Antti Punkarin sota-ajan ja veteraanityön muisteluita, haastatellut Jouni Koskela 12.10.2023 Tampereella
1/3: YLISTARON POMMITUKSET TALVISODASSA. SOTA-AJAN KOULUNKÄYNTI.
Antti Punkarin ensimmäinen sota-ajan muisto ajoittuu talvisotaan, jolloin Antti oli hieman alle 4-vuotias. Puna-armeijan pommikoneet pommittivat Antin kotipitäjää Ylistaroa Etelä-Pohjanmaalla kahtena päivänä (17.2. ja 26.2.1940). Antti muistaa sen, miten hän äitinsä ja sisarensa kanssa oli peiteltyinä valkoisiin lakanoihin, ja miten he pakenivat suojaan metsää kohti. Oli aurinkoinen pakkaspäivä. Antin muistiin on jäänyt pommikoneen kimaltelevat siivet.
Pommit putosivat pääosin Kyrönjoessa olevaan poukamaan, jota kutsuttiin Kirkonlahdeksi. Pahin tuho tuli Hyypän matkustajakotiin osuneista pommeista, joiden seurauksena kuoli kaksi siviiliä ja haavoittui kolme. Molemmat kuolleet olivat naisia (Tyyne Hyyppä ja Sanna Koski). Heidät on haudattu Ylistaron sankarihautausmaalle.
Toisessa pommituksessa osumatarkkuus oli vihollisen näkökulmasta katsoen edelleen huono. Antin mukaan muutamia heinälatoja paloi. Pommien joukossa oli myös ns. suutareita eli räjähtämättömiä.
1990-luvulla, kun Neuvostoliitto oli hajonnut, arkistot Venäjällä aukesivat. Tuolloin Ylistaron Hyypän sukua ollut Teknillisen korkeakoulun rehtorina toiminut Jussi Hyyppä selvitti, miksi Ylistaroa pommitettiin.
Syynä on ollut Kyrönjoen ylittävä maantiesilta. Venäläiset uskoivat, että se oli tärkeä joukko-osastojen siirtämisen kannalta. Jos Saksasta olisi tullut Suomelle apua, niin sen oli oletettu tulevan Vaasan Vaskiluotoon ja sieltä Ylistaron kautta edelleen rintamaa kohti. Vai oliko kohteena myös Ylistaron kirkko? Neuvostoliiton propagandaääni Teuvan Tiltu kuulutti, että Ylistaron ”komia kirkko” hävitetään pois maailmankartalta. Pommit eivät osuneet kirkkoon, eivätkä siltaan.
Antin kansakoulu alkoi sotavuonna 1943. Opettajapula oli kova. Niinpä opettajana oli tilapäisopettaja. Oppilasmäärät kasvoivat, kun kouluun tuli myös Ylistarolle sijoitettuja Karjalan evakoita. Sotaakin pahempana muistona Antilla on koulussa käyneen sotilaspukuisen lääkärin suorittama maitohampaiden poistomenetelmä. Lusikka suuhun varsi edellä ja isku siihen, jolloin hammas irtosi. Antti joutui sylkemään suustaan kolme veristä maitohammasta niin, että hän pyörtyi. Siitä Antille jäi elämänmittainen kammo veren näkemiseen.
Hyvä koulumuisto on se, kun Antti sai siirtyä kolmannelta luokalta suoraan viidennelle. Tosin hyppäys tarkoitti sitä, että neljännellä luokalla opittava Euroopan maantieto jäi lukematta. Siitä ei ollut kuitenkaan haittaa, kun samoihin aikoihin koko Euroopan kartta meni uusiksi.
Antti toteaa, että hänen sotansa loppui vasta 16-vuotiaana vuonna 1952. Silloin Suomi nousi uuteen eloon, kun maa Helsingin olympiakisojen myötä avautui länteen, ja kun sotakorvaukset Neuvostoliitolle tulivat maksetuksi.
2/3: KOTITALOSTA VIISI VELJEÄ JA HEVONEN SODASSA.
Antti oli suurperheestä, sillä hän oli isänsä 12. lapsi. Hänen isänsä Johan Punkari oli ollut Amerikassa kaivostyöläisenä. Siellä myös jo perhe kasvoi. Suomeen palattuaan Punkari oli ylistarolainen maanviljelijä, jolla oli kunnallisia luottamustehtäviä. Punkari toimi muun muassa taksoituslautakunnan puheenjohtajana eli verottajana. Vanha Punkari oli pohjalaisittain sanottuna ”roorikas” mies. Murretta tuntemattomalle sen voi ”kääntää”, että mies oli ryhdikäs, päättäväinen, ja jonka sanaa uskottiin.
Antin viisi veljeä olivat syntyneet vuosien 1906-1922 aikana. Aaro, Eero ja Vilho taistelivat talvisodassa. Reino hakeutui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt talvisodan rintamalle ennen rauhan tuloa. Jatkosodassa edellisten lisäksi taisteli myös Martti. Sota-ajan kirjeenvaihtoa jatkosodan aikana Antti kävi veljiensä Reinon ja Martin kanssa. Reinon joukko-osastona oli Nokian Raskas Patteristo.
Punkarin talosta jatkosodassa oli myös Lahja-niminen hevonen. Sitä oli harjoitettu ravihevoseksi, mutta huonolla menestyksellä. Lahja ei tahtonut vieraan ohjastamana juosta askeltakaan. Sodasta hevonen palasi terveenä kesällä 1944. Antti, joka tuolloin oli 8-vuotias, muistelee, miten Lahjalle kävi kerran, kun se kotona heinäpellolla veti haravakonetta. Kun Kauhavan suunnalta lensi harjoittelukoneita, ampaisi Lahja haravakone perässään hurjaan juoksuun kohti metsää. Haravakone jäi kahden kuusen väliin niin tiukasti, että sen irrottamiseen meni pitkä aika. Lahja oli rintamalla saanut kovan ”pommikoneopin”, että suojaan pitää kiirehtiä.
Veljistä Eero haavoittui vakavasti keuhkoihin, mutta toipui hyvin vaativasta leikkauksesta. Reino, myöhempi kunnallisneuvos, oli kokenut sodan häviön henkisesti raskaasti. Hänen osaltaan Punkarin perhe oli syksyllä 1944 pelännyt jo pahinta. Reinosta ei ollut saatu mitään tietoa kolmeen kuukauteen. Siitä oli tieto, että hänen joukko-osastonsa oli siirretty Lapin rintamalle ajamaan saksalaisia pois maasta eli Lapin sotaan.
15. marraskuuta 1944 olivat Antin isän 60-vuotispäivät, joita vietettiin alakulon vallitessa, kun Reino puuttui. Kuitenkin juuri tuona samana päivänä kesken juhlien saapui siviiliin päässyt, hyvin riutuneessa kunnossa ollut Reino kotiin. Juhlien luonne muuttui heti iloisemmaksi.
Ylistarossa pidetyistä sankarihautajaisista Antti muistaa ne, jolloin maan poveen laskettiin hänen serkkunsa Arvi Punkari. Erityisesti mieleen ovat jääneet kunnialaukaukset. Ylistaron sankarihautausmaalla Kalervo Kallion veistämässä muistomerkissä on koskettava teksti: ”Kiitos urhot veriuhristanne, maa on aina vapaa haudallanne.”
3/3: VELJESKUORON MATKASSA JA MUUTA VETERAANITYÖN MUISTELUA. ”JUNNU JOKIPUU”.
Kun kysyin Antilta, että oliko hän Tampereen Keskustorilla lokakuussa 1964, kun siellä järjestettiin YH-64, oli vastaus vakuuttava: ”Olin paikalla. Se oli koskettava ja vaikuttava tilaisuus”. Keskustorilla kokoontui noin 20000 sotaveteraania tuomaan esille tarpeensa ja oikeutensa saada tunnustusta isänmaan hyväksi tekemästään työstä ja uhrauksesta. Kommunistit ja eräät Tampereen yliopiston opiskelijajärjestöt vastustivat kokoontumista. Tuolloin syntyi myös tunnus lumipukuisesta sotilaasta, josta tuli sittemmin Sotaveteraaniliiton tunnus.
50-vuotissyntymäpäiviensä onnittelutuoton Antti lahjoitti Tampereen Tammenlehväkeskukselle, missä lahjarahoilla kalustettiin yksi huone. Eläkkeelle jäätyään vuonna 1998 Antille sattui eräs episodi, missä hänen piti olla osallisena säätiöiden edustajana. Antin tarkoitus oli osallistua sotaveteraanityöhön, mutta ilmeisen väärinkäsityksen vuoksi Antti koettiin järjestöllisen vallantavoittelun uhkana. Niinpä Antti lähtikin pyydettäessä mukaan Rintamaveteraaniliiton hengelliseen toimikuntaan. Hän toimi siinä myös sihteerinä. Tampereen Rintamaveteraaniyhdistyksessä hän oli vetämässä suosittua hengellistä kerhoa.
Hengellinen työ ja siihen liittynyt sotainvalidien veljeskuoro on ollut Antille tärkeä veteraanityön muoto. 23 kertaa hän oli järjestämässä veljeskuoron kesäleirimatkaa Savoon, Vesannon Sompalaan. Kuorossa tunnettiin Antin legendaarinen ohje, että heinäkuun maanantaina kello 9.00 Keskustorilta Vanhan kirkon edestä lähtee Mäntylän bussi Sompalaan! Joinakin vuosina kuorolla ja Kotkien soittokunnalla oli yhteisesiintyminen Vesannon kirkossa.
Antti on tunnettu runonlausujana. Yksi hänen läheisimpiä runojaan on Otto Mannisen ”Rintamamiehen testamentti”, joka kertoo tamperelaissyntyisestä isänmaallisesta työmiehestä Arvo Johanssonista. Hän oli muuttanut nimensä Arvo Jokipuuksi, koska hänen luultiin osanneen ruotsin kieltä, vaikka hän oli täysin suomenkielinen. 28-vuotias Jokipuu kaatui talvisodan alkuvaiheissa Muolaassa. Ennen sotaa hän oli ollut Varsinais-Suomessa Karunassa Steningen kartanon navettamiehenä. Hänet on haudattu Sauvon Karunan sankarihautausmaalle. Mannisen runossa hänet mainitaan nimellä Junnu Jokipuu. Tarina Junnu Jokipuusta löytyy Sotaveteraanilehdestä 3/2005, joka ilmestyi 22.6.2005.
Pitkä runo alkaa: Kaatunut siell’ oli jossain muudan/ kenttävahti, Junnu Jokipuu,/ jäänyt, niinkuin jäi niin moni muu,/ hankeen murskattuna otsaluu,/ nähnyt sen vain kylmänkirkas kuudan./
Runon sisältönä on koskettava viimeinen kirje vaimolle ja lapsille, missä muun muassa sanotaan: Kaikesta myös täällä tekee tarkkaa./ Myötä kaksikymmentä on markkaa./ Jos en ehkä palaa taistelosta,/ neljä Suomen lippua sill’ osta./ »Isältä», niin niihin piirrä. Tätä/ enempäähän en mä jälkeen jätä/ lasten perinnöksi. Talteen panna/ kunkin oma muistolippu anna./
Runo sisältää myös testamentin siitä, ettei isänmaata saa pettää: Vahvisti ne kera monen muun/ myöskin veri Junnu Jokipuun,/ joka köyhyydessään oli rikas,/ antaja ol’ altis, aattehikas,/ harras, uskollinen kuoloon hamaan,/ esikuva eloon, kuoloon samaan,/ niitä, jotka Suomen kuorman kantoi,/ sille toivon, elämän taas antoi.//
Kun Antti on lausunut tätä runoa, niin kuulijat ovat pyyhkineet silmäkulmiaan.
Tämän kolmiosaisen juttusarjan lopuksi voin sen tekijänä todeta Punkarin Antista kuten aikanaan sanottiin hänen isästään: Roorikas mies.
_____________________________
ANTTI PUNKARI, Tampere: s. 19.5.1936 Ylistarossa, ekonomi, toiminut yksityisellä ja julkisella puolella, jäi eläkkeelle vuonna 1998 Nokian kaupunginjohtajan virasta. Toiminut aktiivisesti sotiemme veteraanien tuki- ja perinnetyössä.