Kun Laila Vainion, 84, isä kaatui jatkosodassa vuoden -42 alussa, ei leskeksi jäänyt Tyyne-äiti jaksanut kahden pikkulapsen äitiyttä yksinään. Hän halusi luovuttaa nuoremman lapsensa, noin puolivuotiaan Lailan lastenkotiin. Silloin väliin tuli päättäväisesti Lailan isän sisko Laina, joka päätti, että ”minä otan Lailan”. Ja niin ottikin, 5- ja 6-vuotiaiden poikiensa siskoksi.

Toisen lapsensa, vuotta vanhemman veljen, äiti piti.

Sotaorpo pikku-Laila sai hyvän kodin Orivedeltä. Vaikka aluksi tädin puoliso oli Lailan ottamista vastaan, aika pian hän suli, ja Lailasta tuli perheen rakas kolmas lapsi. Laila sai varttua perheen ainoana ”likkana”, nuorimmaisena, kahden pojan sisarena. Virallisesti Laila adoptoitiin perheeseen 7-vuotiaana.

Vainio on kiitollinen kasvatusvanhemmilleen, he antoivat hänelle hyvän kodin ja hänestä välitettiin.

– Tavallaan minut jopa pistettiin poikien edelle. Kun kasvatti-isäni antoi veljilleni Topille ja Timolle kummallekin yhden karamellin, niin ”likka” sai kaksi.

Opinhaluinen Laila laitettiin oppikouluunkin, jonne pojat eivät halunneet. Laila teki pitkän työuransa kieltenopettajana ja rehtorina.

”Miksi äiti annoit minut pois?”

Lailan äiti kävi Orivedellä vieraisilla kesäisin, mutta äidin ja lapsen välit jäivät etäisiksi.

– Kyse ei ollut välien poikki menemisestä, se vain meni niin. Tavallaan minulla on ollut kaksi äitiä; Laina ja Tyyne. Laina oli fiksu ja viisas nainen, piti yhteyttä oikeaan äitiini, oli tunteensa hallitseva, eikä sanonut pahaa sanaa kenestäkään. Kasvatti-isäni ei sen sijaan äidistäni tykännyt. Kun eräs täti kysyi minulta lapsena, mitä äidilleni kuuluu, niin kasvatti-isäni tiuskaisi, että Lailan äiti on täällä!

Kun Laila lähti opiskelemaan yliopistoon, hän valitsi opiskelukaupungiksi Turun eikä Helsinkiä.

– En halunnut, että äitini luulisi minun tulleen Helsinkiin tuppautumaan hänen elämäänsä, huolehdittavaksi.

Aikuiseksi vartuttuaan Laila ja äiti joskus tapasivat, mutta yhtä asiaa Laila ei kyennyt kysymään ennen kuin vasta varttuneella iällä, lähellä äidin kuolemaa: Miksi äiti luovuit minusta silloin?

– Mutta ei hän siihen kyennyt vastaamaan, käänsi vain päänsä pois, piilotti kasvonsa sohvan selkämykseen. En häntä asialla sen koommin vaivannut.

Oliko yksinjääminen pienten lasten kanssa liian vaikeaa, Helsingin keskustan hellahuoneessa. Vai eikö hän halunnut yksinäisen äidin roolia, vaikka paljonhan yksin jääneitä äitejä sota-aikaan oli, Laila pohtii.

– Ehkä minun kävi paremmin näin. Kasvattivanhempani pärjäsivät hyvin ja olivat hyvissä toimissa. Tosin ei voi tietää, mitä isästäni olisi tullut, hän oli kaatuessaan vasta 27-vuotias.

Kuopion Sotaorvoista löytyi saman kokeneita

Työuransa Laila teki eri yläasteen koulun opettajana ja rehtorina Torniossa. Lappi kiinnosti häntä, patikoinnin harrastajaa. Turun-opiskeluaikoinaan hän meni naimisiin, mutta liitto päättyi eroon.

Siitä muutaman vuoden kuluttua hän tapasi toisen miehensä, mutta lähes 20 vuotta kestänyt onnellinen liitto päättyi miehen kuolemaan. Lapsia ei kummastakaan liitosta siunautunut, mutta toisen puolison tyttäret ovat läheisiä, ja Laila on varsinkin nuorimman tyttären kanssa jatkuvasti yhteydessä.

Kolmas puoliso kuopiolainen leskimies oli tullut tutuksi aikoinaan ammattiyhdistystoiminnassa, onhan Laila Vainio ollut ikänsä järjestöaktiivi ja monessa mukana. Sekin hyvä liitto päättyi murheellisesti jo muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen miehen poismenoon.

Kuopiossa asuessaan Laila kuitenkin teki löydön: Tutustui Kuopion Sotaorvot -yhdistykseen, jonka jäseneksi hän oitis liittyi. Hän tiesi Kaatuneiden Omaiset ry:n, mutta Sotaorvot oli aivan uusi juttu.

– Oli kuin olisin tullut kotiin. En ollut koskaan ennen tavannut muita saman kohtalon kokeneita, sillä kasvuympäristössäni sotaorpouteni oli vaiettu asia. Vasta yhdistyksen jäsenenä sain olla avoimesti sotaorpo. Kuopiossa löysin ensimmäistä kertaa muitakin samanlaisia ja pääsin heidän kanssaan ystävystymään.

 Ei sotaorpous Lailalle itselleen häpeää aiheuttanut, mutta kasvatti-isä ei kestänyt oikeista vanhemmista puhumista.

– Oliko aihe hänelle arka siksi, että hän oli sodassa nostomiehenä, ei itse sodassa. Hän oli aina vaivaantuneen oloinen, kun sodankäyneet miehet muistelivat kokemuksiaan, Laila pohtii.

”En ole katkera, elämäni on ollut rikas”

 Laila ja miehensä muuttivat eläkeiässä Tampereelle, jossa Laila liittyi Tampereen Seudun Sotaorpoihin. Hän on nykyisin yhdistyksen varapuheenjohtaja, ja oli aiempi puheenjohtaja.

Sotaorpojen yhdistyksestä hän kokee saaneensa ystävyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja on kiitollinen vertaistukijoukostaan.

– Vaikka emme aina puhukaan orpoudestamme, aistimme toistemme samantyyliset kohtalot, isien menetykset ja elämän menemisen kokonaan uusiksi. En ole yksin kokemuksineni, voin niistä kertoa ja kuunnella toisia. Meitä on kuitenkin vielä aika paljon, tosin kaikki eivät enää kokouksiin kykene.

Laila tuntee elämässään sekä menettäneensä että saaneensa.

– Olihan minulla kaksi äitiä, ja uskon että oikea äitikin minua rakasti. Olen yrittänyt ymmärtää häntä ja antaa anteeksi. Enhän voi tietää, miten vaikeaa elämä silloin oli, ei leskeneläke riittänyt paljon mihinkään. Katkera en ole, elämäni on ollut rikas.

Anna-Liisa Pekkarinen