Sankarihautajaiset olivat koko pitäjän yhteinen surujuhla. Oli vahva tunne siitä, että sankarivainajat olivat kaatuneet meidän kaikkien puolesta. Hautajaisiin tultiin kirkon täydeltä. Niissä oli runsaasti arvokasta ohjelmaa, puheita ja laulua. Arkut oli peitetty Suomen lipuin. Paikalla olevat aseveljet ja lotat olivat kunniavartiossa. Omaisten seppeleiden lisäksi laskettiin kunnan ja seurakunnan sekä suojeluskunnan seppeleet. Mynämäessä sankarivainajat siunattiin jonkin aikaa rukoushuoneessa kirkon tulipalon jälkeen.  Hautauksen yhteydessä ammuttiin kolme kunnialaukausta siten, että ampujat seisoivat aina hautausmaa-alueen ulkopuolella. Karjalassa, Mietoisissa ja Mynämäessä näitä raskaita sankarihautauksia jouduttiin järjestämään kohtuuttoman usein. Suomen väestöstä kaatui viime sodissa 2,3 prosenttia, mutta Mynämäen asukkaista 3 prosenttia. Mietoisten osuus nousi 3,8 prosenttiin ja Karjalan jopa 4 prosenttiin.

Heti talvisodan alkamisen jälkeen papit rupesivat tuomaan koteihin pelättyä surusanomaa omaisen kaatumisesta, ja kun vasta sodan alkamisen jälkeen oli päätetty, että kaatuneet kuljetetaan kotiseurakuntaan, seurakunnissa oli tehtävä nopeasti päätös sankarihautojen sijoittelusta. Kaikissa näissä kolmessa seurakunnassa sankarihaudoille aluksi varattu tila loppui kesken. Mynämäen kirkkovaltuustossa päätettiin vuonna 1942, että hautausmaata on laajennettava itään. Muuten sankarihauta-alueen välttämätön laajennus tuottaa suuria vaikeuksia. Asia järjestyi kuitenkin ilman hautausmaan laajennusta. Karjalassa oli yhtenäistä sankarihauta-aluetta varten muutettava muutamien sukuhautojen paikkaa. Mietoisissa oli aluksi valittu sankarivainajille arvokas hautapaikka kirkon kaakkoisella kulmalla oleva seinänvierusta. Talvisodan loppuvaiheessa hautoja oli kaivettava aina vaan lisää ja kirkon heikon perustuksen vuoksi tuli pelko, että kirkon seinä vaurioituu. Uudeksi sankarihauta-alueeksi valittiin alue hautausmaan lounaiskolkalta, jonne myös aikaisemmin haudattujen ruumiit siirrettiin. Jatkosodan loppuvaiheessa tätäkin aluetta oli laajennettava. Näitä sankarihauta-alueita perustamaan ja hoitamaan seurakunnissa valittiin erityiset hautatoimikunnat. Lotat ja myöhemmin martat avustivat hautojen kaunistamisessa.

Paikalliset suojeluskunnat, lotat ja aseveliyhdistykset antoivat monenlaista apua sankarihautausten käytännön järjestelyissä, mutta maksuista jouduttiin aina ajoittain neuvottelemaan. Hautausten pakollisista maksuista Mynämäessä ja Mietoisissa seurakunta huolehti pääasiassa, mutta talvisodan aikana Mynämäessä sankarivainajien omaiset joutuivat maksamaan haudankaivajan palkan.  Suojeluskunnan aloitteesta seurakunta kuitenkin palautti rahat myöhemmin. Karjalan seurakunnan taloudellinen tilanne oli vaikea. Hautauskuluista keskusteltiin monta kertaa. Avustusta pyydettiin suojeluskuntapiiriltä, mutta kun sitä ei saatu, niin hautauskustannuksia jaettiin kunnan, seurakunnan, suojeluskunnan ja aseveliyhdistyksen kesken. Sellainen apu Karjalan seurakunnalta heltisi, että talvisodan päätyttyä maksettiin puhelut Kaatuneitten evakuoimiskeskukseen Viipuriin.

Sankarivainajien muistoa pidettiin elävänä paitsi sankarivainajien muistopäivillä vuodesta 1940 lähtien ja itsenäisyyspäivillä, joihin erityisesti kaatuneiden omaisia kutsuttiin, myös muistotauluilla. Talvisodan jälkeen Mietoisten suojeluskuntataloon, nykyiseen Maamiesseuran taloon yksityinen henkilö lahjoitti marmorisen Pro Patria-taulun, jossa oli kaatuneiden suojeluskuntalaisten nimet. Jostakin syystä, ehkä uuden sodan puhkeamisen vuoksi, taulua ei kuitenkaan koskaan kiinnitetty talon seinään. Mynämäen urheiluseura Vesan talossa paljastettiin sen alueen henkensä uhranneiden nimet samoin marmoritaulussa. Karjalassa järjestettiin maaliskuussa 1941 juhlat muistotaulun hankkimiseksi, mutta asia jäi kesken. Jatkosodan jälkeen Karjalan kirkkoneuvosto hankki kirkon sakaristoon sankarivainajien kuvista koostuvan taulun. Mynämäen Jokisivun Seuralassa nuorisoseura järjesti toukokuussa 1947 kaatuneitten muistojuhlan, jonka yhteydessä paljastettiin muistotaulu Jokisivun kaatuneista. Tämä taulu tuhoutui myöhemmin Seuralan tulipalossa. Lemmin rukoushuoneella paljastettiin vastaava taulu kesällä 1947. Yhteiskoulun toverikunnan kustantama Pro Patria-taulu kouluyhteisön kaatuneista kiinnitettiin koulun juhlasalin seinään keväällä 1949. Lisäksi Huolin, Ihalaisten, Korvensuun, Tarvaisten ja Vallaisten koulupiirien kaatuneista luovutettiin kouluille  erilaisia muistotauluja. Kirkonpiirin kansakoulun väki muisti koulun 75-vuotisjuhlan yhteydessä kesällä 1947 kaatuneitaan tekemällä tervehdyskäynnin jokaisen haudalla.

Sankaripatsashankkeet virisivät talvisodan jälkeen Karjalassa, Mietoisissa ja Mynämäessä vahvan yhteishengen tunnelmissa. Karjalassa seurakunta perusti kesällä 1940 sankaripatsasrahaston, johon oli ennakkoon saatu avustuslupauksia monelta järjestöltä. Karjalan kirkkoneuvosto päätti, että vuonna 1941 kannetaan kolme kolehtia sankaripatsasrahaston hyväksi. Juuri ennen jatkosodan puhkeamista rahastossa oli 33 000 markkaa. Siihen olivat osallistuneet kunta, seurakunta ja suojeluskunta. Lisäksi suunnitelmissa oli yleinen rahankeräys. Mietoisissa joukko rintamamiehiä lähetti valtuuston kokoukseen joulukuussa 1940 anomuksen 50 000 markan avustuksesta perustettavalle sankaripatsasrahastolle. Valtuusto lupasi 25 000 markkaa ja lisäksi Mietoisten seurakunta 10 000 markkaa. Myös patsastoimikuntaa heräteltiin. Mynämäen kunnanvaltuusto myönsi sankaripatsasrahastoon 10 000 markkaa keväällä 1940. Näin kunnissa ja seurakunnissa aloitetut hankkeet jäivät kuitenkin uuden sodan jalkoihin. Patsashankkeisiin sodan kestäessä ei ollut henkisiä eikä taloudellisia voimia.

Rauhansopimuksen jälkeen sankaripatsashankkeet käynnistyivät pian uudelleen mutta kangerrellen. Talvisodan jälkeinen yleinen myötämielinen suhtautuminen sankaripatsaisiin rupesi rakoilemaan poliittisten mielipiteiden kärjistymisen myötä. Oman lisänsä siihen toi Suomessa toiminut liittoutuneiden valvontakomissio. Sen mielestä Suomessa oli välirauhansopimuksen hengen vastaisia sotamuistomerkkejä, joihin myös sankaripatsaat kuuluivat. Nimismiesten oli vuonna 1946 ilmoitettava oman alueensa sotamuistomerkit. Tästä määräyksestä huolimatta patsashankkeita jatkettiin.

Seurakuntiin perustettiin sankaripatsastoimikuntia, joihin kunnat ja seurakunnat valitsivat edustajiaan, Mietoisissa erikseen myös karjalaisten edustajia. Mynämäen sankaripatsastoimikunta aloitti työnsä vuonna 1946. Saman vuoden lopulla toimikunta pyysi kunnanvaltuustolta 200 000 markkaa sankaripatsasta varten, mutta vasemmiston äänin rahan myöntäminen siirrettiin. Tämä äänestys kuvasi Suomen poliittista jakautumista. Seuraavan vuoden alussa toimikunta uusi anomuksen mutta nyt kaatuneiden muistopatsaan pystyttämistä varten veljeshaudalle. Silloin asia meni läpi ilman hajaääniä. Myös kirkkovaltuusto myönsi yksimielisesti 200 000 markkaa kaatuneiden muistomerkkiä varten.

Karjalan kunnanvaltuusto lupasi vuonna 1947 yksimielisesti seuraavan vuoden talousarvioon 20 000 markkaa sankaripatsasrahastoa varten. Seurakunnan rahastossa oli 35 000 markkaa. Karjalan patsastoimikunnan oli oltava erittäin säästäväinen. Kun se lähti tutustumaan Hinnerjoen ja Honkilahden sankaripatsaisiin, matka tehtiin kuorma-autolla, ja jokaisen oli itse maksettava matkansa.

Mietoisten patsastoimikunta aloitti työnsä vuoden 1948 lopulla. Se esitti seuraavan vuoden alussa sankaripatsasrahastoon 100 000 markan avustusanomuksen kunnanvaltuustolle. Asia siirrettiin seuraavaan kokoukseen, ja siellä syntyi sanasta ” sankari” erittäin kiivas keskustelu. Avustuksen myöntämisestä valtuutetut olivat yksimielisiä, mutta vasemmiston ehdoton vaatimus oli, ettei rahaa myönnetä sankaripatsasrahastolle vaan kaatuneiden patsastoimikunnalle. Toimikunta esitti myös seurakunnalle 100 000 markan avustusanomuksen kaatuneiden muistomerkkiä varten. Äänestyksen jälkeen luvattiin 50 000 markkaa ja myöhemmin lisää, jos hankkeen rahoitus sitä vaatii. Kirkkovaltuuston vähemmistö olisi antanut pyydetyn summan heti.

Kunnilta ja seurakunnilta tulleiden lahjoitusten lisäksi muistomerkkitoimikuntien oli hankittava huomattavasti lisää rahaa. Jokaisessa kunnassa suoritettiin yleinen varainkeräys. Kunnat jaettiin määrättyihin alueisiin, joissa määrätyt kerääjät kiersivät listoineen talosta taloon. Kaikilta mahdollisilta yrityksiltä ja yhdistyksiltä pyydettiin rahaa. Jo sotien aikana suruadresseilla oli kerätty varoja, mutta patsastoimikunnat teetättivät erityiset adressit sankaripatsaiden hyväksi. Taiteilija Yrjö Lalla piirsi Mynämäen ja Karjalan muistomerkkien hyväksi myytävät surunvalitteluadressit. Mietoisissa teetettiin sekä suru- että onnitteluadressit. Näitten kaikkien adressien myyntiä jatkettiin pitkälti patsaiden pystyttämisen jälkeenkin, koska rahaa tarvittiin huomattavasti hauta-alueiden rakentamista varten.

Mynämäen patsastoimikunta sai kerätyksi yhteensä 865 000 markkaa. Kunnalta, seurakunnalta, keräyslistoilta ja adresseista saatiin jokaisesta 200 000 markkaa ja lisäksi joitain lahjoituksia. Patsaan pystyttämisen jälkeen rahaa jäi 13 000 markkaa, mutta se oli vain pikkusumma, kun hauta-aluetta ruvettiin rakentamaan. Seurakunta antoi siihen huomattavan avustuksen. Mietoisten kaatuneitten muistomerkki ja hautaristit maksoivat yhteensä 600 000 markkaa, ja toimikunnalle jäi 100 000 markkaa alueen kunnostamista varten. Se ei kuitenkaan riittänyt. Patsastoimikunta tilasi patsaasta valokuvan, jota jaettiin kaatuneiden omaisille, mutta myös myytiin lisärahan saamiseksi. Mietoisten rahatilanne ei ilmeisesti ollut kuitenkaan kovin tiukka, kun patsastoimikunnan jäsenille pystyttiin jälkeenpäin maksamaan kokouspalkkiot ja matkakorvaukset. Karjalan sankaripatsaan ja pikkukivien hinta oli 350 000 markkaa. Patsastoimikunta oli saanut etukäteen kerätyksi 250 000 markkaa, josta kunnan ja seurakunnan osuus oli vain 55 000 markkaa. Kunta antoi myöhemmin 25 000 markkaa patsastoimikunnan velan lyhentämiseksi. Karjalassa patsaan pohjustus ja muita töitä tehtiin talkoilla.

Kaikista taloudellisista ja poliittisista vaikeuksista huolimatta ihmisten myötämielisyyden ja avokätisyyden ansiosta arvokkaat kaatuneiden muistomerkit saatiin nopeasti Mynämäkeen, Karjalaan ja Mietoisiin. Taiteilija Aarre Aaltosen Vehmaan graniitista veistetty patsas pystytettiin Mynämäen hautausmaalle kesällä 1948. Taiteilija Jussi Vikaisen samoin Vehmaan graniitista tehty patsas paljastettiin Karjalan hautausmaalla kesällä 1949. Myös Mietoisten patsas on taiteilija Vikaisen luomus. Itse patsas on Kurun mustaa graniittia ja hautakivet Uudenkaupungin harmaata graniittia. Paljastustilaisuus oli itsenäisyyspäivänä 1949.

Kaatuneiden muisto on tänä päivänä melko haalistunut, mutta vielä 1940-luvun lopulla sota-ajan kauhut ja kärsimykset olivat käsin kosketeltavan lähellä. Laajalti tunnettiin suurta kiitollisuuden velkaa niitä kohtaan, jotka henkensä uhraten olivat puolustaneet maamme itsenäisyyttä. Vielä muistettiin ajatukset ja tunnelmat, joista kertoo rintamalta lähetetty viesti aseveljien hautaustilaisuuteen Karjalan hautausmaalla. ”Suomen kodit ovat tänä aikana raskaan surun murtamia, koska niistä ovat lähteneet isät yhdessä poikiensa kanssa aurankurjesta miekan varteen. Me rintamalla olijat emme tiedä kukaan, millä hetkellä vedämme viimeisen hengenvetomme. Toiset joutuvat ennemmin ja toiset myöhemmin astumaan kynnyksen toiselle puolelle. Nämä sankarit ovat joutuneet vuodattamaan verensä isänmaan alttarille, ovat siis antaneet kaikkensa, enempää ei voi enää isänmaalleen antaa.”

Kirjoittaja: Irma Haanperä