-Suomessa, missä hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa. Perhe hoiti keskisuurta maatilaa ja elämä oli Vennin omien sanojen mukaan hyvin hyvää ja rauhallista. Perheeseen kuuluivat vanhempien lisäksi viisi lasta, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Venni oli nuorin lapsista. Hän kävi ensin kaksi vuotta alakoulua, joka oli kahden kilometrin päässä ja sen jälkeen neljä vuotta yläkoulua. Yläkoulukin oli kahden kilometrin päässä ja hän muisteli kävelleensä metsäpolkua pitkin, koska pyörällä matkaa olisi tullut yli neljä kilometriä. Hän uskoi, että he saivat lapsina toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan, jos niitä oli. Venni muistelee, että hän ei olisi ollut mikään ahkera lukemaan, mutta joten kuten kuitenkin oli pärjännyt, kun opintielle oli lähtenyt.

Nuoruus

Hän meni Salon yhteislyseoon syksyllä vuonna 1938. Ensin alkoi keskikoulu, mutta se jäi kuitenkin kesken, kun hän kaverin kanssa lähti 27.10.1942 sotatielleen. Ensin mentiin Kouvolan kasarmille ja vannottiin sotilasvala 6.12.1942 ja kasarmeilla jatkettiin olemista muutama viikko. Sitten hänellä alkoi melko tiukka aliupseerikurssi. Aliupseerikurssi kesti muutaman viikon vielä tammikuun 1943 puolelle.

Sotatie

Helmikuussa 9.2.1943 oli siirrytty Kouvolan asemalta ”härkävaunuissa” jonnekin. Sitä ei heille ilmoitettu. Suojärven asemalla pysähdyttiin ensimmäisen kerran. Sitten matka oli jatkunut Aunuksen ryhmänä Säämäjärven rannalle Jessoilaan. Hän oli silloin kivääriryhmän johtajana. Aunuksen ryhmä oli hallinnoinut aluetta, joka alkoi silloisesta Äänislinnasta ja jatkui aina Kannaksen läpi aina Laatokan rantaan Pitkänrantaan. Jessoilassa oltiin haravoitu järven saaria, koska vihollisen partioita oli asettunut aina sinne. Maaliskuussa hän sai pariksi viikoksi komennuksen aliupseerikurssille Pitkänrantaan, Tämän kurssin jälkeen hänet ylennettiin alikersantiksi.

Joulukuun alusta hän siirtyi Aunuksen ryhmässä samaan tehtävään. Vuoden 1944 alusta kevääseen asti jouduttiin tekemään ns. Vitele-Tuulos -ohitustietä lähellä erästä lentokenttää, kunnes alkoi puolustussota ja Syvärin joukkojen siirto ns. U-asemalle. Sitä ennen hän joutui Aunuksen ryhmässä Viteleen maihin nousua estämään. Hän muisteli,”että ei ollut Viteleessä eikä Tuuloksessa paljonkaan juoksuhautoja. Piti itse kaivaa jonkinlaisia koloja. Ensin siellä oli kova pommitus kyseisellä kaistalla ja sitten tuli kymmeniä erilaisia laivoja, joissa oli tykkejä ja maihinnousujoukkoja. Onneksi Laatokalla oli hirmu myrsky, joten tykit eivät oikein osanneet ampua. Siellä lopuksi tapahtui virheitä, koska meidän osa joukoista, jota johti luutnantti Erkki Palojärvi. Jäimme venäläisten taakse. Perääntymiskäskyä ei tullut. Vetäydyimme siitä soita pitkin, jotta ei meitä nähtäisi ja ihme ja kumma tulimme suoraan omiemme eteen. Huusimme omia sukunimiä, jotta eivät ampuisi ja se onnistui”. Tämän jälkeen hän sai komennuksen JR 2:n eli Ilves-divisioonan Lemetin lohkolle, jossa kohta alkoi kova taistelu. Siitä ei vihollinen enää päässyt eteenpäin, sanoi Venni. Hän sai siellä vielä heinäkuun 2. päivänä lyhyen torjunta-aliupseerin koulutuksen.

Venni muisteli edelleen, että ”koska olin aliupseeri jäin joukkoihin, kun rauha tai aselepo tuli. Vihollinen ampui vielä senkin jälkeen. Meitä kiellettiin tekemästä niin. Kesän 1944 asuimme Lemetin lohkolla itse tekemissämme maakuopissa, joko kolme tai kaksi miestä kuoppaa kohden. Rauhanpäivä kun tuli, nousimme juoksuhaudoista kuuntelemaan linnunlauluja ja katsomaan, kuinka vihollispojat tanssivat nuotioiden ympärillä”.

Venni kertoi, että ”sitten lähdettiin luovuttamaan Aunusta ja ja Suomeakin ja tulimme Kesälahden kuntaan nykyiselle rajalle ja myöhemmin Punkaharjulle Kansanopistoon. Suuri osa pojista lähti Lapin sotaan. Meitä komennettiin yli 100 miestä Ilomantsin rajavartioon, josta 3.3.1945 pääsin siviiliin”.

Opintie

”Valtio oli järjestänyt meille Niinisaloon internaatin, jossa voimme jatkaa opiskeluamme. Lähdimme heti toukokuussa 1945 sinne ja suoritimme lukion ja ylioppilaaksi tulin marraskuussa 1946. Tammikuussa 1947 lähdin Helsingin yliopistoon ja suoritin ylemmän oikeustutkinnon 1951 ja istuin käräjiä, joten olen varatuomari. Joskus 1970-luvulla sain sosiaalineuvoksen arvonimen.

Kiitos Suomelle ja sen kansalle ja erityisesti veteraanisisarille ja veljille nyt myös Tammenlehvätyölle ja elämälle, että voin vielä olla siinä mukana, kun tänään täytän 101 vuotta.” Venni

Työelämä ja sotaveteraanityö

”Tässä näitä tietoja muistista. Liityin Kuopion sotaveteraaneihin vasta 1980-luvulla, koska työni käsitti jo sellaisenaan sosiaaliturvaa. Olin viimeisessä työssäni 25 vuotta eli Kelan aluejohtajana Itä-Suomessa. Alue käsitti Lappeenrannasta Iisalmeen ja Ilomantsista Mäntyharjuun toimistoja oli yli 5o ja henkilökuntaa noin 600. Monissa paikallisissa Sotaveteraanien ja Rintamaveteraanien kokouksissa pyydettiin puhumaan. Vasta kun pääsin eläkkeelle liityin Kuopion sotaveteraaneihin. Olin siellä aika pitkään hallituksessa. Pohjois-Savon sotaveteraanipiirillä oli oma hengellinen toimikunta, olin siinä aina 2oo4 asti, jolloin muutimme Hämeenlinnaan. Täälläkin olen ollut paikallisessa yhdistyksessä samoissa tehtävissä. Kuopiossa olin mukana yhdistyksemme arkistoinnin valmistamissa sekä Veteraanimuseonaineiston kokoamisessa.”

Venni Maunula palkittiin ansioistaan myös lukuisin kunnia- ja ansiomerkein.

Lämminhenkistä Venniä jäivät kaipaamaan läheiset ja suuri joukko ystäviä.

Venniä muistaen

Arto Nykänen

Tammenlehvän Hämeenlinnanseudun perinneyhdistyksen puheenjohtaja

Rintamaveteraani Kaarlo Aho 1923–2024

Rintamaveteraani Kaarlo Paavali Aho on syntynyt 27.1.1923 Hämeessä, Susikkaan kylässä nelilapsisen perheen nuorimpana. Perhe asui pientilalla vaatimattomissa oloissa. Viljelyksiä ja kotieläimiä oli omiin tarpeisiin ja jo hyvin nuorena joutuivat lapsetkin töihin. Nuorukaisena Aho teki metsätöitä, jotka muodostivatkin suurimman osan ansiotöistä ennen armeijaa ja sotaan lähtöä. Palvelukseen Kaarlo Aho astui 19.1.1942 Jalkaväen Koulutuskeskus 3:een Riihimäellä ja sai koulutuksen tykkimieheksi panssarintorjuntaan. Koulutuksen päätyttyä hänet siirretiin Jalkaväkirykmentti 44:n IV pataljoonaan Syvärille. Sieltä Ahon sotapolku kulki Keskoisjärvelle, missä hän kesän 1944 suurhyökkäyksen alettua haavoittui 1.7., luultavasti vihollisen pikakiväärisuihkusta käydessään etulinjassa tiedustelemassa. Sodan aikana hänet palkittiin kaksi kertaa 1 lk Vapaudenmitalilla.

Aho siirrettiin haavoittuneena Sortavalaan sairaalaan, josta hänet kotiutettiin 27.7.1944. Kotimatkalla alkoi koko elämän kestänyt matka hänen Särkisalmella tapaamansa Taimin kanssa. Häitä tanssittiin parin vuoden päästä Parikkalassa.

Pariskunta asettui Kemiin, missä molemmat tekivät uransa Tie- ja vesirakennushallituksella. Perheeseen syntyi kolme lasta. Yli 40 vuotta kestänyt avioliitto päättyi vaimon menehdyttyä vaikeaan sairauteen.

Leskeksi jäätyään Aho matkusteli ja asui 16 talvea etelän auringossa mm. Kyproksella, Espanjassa ja Floridassa. Kesät hän vietti vaimoltaan jääneellä pikkutilalla Parikkalassa, kunnes iän karttuessa ja kunnon heiketessä katsoi parhaaksi myydä sen. Lopulta hän muutti Tornion veljeskoti Saarenvireeseen, jossa hän asui ja viihtyi hyvin muiden veteraaniveljien kanssa. Siellä hän nukkui ikuiseen uneen 25.12.2024

Aho on ollut aktiivisesti mukana yhdistystoiminnassa, mm. Kemin Rintamaveteraaneissa, missä on edelleen osaston hallituksen jäsen.

Kirjoittanut Pekka Suopajärvi
Tornion Rintamaveteraanit

Seppo Yli- Norppa 1939–2023

Sotakamreeri Seppo Yli- Norppa (5.9.1939–12.10.2023), Kannus, teki työuransa poliisin palveluksessa 1961 lähtien, josta jäi eläkkeelle 1997. Jo vuodesta 1992 hän kuitenkin osallistui veteraanityöhön oman toimensa ohella toimiessaan Kannuksen sotainvalidien sihteerinä. Keski-Pohjanmaan Sotaveteraani piirin toiminnanjohtajaksi hän siirtyi 1995. Tämä työ jatkui yli 20 vuotta, josta tehtävästä hän jäi pois 1.8.2015. Veteraanityöstä yli 18 vuotta hän teki ollessaan eläkkeellä poliisin työstä. Edellisten tehtävien lisäksi hän on toiminut yli 11 vuotta Vapaussotien Keski-Pohjanmaan perinneyhdistyksen puheenjohtajana. Maanpuolustustyö ja Reserviläistoiminta ovat olleet hänen harrastuksenaan.

Mainittava on, että hän yhdessä edesmenneen Antti Roiko-Jokelan kanssa organisoivat yli miljoonan euron keräystulot Keski-Pohjanmaan Sotaveteraanipiirin alueelta varusmieskeräyksissä alueemme sotaveteraanien hyväksi. Seppo Yli-Norppa on huomioitu valtakunnallisin, veteraaniliittojen ja maanpuolustusjärjestöjen kunniamerkeillä.

Seppo Yli-Norppa sai vastaanottaa harvinaisen arvonimen, kun Tasavallan Presidentti myönsi hänelle 8.5.2015 pidetyssä presidentin esittelyssä Sotakamreerin arvonimen.

Sepon arvokasta Isänmaallista muistoa kunnioittaen

Risto Pouttu
toiminnanjohtaja
Tammenlehvän Keski-Pohjanmaan perinneyhdistys ry