Oli kesä 1941, jolloin Kauhajoella alettiin keräämään nuoria tyttöjä armeijan palvelukseen. Meitä löytyikin yli sata tyttöä jotka lähtivät junalla ns. mullivaunulla Itä-Suomea kohti määränpäänä Joensuu.
Joensuussa majoituimme eräälle kansakoululle aivan kaupungin keskustaan. Siellä olivat ensimmäiset pommitukset ja jouduimme juoksemaan kaupungintalon kellariin suojaan. Sitten siirryttiin itään päin n. 40 km päähän Tohmajärvelle Onkamon koululle, jossa majoituttiin luokkahuoneisiin.
Ensimmäiset työtehtävät myös jaettiin siellä, minun tehtäväni oli ammusten hylsyjen tarkistus, joka oli aika siistiä hommaa. Se työ kesti koko kesän. Sitten porukka väheni huomattavasti kun vain kolme tyttöä valittiin jatkamaan lottiksi rintamalle, minä olin yksi heistä. Kaikki muut tytöt palasivat Kauhajoelle. Me kolme jatkoimme matkaa kohti Itä-Karjalaa.
Suomalaiset olivat aloittaneet hyökkäyksen kohti Itä- Karjalaa ja me seurasimme n. kaksi viikkoa joukkojen jäljessä, oli syksy 1941. Matkalla sattui myös Neuvostokoneiden hyökkäys autokolonnaamme vastaan jolloin jouduimme maastoutumaan luotisuihkujen iskiessä aivan viereen.
Tulimme Petroskoihin (Äänislinnaan) kaksi viikkoa sen valtauksen jälkeen. Siellä oli paljon hienoja taloja ja huoneistoja aivan tyhjillään joissa kiertelimme ja katselimme aivan vapaasti muun muassa Kuusisen palatsissa. Sitten saimme komennuksen Jänisjärvelle muonituslotiksi. Siellä oli kovia pommituksia, kerran olin menossa töihin niin huomasin lentokoneet, niitä oli 3 kpl. Luulin niitä suomalaisiksi mutta sitten näin, että irroittivat pommilastinsa ja juoksin kiireesti sisälle.
Lähellä oli Ruskealan rautatieasema n. 100 metrin päässä ja asemalla oli siirtolaisjuna palaamassa takaisin Karjalaan. Juna sai osuman ja ihmisiä kuoli. Meidän työpaikan huonekalut olivat ihan sekaisin, niin kova voima oli niillä pommeilla. Olin yksin silloin talossa, siellä oli iso muuri jossa oli seinän ja muurin välissä tila jonne menin suojaan, muurin raossa selvisin ilman naarmuakaan. Kävimme illalla katsomassa surullista näkyä, siellä oli palaneita hiiltyneitä ruumiita.
Jänisjärvellä kului n. vuosi, sitten sain komennuksen Jessoilaan Säämäjärven rannalle, todella luonnonkauniiseen paikkaan. Siellä asuimme korsussa.
Seuraavaksi sain komennuksen Nurmoilaan, joka oli normaali varuskunta rakennuksineen, se oli vallattu venäläisiltä. Siellä oli tykistön kurssikeskus jossa järjestettiin kursseja, yksi kurssi kesti aina 1 kuukauden kerrallaan ja taas alkoi uusi. Meidän homma oli järjestää muonitus kurssilaisille. Siellä vieraili usein iso herroja mm. Kenraaliluutnantti Lennart Oesch, hän aika usein kävi keittiön puolella kiittämässä hyvästä ruuasta, vaikka ainekset josta ruokaa laitoimme olivat usein hyvin niukat. Niin vuodet kuluivat ja tuli kesä 1944.
Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944, jolloin myös Itä-Karjalan joukot joutuivat perääntymään. Meitä tieto ei kuitenkaan ollut saavuttanut olimme kaksi Lottaa ja yksi ylikersantti vielä varuskunnassa, kaikki muut olivat jo lähteneet. Sitten tultiin sanomaan että nyt on kiireesti lähdettävä, venäläiset ovat jo lähellä ja että suomalaiset joukot ovat vaarassa jäädä mottiin. Sitten lähdettiin Nurmoilasta kovalla kiireellä kuorma-auton lavalla. Tullessamme Aunuksen kaupungin läpi pikkupojat puivat nyrkkejään ja huusivat peräämme. Oli Juhannusaatto ja satoi rankasti, tiet olivat huonokuntoisia ja liejuisia. Matka kuitenkin jatkui ja monen mutkan kautta tulimme Laatokan pohjoispäätä kohti. Laatokalla näimme ison venäläisen sotalaivaston, laivoja oli ainakin 30.
Viimein saavuimme Suomen puolelle, tulimme Luumäelle ja majoituimme yhdelle koululle. Seuraavana päivänä jatkoin Lauritsalan kartanoon. Siellä työskentelin joulukuun 1944 loppuun asti, jonka jälkeen minut kotiutettiin Lottajärjestön lakkauttamisen seurauksena. Näin ollen minun sotareissuni kesti kolme ja puoli vuotta, josta muistona on Mannerheimin myöntämä toisen luokan vapauden mitali.
Vuonna 1945 pääsiäisenä tulin Honkajoelle, tykästyin heti paikkaan ja mukaviin ihmisiin, mutta se onkin jo toisen jutun aihe.
Alli Kamppi
Honkajoella helmikuussa 2010
Ps. Äiti kirjoitti tämän sotareissunsa helmikuussa 2010, kun monta kertaa oli ollut puhetta että olisi hyvä saada näitä asioita muistiin kun aika kuluu nopeasti.
Sitten äidille tuli kutsu ”suureen tuntemattomaan”vain kaksi kuukautta myöhemmin huhtikuussa 2010. Äiti oli juuri täyttänyt 89 vuotta jo ollut honkajokisena 65 vuotta.
Tapio Kamppi
