Anna Salenius

Lottana jo talvisodassa toiminut Anna Salenius oli ensimmäisiä lottia, joita koulutettiin hoitamaan ja käyttämään ilmapuolustuksessa käytettyjä valonheittimiä.

Reilusti yli 90-vuotias Anna muistaa kirkkaasti sota-ajan tehtävänsä, vaikka sanookin, että paljon on jo päässyt unohtumaankin. Talvisodan aikaan hän toimi Tampereen Vuoreksessa, Vuoresvuoren sisällä ammuslataamolla varastoimassa ammuksia ja tekemässä varaston pikkuhommia. Sittemmin hän teki myös paperihommia ammusvaraston kansliassa.

Ennen jatkosodan syttymistä Anna kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen tyttölyseosta. Ja heti kun jatkosota syttyi, Annalle tarjottiin lottatehtäviä joko tukinuitossa tai valonheitintehtävissä. Anna valitsi valonheittimet. Tampereelta näihin tehtäviin valittiin kaksi naista.
– Se oli ensimmäinen kerta, kun lottia koulutettiin valonheitintehtäviin. Me putsasimme ja kiillotimme valonheitintä ja opettelimme käyttämään sitä. Harjoittelimme sen suuntaamistakin, muistelee Anna Salenius.

Lyhyen koulutuksen jälkeen piti lähteä Helsinkiin tehtävää suorittamaan.
Valonheitinpatteri sijaitsi Suomenlahden rannalla, hieman Helsingin vieressä. Valonheitintehtävissä oli kaksi ryhmää, Kilo 1 ja Kilo 2. Anna oli Kilo kahdessa, jossa oli yhteensä vajaat kymmenen naista. Työtä tehtiin vuoroissa yötä päivää.

Valonheitinryhmät myös asuivat työtehtävänsä äärellä. Ensi alkuun suuressa sotilasteltassa ja myöhemmin parakeissa. Lisäksi Pasilan ampumaradalla käytiin opettelemassa kiväärin käyttöä.
– Meillä oli aina työvuorossa valonheittimellä kivääri mukana, Anna toteaa.
– Kun suuntasimme valtavan suuren valonheittimen taivaalle, niin toisesta paikasta suunnattiin samaan aikaan. Kun valokiilat kohtasivat toisensa taivaalla ja piirsivät rastin, sanottiin, että ne olivat ”keilassa”. Siihen kohtaan jos vihollisen lentokone osui, niin se ammuttiin alas.

Sodan jälkeen Anna Salenius oli mukana kotiuttamistoimissa Tampereella.
– Siinähän oli monenlaista paperityötä. Sen jälkeen tein jonkun aikaa toimistotöitä Tampereen kaupungilla. Ajattelin kyllä, että jotain pitää opiskella ja mennä eteenpäin.

Niin Anna haki Ateneumiin taideteolliseen oppilaitokseen teollisen muotoilun linjalle. Monien karsintavaiheiden jälkeen hänet hyväksyttiin sinne opiskelijaksi. Opiskelujen lomassa Anna teki myös työtä, jotta pystyi rahoittamaan opiskelunsa. Aikanaan hän valmistui teolliseksi muotoilijaksi ja pääsi Aaltosen kenkätehtaalle työhön.

– Olin siellä malliosastolla, mutta kaikki muut mallimestarit olivat miehiä, ja vähän siinä jäi niin kuin paitsioon. Ajattelin, että mitähän sitä seuraavaksi tekisi. Anna päätti pyrkiä Ateneumiin uudestaan. Nyt hän haki ja pääsi kuvataidon opettajan linjalle. Valmistuttuaan kuvaamataidon opettajaksi ensimmäinen paikka löytyi Haapamäen lyseosta.
– Taisin olla vuoden verran siellä opettajana, mutta en halunnut jäädä maalle. Palasin Tampereelle ja sattumalta Sammon yhteislyseossa aukesikin silloin opettajan paikka. Sammon yhteislukiossa Annalla kuluikin mieluisat kymmenen vuotta. Sen jälkeen hän vaihtoi paikkaa ja toimi Klassillisessa lyseossa kuvaamataidon lehtorina eläkkeeseen asti.

– Isäni kuoli jo ennen sotia. Äiti yritti elättää minut ja kolme veljeäni. Mutta meillä oli kyllä hyvä koti! Meillä oli vapaa kasvatus ja saimme päättää itse tekemisistämme. Ja kaikki pärjäsimme elämässä hyvin. Anna Saleniuksen veljistä yksi valmistui diplomi-insinööriksi ja kaksi muuta toimi lakialalla. Veljet selvisivät sodasta, mutta ovat nyt jo kuolleet.
Anna kannustaa kaikkia opiskelemaan ja sanoo itsekin olleensa aina halukas oppimaan uutta ja tekemään paljon työtä. Liekö tuossa uuden oppimisen halussa hänen virkeytensä salaisuus?

Teksti ja kuva Johanna Vuori