Jatkosodan aselevon tullessa voimaan 4. syyskuuta 1944 mikään ei viitannut siihen, että rauha olisi kestävä. Puna-armeija hyökkäsi monin paikoin entiseen tapaan. Suomalaisten tappiot ensimmäisenä aselepopäivänä olivat suuremmat kuin viimeisinä sotapäivinä. Välirauhansopimus solmittiin kaksi viikkoa myöhemmin. Sen mukaisesti Helsinkiin saapui syyskuun lopulla liittoutuneiden valvontakomissio: 85 neuvostovirkailijaa.

Suomen sotilasjohto raapi korvallistaan. Tulokasjoukon aidosta tarkoituksesta ei ollut mitään takeita. Viiden sotavuoden jälkeen vihollisen vilpittömyyteen oli vaikea uskoa. Pelättiin miehitystä.

Päämaja päätti, ettei tilanteen kehittymistä seurattaisi toimettomana. Eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko-Sakari Haahti johtivat aseiden hajavarastointioperaation, jota myöhemmin on kutsuttu asekätkennäksi. Ensimmäinen käsky asiasta annettiin samana päivänä, kun valvontakomission pääjoukko saapui Helsinkiin.

Suunnitelmaan kuului, että kukin suojeluskuntapiiri kätki alueelleen yhden jalkaväkipataljoonan kaluston. Keski-Suomessa piirejä oli kaksi, Jyväskylän ja Sisä-Suomen suojeluskuntapiirit. Vaikka operaation myöhempi julkisuus on keskittynyt aseisiin, kätköihin päätyi valtava määrä myös polttoainetta, työkaluja, säilykkeitä, piikkilankaa ja räjähdysaineita. Näille löytyi myöhemmin rauhanomainen käyttötarkoitus, ja monet kätköt purettiin vähin äänin pula-ajan tarpeisiin.

Piispan poika pohjoisesta

Nihtilä ja Haahti valitsivat kätkennän johtajat piireihin huolellisesti. Tehtävään käskettiin menestyneitä rintamaupseereita, joiden arvovalta arvioitiin paikallisväestön silmissä riittäväksi. Miehillä piti olla seudullaan sellainen maine, ettei heidän tekemistensä perään kyselisi kukaan – ei edes piirin päällikkö eli kätkijän muodollinen esimies.

Myöhempi piispa Jukka Malmivaara johti asekätkentäoperaation pohjoisessa Keski-Suomessa. Majuri Malmivaara pitämässä siunaushetkeä tuntemattoman kaatuneen haudalla Repolassa 1942. Kuva: puolustusvoimat.

Pohjoisen Keski-Suomen (Sisä-Suomen sk-piiri) johtaja oli helppo valinta. Majuri Jukka Malmivaara, 28, oli sotiemme nuorimpia pataljoonankomentajia. Oulun piispan poika oli johtanut Keski-Suomen miehiä rintamalla yli kaksi vuotta. Työ päättyi Malmivaaran haavoittumiseen joukkonsa kärjessä Ihantalassa 1944. Nuori majuri komennettiin kätkijäksi suoraan sotasairaalasta, ja hänellä oli tukenaan miestensä kotiseudun järkkymätön hyväksyntä.

Malmivaara kiersi aluettaan ja valitsi kolmetoista luotettavaa miestä laatimaan kätköt kotikuntiinsa: Kannonkoski, Karstula, Kinnula, Kivijärvi, Konginkangas, Konnevesi, Pihtipudas, Pylkönmäki, Saarijärvi, Sumiainen, Vesanto, Viitasaari ja Äänekosken maalaiskunta. Kukin sai vapaat kädet kätkennän suorittamiseksi alueellaan. Kätkijät eivät tienneet toisistaan, vaan ainoastaan Malmivaara tunsi organisaation.

Jyväskylän metsänhoitajat

Jyväskylän ja eteläisen Keski-Suomen johtajaksi käskettiin majuri Eero Kivelä, 36, rintamapataljoonan komentaja hänkin. Kivelä oli siviiliammatiltaan Finlaysonin sosiaalijohtaja Tampereelta. Hänet tunnettiin maineeltaan, sillä hän oli ensimmäinen Mannerheim-ristin ritariksi nimitetty reserviupseeri, eräänlainen sota-ajan julkisuuden henkilö.

Paikallistuntemuksen puuttuessa alku oli Kivelälle vaikea. Ensimmäinen yhteyshenkilö kieltäytyi toiminnasta kuultuaan sen salaisen luonteen. Kivelä tapasi kuitenkin Kauppakadulla sattumalta metsänhoitajat, nuoret reservin kapteenit Yrjö Korhosen ja Tauno Tiaisen.

Metsänhoitajat marssittivat Kivelän kertomaan asiansa Jyväskylän Klubille. Kun illan aihetta ei edeltä tiedetty, laittoivat Klubin jäsenet totuttuun tapaan nimensä vieraskirjaan. Rikostutkinnan myöhemmin käynnistyttyä tilalle sidotettiin paikallisessa kirjapainossa uusi sivu, jolla oli eri miesten allekirjoitukset.

Vierailun jälkeen työ lähti käyntiin. Kätköpaikoiksi valittiin Jyväskylä, Hankasalmi, Säynätsalo, Laukaa, Vihtavuori, Lievestuore, Jämsänkoski, Jämsä ja Toivakka.

Kun kätkentä myöhemmin paljastui, osattiin pidätyksiäkin odottaa. Metsänhoitajaystävykset laativat niiden varalta omalaatuisen sopimuksen. Korhonen, poikamies, lähti vuodeksi Lapin savotoille ja koko Jyväskylän piirin kätkentä puhuttiin hänen päälleen. Tiainen, suuren perheen huoltaja, jatkoi vapaana ja selvisi tuomiotta. Korhonen istui myöhemmin molempien tekosista viisi vankeuskuukautta.

Onko aseita kätköissä yhä?

Tutkinnan alkuvaiheissa kätkennän johtomiehet vaikenivat tyystin. Vasta Päämajan käsky asian selvittämisestä sai osan puhumaan. Jyväskylän piirin kaikki 35 kätköä purettiin, joten Jyväskylään ja eteläiseen Keski-Suomeen ei suurempia määriä aseita jäänyt.

Majuri Malmivaara ja Pohjoisen Keski-Suomen kätkijät sen sijaan eivät olleet yhteistyöhaluisia Valpon tutkijoiden kanssa. Kätköjä tehtiin vähintään 60, joista tutkinnassa paljastui 28. Osa materiaalista siirrettiin salaa puolustusvoimien varikoille, mutta osa jäi kateisiin. Viimeisin asekätkö löytyi syksyllä 2006 Viitasaarella, kun sankarihaudasta nostettiin yhdeksän konepistoolia, kolme pikakivääriä ja 10 000 patruunaa.

Muutama keskisuomalainen kunta jäi asekätkennän ulkopuolelle. Sodanaikaisia aseita niistäkin voi toki löytyä, mutta ne eivät liity Päämajan asekätkentäoperaatioon. Kätköittä jäivät Äänekoski ja Suolahti. Keuruulle, Haapamäelle, Koskenpäälle ja Multialle luotiin organisaatio, mutta pitäjiin ei riittänyt kätkettävää materiaalia.

Muurameen ei tehty asekätköjä, mutta kaukopartiomiehiä huoltanut Lento-osasto Jauri kätki Päijänteen saariin suuria määriä polttoainetta ja jopa lentokoneita. Kätköt paljastuivat, kun sysmäläinen työtön sekatyömies ryhtyi myymään metsästä löytämäänsä lentobensiiniä.

Poliittinen jakauma ei sanellut kätkökuntia, ja niinpä kätköjä tehtiin esimerkiksi vasemmistolaisena pidetyn Säynätsalon kirkkoon. Kirkkoherra Robert Valpio nuhteli kätkijä Osmo Suontilaa, koska joutui saarnastuoliin piilotettujen käsikranaattilaatikoiden vuoksi seisomaan saarnatessa hankalasti sivuttain. Vastaus oli käytännöllinen: ”Tilaa ei saada lisää, mutta saarnaa voi lyhentää.”

Määriä ja tuomioita

Keski-Suomeen kätkettiin karkeasti arvioiden 900 kivääriä, 800 konepistoolia, sata pikakivääriä ja kuusikymmentä pistoolia. Raskaampaa aseistusta edustivat kymmenkunta konekivääriä ja kevyttä kranaatinheitintä sekä suuri määrä panssarintorjunta-aseita ja miinoja.

Keski-Suomen kätkennän johtajat menestyivät myöhemmässä elämässään. Jukka Malmivaarasta tuli Kuopion piispa, Eero Kivelästä kansanedustaja ja presidentin valitsijamies. Kumpikin tuomittiin yli vuoden vankeusrangaistukseen.

Eero Kivelä nousi eduskuntaan Kalle Jutilan varamiehenä suoraan vankilasta. Sattumalta Kivelä kuuli vartijaltaan Jutilan siirtyneen suurlähettilääksi Washingtoniin. Seuraavassa kuulustelussa Kivelä ilmoitti olevansa istuva kansanedustaja ja nauttivansa parlamentaarista koskemattomuutta. Valpon ei auttanut kuin vapauttaa Jyväskylän pääkätkijä.

Monet tuomitut olivat kotiseutunsa vaikuttajia: pankkimiehiä, pappeja ja yritysjohtajia. Lakkitehtailija Fredriksonin kerrotaan kehystäneen tuomion työhuoneensa seinälle. Myöhempi maaherra Matti Jaatinen jäi tuomiotta, mutta osallistui koulupoikana kätkentään.

Usein kätkentä eteni suvun piirissä. Hankasalmelta tuomittiin vankeuteen neljä Jalkasta. Töysän perheessä Petäjävedellä sovittiin puhuttavan asiat isän päälle. Isä jouti vankilaan, kun pojat pyörittivät maatilaa ja linja-autoliikettä.

Asekätkentäjuttu on yhä Pohjoismaiden suurin rikosprosessi. Keski-Suomen kätkijät saivat noin 80 vankeustuomiota, joiden yhteismäärä oli noin 25 vuotta. Koko maassa tuomittiin 1488 hengelle vankeutta yhteensä lähes 400 vuotta. Tuomiot perustuivat poliittisista syistä säädettyyn taannehtivaan ja oikeudenvastaiseen lakiin. Tekohetkellään asekätkentä ei ollut rikos, vaan se säädettiin sellaiseksi myöhemmin.