Suomen ilmatorjunta koki merkittäviä haasteita ja kehitysvaiheita sekä talvisodan (1939–1940) että jatkosodan (1941–1944) aikana. Alkuvaiheen puutteellisesta kalustosta ja organisaatiosta huolimatta ilmatorjunta kehittyi sodan kuluessa merkittäväksi osaksi maanpuolustusta.
Talvisota (1939–1940):
Ennen talvisodan syttymistä Suomen ilmatorjunta oli vielä kehittymässä oleva aselaji. Ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa 1939 ilmatorjuntajoukkojen käytössä oli rajallinen määrä kalustoa:
- Raskaat ilmatorjuntatykit: 28 kpl (75–76 mm)
- Kevyet ilmatorjuntatykit: 34 kpl (20 mm) ja 72 kpl (40 mm)
- Ilmatorjuntakonekiväärit: 125 kpl (7,62 mm)
Ilmatorjuntajoukot kuuluivat osana Suomen ilmavoimiin, ja niiden tehtävänä oli estää tai vähentää vihollisen ilmavoimien aiheuttamia tappioita suomalaisjoukoille ja kotialueelle. Komentosuhteet olivat monimutkaiset, sillä ilmatorjuntajoukot oli jaettu kotiseudun ja kenttäarmeijan ilmatorjuntakomentajien alaisuuteen. Armeijakunnissa toimi omat ilmatorjunnan komentajansa, mutta divisioonatasolla ilmatorjuntajoukkoja ei ollut riittävästi.
Talvisodan aikana suomalaiset ilmatorjuntayksiköt ampuivat alas noin 314 vihollisen lentokonetta, ja merivoimien ilmatorjunta-aseet pudottivat 41 konetta. Lisäksi maavoimien yksiköt ja yksittäiset sotilaat ampuivat alas kiväärikaliiperisilla aseilla 49 lentokonetta. Nämä saavutukset olivat merkittäviä, kun otetaan huomioon ilmatorjunnan rajallinen kalusto ja resurssit.
Jatkosota (1941–1944):
Välirauhan aikana Suomen ilmatorjuntaa vahvistettiin huomattavasti. Ilmatorjuntatykkejä ja -konekivääreitä hankittiin lisää, ja niiden määrä kasvoi 382:sta 941:een. Merivoimilla oli tästä kokonaismäärästä yhteensä 247 asetta. Tärkeimpien aseiden suunnitellusta määrävahvuudesta puuttui kuitenkin edelleen noin 25 %.
Jatkosodan alussa ilmatorjunnan keskeinen tehtävä oli suojata etelärannikon kaupunkeja, kuten Helsinkiä, Kotkaa ja Turkua, jotka joutuivat Neuvostoliiton ilmavoimien hyökkäysten kohteiksi erityisesti sodan ensimmäisinä päivinä. Esimerkiksi Kotkaa pommitettiin ensimmäisen sotakuukauden aikana 24 kertaa. Pommitusten vähentyessä ilmatorjuntayksiköitä siirrettiin suojaamaan hyökkäyssotatoimia aloittanutta kenttäarmeijaa.
Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto pyrki pakottamaan Suomen irtautumaan sodasta massiivisilla pommituksilla Helsinkiä vastaan. Helsingin ilmatorjunta, joka koostui muun muassa saksalaisista tutkajärjestelmistä ja tehokkaista ilmatorjuntayksiköistä, onnistui kuitenkin estämään kaupungin tuhoutumisen. Kolmena yönä tehtyjen yhteensä 2 121 pommituslennon aikana vain noin 530 pommia osui kaupunkialueelle, mikä johtui osittain tehokkaasta ilmatorjunnasta ja harhautusmenetelmistä.
Jatkosodan aikana suomalaiset ilmatorjuntajoukot ampuivat alas yhteensä 1 031 vihollisen lentokonetta, ja merivoimien ilmatorjunta-aseet pudottivat 75 konetta. Vaikka ilmatorjunnan resurssit olivat edelleen rajalliset, se täytti tehtävänsä kunnialla ja erityisesti Helsingin pelastaminen helmikuussa 1944 on merkittävä saavutus Suomen ilmatorjunnan historiassa.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomen ilmatorjunta kehittyi huomattavasti talvisodan ja jatkosodan aikana, siirtyen alkuvaiheen puutteellisesta kalustosta ja organisaatiosta tehokkaaksi puolustusvoimaksi, joka kykeni suojaamaan sekä sotilaskohteita että siviiliväestöä vihollisen ilmahyökkäyksiltä.