Muistoja yli 50 vuotta sitten (vuoden 1997 Koskelaisessa)
Tuli tässä Suomen itsenäisyyden juhlavuonna mieleeni sellainen ajatus, että jospa muistelisin menneitä sota-aikoja ja tapahtumia elämässäni. Suomi oli jo käynyt talvisodan. Raskaat ja ankeat ajat olivat edessä. Miehet olivat armeijassa ja Karjala oli evakuoitu. Kaikki tuntui perin vaikealta. Halusin jotenkin olla apuna ja aikani mietittyäni liityin lottajärjestöön. Ei minulla ollut veljeäkään, joka olisi maata puolustanut. Meitä Kosken tyttöjä lähetettiin Mynämäelle muonituskurssille. Siellä meille opetettiin kenttäruokien valmistusta ja m onenlaista muuta työtä. Lottavalan vannoimme Mynämäen kirkossa. Se oli hyvin juhlallinen tilaisuus, olihan meitä suuri joukko täältä Etelä- Suomesta. Palasimme kotiin. Täällä meitä odottivat monenlaiset tehtävät. Lotat leipoivat suuria määriä leipää armeijan pojille. Itse olin ilmavalvontatehtävissä kirkon tornissa, kaksi lottaa aina kerralla. Meillä oli lepokammari Teeren ulkorakennuksessa; siellä saimme nukkua, kun vuoro oli vaihtunut.
Rintamalle
Lottien puheenjohtajalle oli jostakin ylemmästä portaasta tullut tieto, että rintamalla tarvittaisiin lottia eri tehtäviin. Erään hyvän ystäväni kanssa (joka myös oli ollut Mynämäen kurssilla) päätimme lähteä kohti tuntematonta määränpäätä. Saimme litterat ja komennuksen. Mellilän asemalta astuimme
junaan. Suojärvi oli pysähdyspaikka, siellä esitimme komennuspaperit. Annettiin määräys jatkaa Veskelykseen ja ilmoittautua 1 D. K.S. 22:ssa; se oli kenttäsairaala. Ylihoitaja näytti meille harmaan, ränsistyneen mökin, johon saimme majoittua. Meidän mukanamme tuli kolme muuta lottaa, kaksi Lokalahdelta ja yksi Alastarolta. Aamulla sitten alkoivat työt; meille tuli komennus pyykkitupaan. Apuna oli venäläinen vanki, Mikko nimeltään. Poikien paitoja ja housuja aloimme lajitella. Veriset otettiin erikseen, ne pesimme ensin kylmällä vedellä. Koneita ei ollut, pyykkipunkat vaan ja peltiset pyykkilaudat. Täitä ja saivaria oli paitojen kauluksissa enemmän tai vähemmän. Huuhdoimme pyykit järvessä. Pojat olivat tehneet laiturin, hyvä siinä oli työskennellä. Kaksi tyttöä ja Mikko huuhtelivat ja kolme pesi aina vuoron perään. Pojat olivat myös tehneet saunan karjalaismökistä. Mikko sen lämmitti, illalla siellä saunoimme; meitä oli väliin kymmenenkin tyttöä yht’aikaa lauteilla. Sairaalan puolelta tytöt myös kävivät siellä saunomassa. Mikko kantoi saunaveden, ja eikös hän tunkenut sinne aina silloin, kun olimme lauteilla. Sanoi vain: ”Finski lotta kaunis, ruski maatuska ei.” Muistan, kun Ulla kerran sanoi: ’Kyllä nyt lopetan ton Mikon hyppäämisen!” Mikko ilmestyi ovelle, silloin Ulla heitti ämpärillisen kylmää vettä hänen silmilleen. Loppui käynti ainakin vähäksi aikaa. Näin aika kului Veskelyksessä, oli varsin rauhallista. Haavoittuneita tuli vähän, muita sairaita kyllä enemmän. Sitten alkoi kova pakkaaminen; sairaalamme muutti pohjoisemmaksi, linjojen lähelle. Mäntyselkä oli se paikka, johon suuren siivoamisen jälkeen pääsimme majoittumaan. Asuntonamme oli venäläinen koulu, jota kovalla kiireellä jynssäsimme, olivathan ruskisotilaat ulostuksillaan lianneet lattiat ja jopa seinätkin. Työtahti oli kovaa.
Karhumäen valtaus
Laguksen panssarijoukot porhalsivat etulinjaa kohti; meille tuli määräys: Kaikki valmiina, Karhumäki vallataan. 5. 12. kuulimme kauhean ryskeen, valtaus oli alkanut, oli jatkuva pauke, ihmishenki ei ollut minkään arvoinen. JSP:ltä (joukkosidontapaikka) alkoi tulla sairasautoja jatkuvana jonona; haavoittuneita
kannettiin sisälle senkun ehdittiin. Lääkärit, sairaanhoitajat ja lotat tekivät sen minkä voivat. Henkinen järkytys oli sanoinkuvaamaton meille auttajille. Pakkasta oli silloin noin 40 astetta ja aivan kirkas kuutamo. Kyllä poikamme saivat kärsiä paljon. Oli paleltuneita, katkenneita raajoja. Muistan nuoren kersantin, jolle yritin antaa kuumaa mehua. Hän koetti sopertaa: ”Lotta auta…”, siihen sitten loppui hänen tuskansa, olihan hänen päänsä aivan riekaleina. Siellä näin nuorena lottana kaikkea sitä, mitä täällä siviilissä ei voi kuvitella. Tätä pauketta ja tuskaa riitti vielä Suomen itsenäisyyspäivänä, joulukuun 6 päivänä 1941, jolloin poikamme vakasivat Karhumäen. Järkyttyneinä katselimme sitä jäätyneiden vainajien joukkoa, joka kuorma-autoihin pinottiin vietäväksi K.E.K:lle (kaatuneiden evakuoimiskeskus). Meille riitti vielä paljon jälkiraivausta, paikat oli saatava kuntoon, eihän sodassa voi tietää mitä yllätyksiä sattuu. Aika kului ja ankara talvi jatkui. Emme enää olleet pyykkituvassa, pyykit vietiin jonnekin pesulaan. Olimme välillä keittiöllä ja välillä lääkintäpuolella; missä milloinkin tarvittiin. Muistan keittiöllä ollessa, miten perunat olivat jäätyneet kivikoviksi. Laitoimme ne saaviin ja kuumaa vettä päälle, kuori lähti helposti. Hyvää perunasoppaa tuli, ei kukaan moittinut. Pääsimme käymään Karhumäessä; ei se niin mukavaa katseltavaa ollut. Venäläisiä kaatuneita kun oli pitkin tienvarsia ja kaupunki oli kovasti rähjäinen.
”Possulassa”
Talvi meni menojaan, meille tuli muuton aika. Seuraava paikka oli Käppäselkä (itäkarjalainen kylä), paikka jossa oli oikea kelirikko, tie oli aivan kuravelliä. Talot olivat molemmin puolin tietä. Sairaalaosastoja oli eri rakennuksissa. Eräs rakennus, jossa työskentelin sairaanhoitaja Annikki Jäntin kanssa oli nimeltään ”Possula”. JR. 56 oli lepäämässä siinä lähellä ja pojat sairastivat sikotautia; heitä hoidettiin tällä osastolla, ja siitä se oli saanut nimekseen ”Possula”. Pojissa oli kuumetta ja kivekset turvonneet. Olin nuori ja ujo lotta; hävetti kun pojat huusivat: ”Lotta, tuo kuumemittari ja lyijyvesikääre!” Sitä he tekivät jatkuvasti, välillä varmaan turhaankin. Heistä oli hauskaa, kun saivat minua kiusoitella. Heistä sitten neljä poikaa lähti omaan yksikköönsä ja he kirjoittivat muistivihkooni:
”Nyt eron hetki lähellä on.
Vain kauniit muistot sinusta jäi.
Me muistamme aina ne vähäiset hetket
jotka seurassasi saimme viettää.
Käppäselkä 26.3. -42.
Eino, Uuno, Armas, Tauno.
Lomamatkoja
Rauhallista oli Käppäselässä. Venäläiset koneet silloin tällöin kävivät ampumassa konekiväärein; ainoastaan yksi meidän porukasta sai osuman olkapäähänsä. Meille annettiin lomiakin helpommin, kun oli hiljaisempaa. Kerron nyt eräästä lomamatkastani. Käppäselästä lähdin junalla Äänislinnan kautta Suojärvelle ja edelleen kotia kohti. Mellilän asemalla jäin pois junasta, kello oli 1 yöllä, kaikki oli täysin hiljaista; ajattelin, miten pääsen Koskelle. Ei muuta kuin reppu selkään ja jalkaa toisen eteen, niin se matka lyhenee. Kuukin vähän valaisi ja oli mukava ilma. Kun ehdin Kankaan kaupalle, alkoi siitä molemmin puolin tietä oleva metsä. Voi voi, kyllä minä pelkäsin! Kaikki puut ja pensaat olivat liikkuvinaan, mutta tultava oli. Saman sain kokea Vilpun metsällä. Onnellisesti kuitenkin pääsin perille. Kerran taas, kun tulin lomalle, olin Mellilässä samoin kello 1 yöllä. Huomasin kahden sotilaan purkavan halkokuormaa. Menin heidän luokseen ja kysyin, mihin he olivat menossa; he vastasivat: ”Kuusjoelle.” Kysyin, saanko kyytiä. Käskivät menemään auton hyttiin, kunnes saisivat kuorman purettua; siinä pääsin mukavasti kotiin. Tyytyväisyys oli molemminpuolinen, kun annoin heille molemmille Työmies-askin kyytipalkkaa; se oli heille tervetullut. Me lotat saimme saman tupakka-annoksen kuin miehetkin; säästin kaiken, kun en osannut polttaa.
Tuttuja vieraita
Loma oli loppu, suuntasin taas yksikkööni. Sairaala oli samassa paikassa. Paikallista väestöä siellä oli kolme vanhaa mummoa ja yksi 11 – 12-vuotias tyttö, Sanni nimeltään. Koetimme antaa heille leipää ja ruuantähteitä. Surkealta tuntui katsella, kun he tonkivat meidän kaatopaikalle jotain ruokaa etsimässä. En tiedä, mihin nämä vanhukset hävisvät, ei heitä enää myöhemmin näkynyt. Heiltä oli jäänyt elävä porsas, joka tonki myös siellä roskiksessa. Miehet toivat sen meidän ruokittavaksi. Jonkin aikaa sitä pidimme, lopulta Rouhiainen teurasti sen. Oli kysyntä, kuka osaa olla teurastajan apulaisena. Suoramaan Alise ja minä lupauduimme. Meillä oli oikein pidot, emäntä paistoi verilättyjä. Me puhdistimme myös suolet ja emäntä teki hyvää makkaraa, vaikka ei oikein ollut kunnon täyteainetta. Joukot etenivät kohti pohjoista; sairaalan oli mentävä perässä, muutimme Maaselän suuntaan Osterjärvelle. Siellä synkässä metsässä oli poikien rakentamia parakkeja. Maaselässä oli taisteluja, sieltä tuli haavoittuneita. Kosken poikia oli myös sillä suunnalla, monet kävivät luonani; Urho toi kerran minulle kotoa paketinkin. Aaro, Yrjö, Urho, Eero, Arvo ja Lauri olivat niitä, jotka luonani kävivät. Kiva oli siellä nähdä kotipitäjän poikia. Jotain vaatimatonta muonaakin koetin heille tarjoilla. Kaikki mainitsemani ovat jo jättäneet tämän maailman touhut. Tällaisena minun sotareisuni jatkui. Kauniit jos ikävätkin muistot ovat jäljellä näinä elämäni viimeisinä vuosina. Olen kovasti kiitollinen meidän sairaalan emännälle. Hänellä oli sydämen asia pitää huolta meistä nuorista tytöistä, ollen oikea äitihahmo. Lopetan nämä muistelmani lainaamalla pari säkeistöä laulusta, jonka vihkooni kirjoitti eräs sikotautiosaston potilas:
”Ei sikalaa tarkoita Possula tää, kenttäsairaala pieni on se. Siell on tyynyllä monen ”possun” pää, siksi Possulaks ristitty on. Oi Possula, Possula pieni, moni poika näin huokailee, miks johtikaan tänne mun tieni, näin petillään kun makailee.
Kiitokset ”possuilta” siskolle tää, nyt yhdessä virittäkää. Myös ”äidille” annamme kiitokset nää, ”tippatätikään” unhoon ei jää. Toiset kun lomalle lähtee ja toiset vain yksikköön, jäähyväiset armaat jättää on ”possuilla” velvollisuus.”
Tekijä ”possu” Laukkanen.
A.O. (muistelon kirjottajasta ei ole varmuutta eli jos joku tuntee kirjoittajan, niin pyydän laittamaan viestiä perinneyhdistykselle)