Poika pommisuojasta: ”En osannut pelätä”

Koko ikänsä Lauttasaaressa asunut Henrik ”Henkka” Wilenius muistaa vuoden 1944 hel­mikuun kuudennen päivän illan ikuisesti. Hän oli silloin 8­-vuotias ja katsomassa supersankari Errol Flynnin tähdittämää leffaa elokuvateatteri Maxi­missa Kluuvikadulla.

Henkan suurin huoli ei suinkaan ollut neuvos­topommittajien pelottava armada Helsingin tai­vaalla, vaan pommisuojaan ryntäämisen hötäkäs­sä irronneen viimeisen maitohampaan kohtalo.

”Teatterin sisäpihalle oli pudonnut suutari. Hammas irtosi suusta, kun ihmiset panikoivat suojaan ja jäin jalkoihin. Olisin halunnut löytää hampaan ja viedä sen tyynyni alle, mutta äiti otti kraivelista ja sanoi, että nyt mennään. Itkuhan siitä tuli”, Henkka muistelee.

Elokuva He kuolivat saappaat jalassa keskey­tettiin kolme kertaa ilmahälytyksen vuoksi, mutta se esitettiin loppuun asti. Kluuvikadulla, lähellä Kaisaniemenkatua, räjähti ensimmäise­nä pommitusyönä kaksi pommia. Kotimatkal­la, aikaisin aamulla, ohitettiin Neuvostoliiton suurlähetystö Bulevardin ja Albertinkadun kulmassa. Se oli saanut täysosuman eikä sam­mutustöissä kiirehditty.

”Äidin kanssa käveltiin takaisin Lauttasaareen. Vaikka kaupunki paloi, hän oli rauhallinen. Äi­dillä oli hyvä käsitys siitä, miten pommitusten aikana pitää toimia. Hän oli vapaaehtoisena il­mavalvonnassa Puisto­patterissa Vattuniemessä.”

Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä noin 50 ker­taa toisen maailmansodan aikana. Pommisuojat Lauttasaaressa olivat tulleet Wileniukselle tutuksi jo talvisodassa. Silloin perhe pakeni pommituksia puutalosta Isokaarelta Vattuniemen ruutikellariin, joka oli valmistunut Turkin sodassa vuonna 1885. Lopulta yli kilometrin matkasta luovuttiin, ja ilmahälytysten aikana tyydyttiin perunakella­riin, joka sijaitsi pihamaan toisella puolella. Kun naapurin pienin poika hihkui ”hätytys, hätytys”, sitten mentiin.

”Ei siitä perunakellarista olisi ollut kuin sirpa­lesuojaksi. Heitettiin viltit perunasäkkien päälle ja odoteltiin. Lauttasaari oli hyvä paikka silloin. Tuntui, että saarella oli turvassa.”

Isokaari 10:een oli talvisotavuonna valmistunut kerrostalo. Wileniukset muuttivat puutalostaan pian taloon. Samalla suoja parani. Kellarissa oli suurehko suoja pitkille seinille asetettuine ma­kuulavetteineen. Aniharva pystyi kuitenkaan nukkumaan pommitusten aikana. Lautta­patte­rin it­tykit jyskyttivät Myllykalliolla muutaman sadan metrin päässä.

”Äiti teki aina voileivät suojaan. Niitä nautittiin, laveteilla istuttiin ja pelattiin lautapelejä. Kun hälytys oli ohi, mentiin koteihin. Lautapeliä jatkettiin taas, kun uusi hälytys tuli.”

Kodinturvajoukot vahtivat, että asukkaat myös pysyivät pommisuojassa. Kun vaara oli ohi, ute­ liaisuus kävi joskus liian suureksi. Henkka pai­nui kerran, jos toisenkin, vanhemman veljensä kanssa viisikerroksisen talon ullakolle, ja sieltä tikapuita pitkin katolle asti. Se oli ehdottomasti kielletty leikki.”Katselimme Helsingin keskustan suuntaan, jossa loimusi. En osannut oikein pelätä sotaa.”

Pommitusöiden jälkeisinä päivinä poikien taskut pullottivat tavallista enemmän, koska ne olivat täynnä pomminsirpaleita. ”Kuka oli löytänyt isoimman, siitä kisailtiin”, Henkka muistaa.

Lasit narskuivat kenkien alla