Ennen talvisotaa suojeluskuntatoiminta oli ollut Pohjois-Suomessa vireää, pitkistä välimatkoista huolimatta. Suojeluskuntien eräs tehtävä oli vapaaehtoisen sotilaskoulutuksen antamisen lisäksi suorittaa mahdollinen liikekannallepano. Pohjois-Suomen, vähäinen tieverkosto, harvaan asutut rajaseudut, pitkä raja Neuvostoliiton kanssa ja toisaalta Petsamon sataman sekä nikkelikaivosten merkitys muodostivat alueesta jälkeenpäin ajatellen sotilaallisesti uhanalaisen suunnan.

Suursodan uhatessa huhtikuussa 1939 Rovaniemellä kokoontui kansalaiskokous. Tässä kokouksessa muun muassa Rovaniemen reserviupseerikerhon puheenjohtaja Alfred Wegelius toi ilmi huolensa neuvostoliittolaisten sotilaallisesta ylivoimasta ja ilmeisestä sotilaallisesta uhasta Pohjois-Suomen alueella. Kansalaiskokouksesta lähetettiin julkilausuma puolustusministeriöön, jossa ilmaistiin huoli siitä, ettei Pohjois-Suomea ollut suojattu hyökkäyksen varalta. Julkilausumassa todettiin, että myös Jäämeren rannikko olisi syytä linnoittaa. Tuolloin linnoitustyöt Karjalassa olivat juuri alkaneet.

Ennen talvisotaa sodanjohto ei nähnyt Lapin laajoilla erämailla juurikaan merkitystä, vaan tiettömän maaston uskottiin olevan sodankäynnille sopimaton. Harvan ja huonokuntoisen tieverkon takia tuolloin vielä ajateltiin, ettei mekanisoitu vihollinen yrittäisi hyökätä huoltoa vaikeuttavan erämaan kautta. Suomalaisia joukkoja vastassa arveltiin sodan sattuessa olevan korkeintaan heikohkoja erillisiä osastoja eli käytännössä Neuvostoliiton rauhanaikainen rajavartiosto. Petsamoa ei uskottu voitavan puolustaa lainkaan, vaan sinne sijoitettujen joukkojen tehtävänä pidettiin vihollisen viivyttämistä ja hallittua vetäytymistä päätienvartta kohti etelää. Lapilla nähtiin olevan vain etelässä käytäviä sotatoimia tukeva rooli. Esimerkiksi Petsamon tärkeitä nikkelikaivoksia oli tarkoitus puolustaa vain muutaman komppanian voimin. Laiminlyönneistä kertoo myös, että sodan alkaessa joukoilla ei käytännössä ollut panssarintorjunta-aseistusta. Myöhemmin huomattiin, että Neuvostoliitto oli keskittänyt voimakkaat joukot Lapin valtaamiseksi.

Suomen hallitus sai 5.10.1939 kutsun saapua Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista kysymyksistä” eli aluevaihdoista Karjalassa ja Puna-armeijan sotilastukikohtien perustamisesta Suomen maaperälle. Neuvottelut kuitenkin keskeytyivät marraskuussa tuloksettomina, sillä Suomi ei katsonut voivansa taipua Neuvostoliiton vaatimuksiin, joita kansa ja eduskunta eivät hyväksyneet. Tuolloin Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov lausui pahaenteisesti: ”nyt ovat siviiliviranomaiset käsitelleet asiaa, ja kun ei ole päästy sopimukseen, täytyy asia antaa sotilaiden haltuun”.

Jo neuvottelujen alkaessa Suomen kenttäarmeija (armeijan sotatoimia suorittava osa) oli päätetty kutsua palvelukseen, sillä pelkkien suojajoukkojen (joukot, jotka viivyttivät vihollista, kunnes liikekannalle pano saataisiin suoritettua) ei katsottu riittäviksi. Liikekannallepano päätettiin toteuttaa salassa ylimääräisillä harjoituksilla (YH). Aluksi 10.10.1939 palvelukseen kutsuttiin uhanalaisimpien suuntien eli Laatokan ja Karjalankannaksen puolustukseen tarvittavien sotilasläänien joukot. 14.10 myös muiden sotilasläänien miehet kutsuttiin palvelukseen.

Palvelukseen kutsuminen saattoi Pohjois-Suomessa tapahtua henkilökohtaisten käskykorttien sijaan asutuskeskusten ulkopuolella julkisille paikoille asetetuilla kuulutuksilla. Suojeluskunnat naulasivat kuulutusjulisteet ennalta määrättyihin paikkoihin. Suuremmissa asutuskeskuksissa käskykortteja jakoivat suojeluskuntalaiset. Lapissa kutsujen jakaminen oli usein hankalaa pitkien välimatkojen ja harvan asutuksen takia. Kutsuja jouduttiin syrjäisemmillä paikkakunnilla viemään perille porolla tai hevosella, jos autoa ei ollut käytettävissä. Vaikka kutsusta pyrittiin syrjäisemmillä alueilla ilmoittamaan etukäteen puhelimitse, tämä ei aina ollut mahdollista, mikäli kylässä ei ollut puhelinta. Kaikesta huolimatta suuria ongelmia ei syntynyt, vaan salattu liikekannallepano saatiin suoritettua järjestäytyneesti.

Talvisodan alkaessa ylimmän sotilasjohdon näkemykset kuitenkin osoittautuivat vääriksi, kun neuvostoliittolainen 14. Armeija hyökkäsi Lappiin 34 000 sotilaan voimin, murskaavalla ylivoimalla. Puna-armeijaa olivat kuitenkin vastassa paikallisiin olosuhteisiin tottuneet sitkeät soturit.

Talvisodan alkaessa Lappia puolusti paikallisista joukoista koostunut Lapin Ryhmä, joka oli osa Pohjois-Suomen Ryhmää. Sen tehtävänä oli puolustaa Oulun pohjoispuolista aluetta ja torjua Sallan suunnasta tuleva neuvostojoukkojen hyökkäys. Lapin Ryhmä koostui Erillinen Pataljoona 15:stä, Erillinen Pataljoona 16:sta, Erillinen Pataljoona 17:stä sekä 10. Erillisestä Komppaniasta. Lapin Ryhmän perusti Lapin rajavartiosto, komentajanaan Oiva Willamo.11. joulukuuta 1939 ryhmää vahvistettiin Erillinen Pataljoona 26:lla.

 

13. joulukuuta 1939 Lapin ryhmä erotettiin Pohjois-Suomen Ryhmästä. Lapin ryhmä sai komentajakseen Lapin rajavartioston entisen komentajan ja alueen hyvin tuntevat kenraalimajuri Kurt Martti Walleniuksen. Tuolloin Lapin-ryhmään kuuluivat osasto Roininen Sallassa, osasto Pennanen Petsamossa sekä osasto Suoranta Savukoskella. Päämaja vahvisti joukkoja vielä Jalkaväkirykmentti 40:llä, kenttätäydennysprikaati VII:llä ja IX pataljoonalla, kenttätykistöpatterilla ja muita taistelua tukevilla joukoilla.

Ruotsista saapui vapaaehtoisia joukkoja Lappiin ja näiden joukkojen komentajasta kenraaliluutnantti Ernst Linderistä tuli Walleniuksen seuraaja 22. helmikuuta. Hänelle alistettiin myös Pohjois-Suomessa toimivat everstiluutnantti Willamon johtamat suomalaisjoukot. Sallan suunnan puolustusta varten ruotsalais-norjalaisista vapaaehtoisista muodostettiin Taisteluryhmä SFK, jota komensi eversti Arthur Nordenswan. SFK otti rintamavastuun Märkäjärvessä Sallassa ja sitä tuki ruotsalainen vapaaehtoinen lentolaivue Flygflottilj 19. Tämä mahdollisti Walleniuksen johdolla joidenkin ryhmän osien siirron Viipurinlahden taisteluihin. Talvisodan päättyessä rintamalinja oli saatu vakiinnutettua. Tuolloin rintamalinja kulki Sallassa Märkäjärven-Saijan kohdalla ja vakiintui Petsamossa Nautsin tasalle.

Petsamo

Neuvostojoukkojen ylitettyä valtakunnanrajan aamulla 30.11 alkoivat taistelut Petsamon alueella Näissä taisteluissa Neuvostoliittolaista 104. vuoristodivisioonaa oli vastassa kolme suomalaista komppaniaa. Neuvostojoukkojen ylivoima oli musertava ja suomalaiset joutuivat pian vetäytymään Petsamosta. Suomalaisjoukkojen komentaja kapteeni Valdemar Salmelo antoi joukoilleen käskyn tuhota satamalaitteet ja alukset sekä polttaa Petsamovuonon kylät, jonka jälkeen joukkojen tuli vetäytyä taempiin asemiin Yläluostarin alueelle. Tuhoaminen onnistui vain osittain ja valtavan paineen alla toiminut kapteeni Salmelo päätteli toimineensa hätiköidysti ja ampui itsensä. Hänen tilalleen määrättiin kapteeni Antti Pennanen.

Uusissa asemissa suomalaisten onnistui kuitenkin pysäyttää 104. vuoristodivisioona vastahyökkäyksellä 3.12.1939. Tämän jälkeen suomalaiset irtautuivat taistelusta ja vetäytyivät seuraaviin viivytysasemiin Maajärvelle. Näissä asemissa kapteeni Pennanen muodosti joukoistaan kolme komppanian osaston eli Osasto Pennanen. Lapin Ryhmä vahvensi Osasto Pennasta 8.12. tiedusteluosastolla.

Neuvostojoukot vahvistuivat vielä entisestään kun 52. divisioona saapui meritietä Petsamoon kokonaisuudessaan joulukuun puolessa välissä. 15.12 Osasto Pennanen joutui luopumaan Salmijärven kylästä. Osasto vetäytyi 18.12. kuluessa Kornettijoelle, jonne osasto asettui asemiin, jolloin sen viivytystaisteluvaihe päättyi. Osasto ei suinkaan tyytynyt istumaan asemissa, vaan teki vielä 25.–26.12. vastahyökkäyksen Höyhenjärvelle.

Neuvostoliittolainen 52. divisioona hyökkäsi uudelleen helmikuun lopulla, jolloin uomalaisjoukot vetäytyivät 27.2. Nautsiin. Maaliskuun 7. päivänä neuvostojoukot hyökkäsivät uudelleen ja valtasivat Nautsin. Osasto Pennanen vetäytyi Kohisevan tasalle, minkä jälkeen Petsamon suunnalla ei käyty enää merkittäviä taisteluita.

Sallan suunnan taistelut

Sallan suunnan suojajoukoiksi perustettiin Sallan rajavartioston harjoituskeskuksessa niin sanottu Sallan Pataljoona eli Erillinen Pataljoona 14 (Er.P 14). Pataljoonan muodostivat lähiseudun reserviläiset Sallasta, Savukoskelta, Pelkosenniemeltä ja Kemijärveltä. Pataljoonan vahvuus oli 1564 miestä. Joukon varustuksen muistellaan olleen varsin puutteellinen, eikä edes asepukuja riittänyt kaikille. Epäonnisimmat saivat vain kiväärin, vyön ja kokardin. Toisaalta suojeluskuntalaisilla oli omat aseensa ja varusteensa. Ulkotöihin tottuneilla paikallisilla maanviljelijöillä ja metsätyömiehillä oli toisaalta omastakin puolestaan säähän sopivat vaatteet.

Sallan Pataljoonaa vahvistettiin myös erillisellä komppanialla, joka nimettiin johtajansa luutnantti Kojosen mukaan Erillinen Komppania Kojoseksi. Joukkojen tehtävänä oli heti Sallan kirkonkylällä pysäyttää tien suunnassa hyökkäävä vihollinen ja pitää se paikallaan. Pääosan pataljoonasta suunniteltiin tekevän sissiretkiä syvälle vihollisen puolelle, jopa Murmanskin radalle ja Kantalahteen saakka.

Neuvostojoukkojen havaittiinkin valmistelevan selvästi jotain. Rajan pintaan Alakurtissa sijoitetut suomalaisjoukot havaitsivat paljon nuotiosavuja, koneiden ääniä ja räjähdyksiä. Neuvostosotilaat jopa rakensivat tien 100 metrin päähän valtakunnanrajasta. Neuvostojoukot olivatkin vahvuudeltaan ylivoimaiset. Suomalaisia vastaan oli ryhmitetty 122. vahvistettu divisioona. Tämän divisioonan tehtävä oli vallata Sallan kirkonkylä ja jatkaa sitten hyökkäystä kohti Kemijärveä. Toisena joukko-osastona rajan ylittäisi 88. divisioona, jolle oli alistettu myös 273. jalkaväkirykmentti. 88. divisioonan oli tarkoitus jatkaa hyökkäystä ja vallata Rovaniemi kahden viikon kuluessa sekä edetä sieltä Ruotsin rajalle. 273. jalkaväkirykmentti taas valtaisi Savukosken ja Pelkosenniemen, minkä jälkeen se jatkaisi Kemijärvelle.

Epärealistisesta optimismista puna-armeijassa kertoo se, että joukoille oli erikseen tähdennetty, ettei Ruotsin rajaa saanut ylittää, vaan kohdattaessa ruotsalaisia rajavartijoita, heitä tulisi tervehtiä kohteliaasti. Puna-armeija tuli kuitenkin pian huomaamaan, että Ruotsin rajalle pääseminen ei ollutkaan yhtä helppo tehtävä kuin oli luultu. Puna-armeijan hyökkäysaikataulu oli laadittu tiukaksi, sillä suomalaisten kykyä ja halua puolustautua epäiltiin neuvostojohdossa. Suomalaisten joukkojen vähäinen määrä oli Neuvostoliiton ylimmän johdon tiedossa, joten suomalaisilla ei uskottu olevan mitään mahdollisuuksia puna-armeijaa vastaan.

30.11.1939 neuvostojoukot ylittivät rajan puoliltapäivin Alakurtin alueella. Rajamiehet aloittivat viivytystaistelun heti vihollisen joukkojen ylitettyä valtakunnanrajan. Rajaseudun väestöä ei ollut evakuoitu, joten lähetti kiersi lähiseudun taloissa antamassa kiireellisen evakuointikäskyn. Paljon eivät rajan asukkaat saaneet mukaansa, lähinnä lämmintä vaatetta ja ruokaa. Esikunnasta joukot saivat käskyn polttaa talot niiden asukkaiden lähdettyä, jotta viholliselle ei jäisi majoitus- ja lämmittelypaikkoja. Rajamiehet onnistuivat viivyttämään vihollista niin kauan, että siviiliväestön evakuointi saatiin suoritettua ja talot poltettua.

Joulukuun toisena päivänä koko Sallan Pataljoona sai käskyn ryhmittyä puolustukseen Kelsinkäiseen, noin 35 kilometrin päähän rajalta. Täällä suomalaiset olivat ehtineet rakentaa kenttälinnoitettuja asemia. Lisäksi Sallan pataljoonan tueksi lähetettiin everstiluutnantti Willamon sitä päämajasta pyydettyä, 25. Erillinen pataljoona. Kelsinkäisessä käytiin ensimmäinen raju taistelu 2-3.12.1939 ja joukot jatkoivat viivytystaistelua vetäytyen kohti Kemijärveä.

Suomalaiset joukot jatkoivat raskaita viivytystaisteluita, samalla ylivoimaisen vihollisen alta vetäytyen. Erityisesti vihollisen panssarivaunut, tai aikalaistermillä hyökkäysvaunut olivat puolustajan kannalta pelottavia aseita, sillä panssarintorjunttykkejä ei suomalaisilla juuri ollut.

Lopulliset puolustusasemat, joissa vihollisen piti pysäyttää ja aloittaa sen tuhoaminen sijaitsivat Märkäjärvellä eli nykyisessä Sallassa. Puolustus kuitenkin uhkasi romahtaa miehien ja panssaritorjuntaseiden puutteeseen. Panssarivaunut aiheuttivat paikoittain pakokauhua, mikä ei ole ihme, ottaen huomioon pst-tykkien puutteen ja sen, että monet miehistä näkivät ensimmäistä kertaa panssarivaunun vasta rintamalla.

Pelkosenniemen ratkaisutaistelu

Vallattuaan Savukosken puna-armeijan 273. jalkaväkirykmentti eteni kohti Pelkosenniemeä. Tämä eteneminen oli suomalaisten kannalta erittäin vaarallista, sillä Pelkosenniemen valtauksen jälkeen tie Rovaniemelle olisi olisi ollut auki. Puna-armeijan voitto olisi tarkoittanut alueen puolustuksen romahtamista. Kenraali Wallenius ymmärsi tilanteen vaarallisuuden ja lähetti vahvistukseksi saadun jalkaväkirykmentti 40. Joustijärven sijaan Pelkosenniemelle.  Tämä rykmentti oli perustettu Oulussa, Kemissä ja Porissa. Miehet olivat pääosin lähes 40-vuotiaita, ensimmäistä kertaa taistelussa ja lisäksi rykmentillä ei ollut tykistöä, panssarintorjunta-aseita saati viestivälineitä. Edes telttoja suojaksi paukkupakkasia vastaan ei ollut. Kokonaisuudessaan rykmentti oli Pelkosenniemellä 17.12.

Kenraali Wallenius totesi myöhemmin että Pelkosenniemen taisteluissa ratkaistiin Lapin herruus ja hän piti taistelua kertakaikkiaan ratkaisevan tärkeänä.

Pataljoonan otetettua rintamavastuun 17.12 se torjui Kitisen rannalla vihollisen hyökkäykset. Tilanne jatkui sekavana seuraavana päivänä. Huhut, epäselvä tilanne ja vihollisen panssarivaunut aiheuttivat paikoin jopa pakokauhua, mutta paikalle saatu panssarintorjuntatykki ja esimiesten päättäväiset otteet. Everstiluutnantti Willamo oli jo varma että Pelkosenniemi tultaisiin menettämään, mutta illalla tapahtui jotain odottamatonta. 40. jalkaväkirykmentin ensimmäinen pataljoona koukkasi ilman viestiyhteyksiä Luiron ja Kitisen yhtymäkohdasta kilometrin vihollisen selustaan, johtajanaan alatorniolainen jääkärikapteeni Hugo Suoranta. Tämä isku oli vihollisen joukoille suuri yllätys ja sen rykmentin huoltokeskus ja patteriston tuliasemat tuhottiin. Tämä hämmästys muuttui nopeasti leviäväksi paniikiksi, minä seurauksena 273. jalkaväkirykmentti lähti paniikinomaisesti perääntymään itään. Puna-armeija jätti jälkeensä huomattavan sotasaaliin.

Ilman tappioita eivät suomalaisetkaan selvinneet. Suomalaiset menettivät 117 kaatutunutta, 103 haavoittunutta sekä 53 kadonnutta. Kadonneiden suuri osuus kertoo taisteluiden sekavuudesta ja siitä, että suomalaisten omatkaan joukot eivät pysyneet kasassa taisteluiden aikana. Sää oli myös armoton niin suomalaisille kuin neuvostoliittolaisille: sää vaihteli räntäsateesta paukkupakkasiin. Taisteluiden jälkeen metsästä löydettiin nuotion jäänteiden ympäriltä kuolleita puna-armeijan sotilaita. He olivat menehtyneet joukostaan eksymisen jälkeen nääntyneinä ja paleltuneina nuotion ympärille.

Asemasotaa ja ruotsalaisten saapuminen

Lapin ryhmä ryhtyi vastahyökkäykseen 3-5-1.1940 Joutsijärvellä. Vastahyökkäys tapahtui hyytävässä 30 asteen pakkasessa. Yritys kuitenkin epäonnistui, sillä vihollinen teki sitkeää vastarintaa. Puna-armeijan asema oli kuitenkin Joutsijärvellä siinä määrin epävarma, että Neuvostoliiton sodanjohto päätti vetää joukot 45 kilometriä takaisin Märkäjärvelle (nykyinen Salla) 10.-13.1. Märkäjärvelle vihollinen oli valmistellut hyvät asemat. Jäätävässä pakkasessa loppuunväsyneiden suomalaisjoukkojen voimat eivät riittäneet täällä läpimurtoon, vaan sota jatkui asemasotana.

Veteraanien muistoissa asemasotaa Märkäjärvellä leimasi hyytävä kylmyys. Mikään määrä vaatetta ei meinannut riittää yli 30 asteen pakkasissa. Lisäksi miehet olivat loppuun väsyneitä. Ruotsalaiset ja norjalaiset vapaaehtoiset saapuivat ottamaan rintamavastuun 28.2.1940 Pohjois-Suomen ryhmältä. Ruotsalaiset olivat Märkäjärvellä rintamavastuussa talvisodan päättymiseen saakka.

Vapaaehtoisten vapauttamista suomalaisjoukoista jalkaväkirykmentti 40, kaksi patteria sekä kaksi Kenttätäydennysprikaatin pataljoonaa siirrettiin yhdessä komentajansa kenraali Walleniuksen kanssa Viipurinlahdelle, missä tilanne oli muodostunut huolestuttavaksi.

Talvisodan päätyttyä rintamalinjat olivat vakiintuneet Lapissa, eikä puna-armeija ollut kyennyt saavuttamaan tavoitteitaan.