Yrjö Heiskanen ja kaatuneiden kotiuttamispäätös joulukuussa 1939
Talvisodan alkaessa marraskuussa 1939 Suomen puolustusvoimat eivät olleet suunnitelleet kattavaa järjestelmää kaatuneiden huollolle. Aluksi kaatuneet haudattiin kenttähautausmaille lähelle taistelupaikkoja, kuten monissa muissa maissa oli tapana.
Joulukuussa 1939 sotilaspastori Yrjö Heiskanen, joka palveli Laatokan Karjalan rintamalla, teki merkittävän päätöksen, joka muutti Suomen sotavainajien hautauskäytännön. Hän ei hyväksynyt ajatusta, että kaatuneet jätettäisiin taistelukentälle tai haudattaisiin tilapäisiin joukkohautoihin. Heiskanen alkoi omin luvin järjestää kaatuneiden kuljetuksia kotiseuduilleen, vaikka hänen esimiehensä eivät aluksi hyväksyneet ajatusta.
Hänen perustelunsa olivat vahvasti sekä moraalisia että kansallisia:
- Hän katsoi, että sodassa kaatuneet olivat uhrautuneet isänmaansa puolesta ja ansaitsivat arvoisensa hautaamisen.
- Hän halusi tukea kaatuneiden omaisia antamalla heille mahdollisuuden haudata läheisensä kotipaikkakunnalleen.
- Hän uskoi, että tämä käytäntö vahvistaisi kansakunnan yhtenäisyyttä ja kotirintaman kestävyyttä sodan aikana.
Aluksi hänen toimintaansa vastustettiin puolustusvoimien johdossa, koska kaatuneiden kuljettaminen oli logistisesti vaikeaa ja vei resursseja sodankäynniltä. Pian kuitenkin huomattiin, että omaiset pitivät tätä käytäntöä äärimmäisen tärkeänä ja se nostatti kansallista moraalia. Näin käytännöstä tuli ensin virallisesti hyväksytty ja myöhemmin vakiintunut osa Suomen sotataloutta ja kaatuneiden huoltoa.
Kaatuneiden huollon organisointi sodan aikana
Kun Heiskasen aloitteesta syntynyt toimintamalli sai kannatusta, puolustusvoimat alkoivat järjestää kaatuneiden evakuointiketjua:
- Kenttähautausmaat ja kaatuneiden kokoamispaikat perustettiin rintamalinjan taakse.
- Kaatuneet tunnistettiin ja sijoitettiin sinkkivuorattuihin arkkuihin ennen kuljetusta.
- Evakuointikeskukset huolehtivat kuljetusten järjestämisestä kotiseudulle junilla, laivoilla tai autoilla.
- Sankarihautajaiset järjestettiin paikallisesti seurakuntien ja omaisten läsnä ollessa.
Jatkosodan aikana tämä järjestelmä kehittyi entistä systemaattisemmaksi, ja kaatuneiden huollosta tuli sotilaallinen ja humanitaarinen perinne, joka oli ainutlaatuinen maailmassa.
Päätöksen merkitys ja perinnön jatkuminen
- Suomalainen käytäntö poikkesi radikaalisti monien muiden maiden toimintamalleista, joissa kaatuneet haudattiin keskitetysti taistelukentille tai sotilashautausmaille.
- Sankarivainajien kotiuttaminen loi pohjan sankarihautausmaille, joita löytyy jokaiselta Suomen paikkakunnalta.
- Käytäntö jatkui sodan jälkeen, ja Suomi on edelleen yksi harvoista maista, joissa sotavainajia on aktiivisesti etsitty ja tunnistettu vuosikymmeniä sodan jälkeen.
Sotilaspastori Yrjö Heiskasen aloitteesta syntynyt toimintatapa muodostui lopulta osaksi suomalaista sotaperinnettä ja yhteiskunnan muistokulttuuria. Hänen rohkea päätöksensä, joka aluksi kohtasi vastustusta, muutti kaatuneiden huollon periaatteet ja varmisti, että sankarivainajat saivat levätä kotiseutujensa kirkkomailla omien läheistensä lähellä.
Johtopäätös
- Sotilaspastori Yrjö Heiskanen teki joulukuussa 1939 päätöksen tuoda kaatuneet kotiseuduilleen, vaikka puolustusvoimien johto ei aluksi hyväksynyt sitä.
- Päätös vahvisti kansallista moraalia ja johti siihen, että kaatuneiden huolto organisoitiin systemaattisesti.
- Suomessa syntyi ainutlaatuinen perinne, jossa kaatuneet sotilaat haudattiin kotiseurakuntiensa sankarihautoihin, ja tämä perinne jatkuu edelleen.
Tämä päätös on yksi suomalaisten sotiin liittyvistä humaanimmista ja merkittävimmistä ratkaisuista, ja se jätti pysyvän jäljen kansalliseen historiaamme.