Kotirintamanaisen muistoja sodan ajalta
Äitini Anni Mäki sai Kotirintamanaisen mitalin 10. 5. 1992. Tapaus sai hänet muistelemaan menneitä aikoja.
”Kiitän teitä huomaavaisuudestanne; olen kyllä tämän mitalin ansainnut siinä kuin moni muukin mitalin saanut. En luultavasti saanut mitalia yksin siitä syystä, että mieheni lähti puolustamaan synnyinmaatamme. Mitä olisikaan ollut itsenäisyyden menettäminen? Minulle jäi kaikki vaikeudet, ensimmäinen vaikeus oli koron maksu. Olimme juuri ostaneet pienen maakappaleen, johon oli rakennettu tupa ja pieni navetta. Navettaan mahtui yksi lehmä ja neljä kanaa. Siitäkin vähästä mitä oli, piti luovuttaa maitoa ja kolmen hehtaarin viljelyksestä heiniä ja pahnoja. Sodan loputtua peltoa tehtiin ihmisvoimilla lisää. Kansanhuolto oli 14 kilometrin päässä Honkamäessä, ja sinne oli parikin kertaa viikossa mentävä korttiasioita hoitamaan. Kaikki tavara oli sota-aikana kortilla. Kun lähdin sinne asioimaan, oli murhe jättää kolme alle kouluikäistä lasta kotiin keskenään. Ajattelin, onko tupakaan enää jäljellä kun takaisin ehdin. Pelko oli aina siitä, että löytävät tulitikut, taikka saavat pesästä syttyvän hiilen ja leikkivät tulella. Siinä matkassa meni aina koko päivä. Talvella menin suksilla, eikä koskaan ollut vanhaa latua, kun tuuli puhalsi jäljet umpeen. Kotiin kun kerkesin, niin lapset huusivat ruokaa.
Vaikeaa oli oleminen muutenkin; ruokavesi oli kilometrin päässä. Kananiityn lähteeltä sitä kahdella ämpärillä roikotin. Lehmällekin oli vettä tuotava, vesisaavin vein Kulman savikuopalle etukäteen, että pinta jäätyisi ja saisi koko saavillisen kotiin. Risto veti narusta, ettei vesikelkan nokka mennyt maahan, kun työnsin kelkkaa. Vielä oli ankara pelko koko ajan, kun täälläkin oli kuin sodassa. Taivaanrannan loimua katseltiin, kun Helsinkiä pommitettiin. Lentokoneita seilasi yötä päivää, ja yksikin putosi Raatalan Kirjasin pellolle. Metsäkaartilaisia kulki yli pihan. Kerrankin olin kuulevinani miehen sanovan toiselle: ”01e nyt hiljaa, kun mennään jonkun kanakoppiin.” Myöhemmin selvisi, että hän oli käskenyt toista olemaan hiljaa kun menevät jonkun kartanon läpi. Joskus sentään Vilhokin pääsi lomalle ja kolisteli oven takana, millään en meinannut uskaltaa avata ovea hänellekään. Lomallepääsyt olivat aina yllätyksiä, ei niistä etukäteen ilmoiteltu. Kaikesta oli yksin huolehdittava; kevätkylvöistä, sadonkorjuusta, polttopuiden hankkimisesta jne. Halkoja hakattiin myös luovutukseen, minäkin hakkasin Purhaan metsässä hopeakirveen itselleni. Tuli siitäkin sodasta loppu, miehet palasivat koteihinsa, ja elämä jatkui niiden onnekkaiden osalta, jotka eivät sotatantereelle jääneet.”
Anni Mäen muistiinpanoista koonnut Ritva Mäkeläinen