Miten isätön poika voi oppia mieheksi, kun ei ole miehen mallia eikä kukaan opastamassa käytännön asioita? Sotaorpo Erkki Turunen kasvoi omatoimiseksi, kekseliääksi ja sisukkaaksi kansalaiseksi, joka uskaltaa puolustaa omia ja toisten oikeuksia.

Erkki Turusen piti sotaorpona opetella moni käytännön asia omin päin. Sisukas mies löysi mieluisan harrastuksen urheilun parista ja toimii edelleen ampumavalmentajana.

Siilinjärveläinen Erkki Turunen on syntynyt joulukuussa 1937 Leppävirran Haapamäellä Veikko Turusen perheeseen. Tilalla asuivat Veikon kaksilapsisen perheen lisäksi myös ukki, mummo ja Veikon Matti-veli.

‒ Olin Suojeluskunnan ampumaradalla mukana jo pikkupoikana ja metsästelin nuorena sorsia ja oravia. Osallistuin myös Suomi-Ruotsi-maaottelumarssiin toukokuussa 1941, Erkki kertoo lapsuuden puuhistaan.

Yhteyspartio koitui kohtaloksi

Erkin vuonna 1908 syntynyt isä Veikko Heikki Turunen oli maanviljelijä. Häntä ei ollut määrätty varusmiepalvelukseen, koska hän oli liian kevytrakenteiden pituuteensa nähden. Veikko ei osallistunut talvisotaan, mutta toimi sodan aikana Suojeluskunnan kyläpäällikkönä Näätänmaan kylässä ja sotapoliisina myös lähiseuduilla.

Välirauhan aikana Veikko oli Vesannolla Suojeluskunnan jatkokoulutuksessa touko-syyskuun 1940 aikana ja ylennettiin alikersantiksi. Jatkosodan alussa hän toimi myös kengitysseppänä.

Erkki-poika isänsä kanssa kotipihalla kesällä 1940.

Veikko Turunen lähti jatkosotaan kesäkuussa 1941 JR 30:n riveissä. Joukko-osasto ylitti valtakunnan rajan Värtsilässä ja jatkoi Ruskealan suuntaan.

Turusen ja toisen suomalaissotilaan yhteyspartion piti 7.8.1941 Sortavalan maalaiskunnan Karmalan kylässä ottaa yhteyttä naapurikomppaniaan. Polkupyörillä liikkuneet miehet kuitenkin yllätti venäläisten parin miehen partio, joka avasi tulen.

Turunen haavoittui niin, että reisivaltimo ja -luu menivät poikki. Toinen suomalaissotilas pääsi  omalla puolelle, mutta Turunen kuoli tapahtumapaikalla verenvuotoon.

Turunen haudattiin Ruskealaan väliaikaiseen hautaan, ja kotiin tuli kirje kaatumisesta. Varsinaiset sankarihautajaiset pidettiin Leppävirralla vasta tammikuussa 1942.

‒ Itse en päässyt kirkolle hautajaisiin mukaan, kun oli niin kova pakkanen eikä minulla ollut riittävän lämpimiä vaatteita. Se kiukutti minua kovasti, olin silloin vähän yli neljävuotias. Muistotilaisuus pidettiin sitten meillä kotona, Erkki muistelee.

Evakkoperheeksi kotimaassa

Sodan aikana ukki teki talossa ”miesten töitä” ja Erkki yritti olla niissä mukana. Talossa asuivat myös evakkotyttö ja Erkin Irja-sisko, mutta Erkillä ei oikein ollut leikkikavereita.

‒ Jatkosodan alussa tuvassa istuttiin aamuvellillä, kun sisälle tuli paikallispoliisi.  En ollut vielä ehtinyt laittaa voisilmää velliin ja joku ehdotti minulle, että lupaa pitäisi kysyä poliisilta. Lapsia oli aiemmin narrattu, että poliisi voi puuttua liialliseen voin käyttöön. Poliisi antoi sitten minulle luvan kohtuulliseen käyttöön, ja niinpä vieläkin laitan velliin ja puuroon voisilmän, Erkki hymyilee.

Matti-setä palasi sodasta kotitilalle ruumiillisesti ehjänä, mutta henkisesti rikkinäisenä eli sodan satuttamana. Hän olisi halunnut koko maatilan itselleen, käytti alkoholia ja räyhäsi muille sukulaisille. Sen vuoksi Aili-äiti, Irja-sisko ja Erkki muuttivat kesällä 1945 äidinäidin syntymäkotiin Rautavaaralle.

‒ Meistä tuli siirtolaisia kotimaassamme. Tutusta ja turvallisesta elinpiiristä luopuminen oloihin, joissa ei tuntunut olevan yhtään ystävää, oli kova kokemus. Vuonna 1948 kirjoitin Minun kotini -kouluaineeseen: ”Minulla ei vielä ole kotia, sitä vasta rakennetaan.”

Omatoimisuutta ja sisukkuutta

Oman mökin valmistuminen Rautavaaralle muuttikin tilannetta myönteiseen suuntaan. Rautavaaran tilalla ei tosin ollut muuta miesväkeä kuin koulupoika Erkki, mutta miesten töitä piti yrittää tehdä. Nälkää eivät ”uudisasukkaat” kärsineet, mutta maallista tavaraa ei sotalesken mökissä juuri ollut. Maata oli kaksi hehtaaria.

‒ Miten isätön poika voi oppia mieheksi, kun minulla ei ollut miehen mallia ja periytyviä tietoja ja taitoja siitä, miten käytännön asioita tehdään ja millä työkaluilla? Eikä ollut juuri työkalujakaan. Kaikki sellainen piti keksiä, oppia ja tehdä itse. Kun sain jonkin työn omasta mielestäni oikein tehdyksi ja valmiiksi, moittijoita kylällä kyllä riitti, mutta ei kannustajia eikä ohjaajia.

Myös koulussa oli kiusaajia ja siitä tuli välillä tappelujakin. Koulupiirijaon muutos muutti tilannetta parempaan suuntaan. Erkin oppimista haittasi myös luki-häiriö, joka tuli selville vasta vuosia myöhemmin.

Ammatti löytyi koneiden parista

‒ Kävin kaksivuotisen maanviljeyskoulun Otavassa. Sen jälkeen olin Kuopiossa varusmiehenä ja minusta koulutettiin eläinlääkintäaliupseeri vuonna 1957. Viimeistään 1960-luvun alussa kävi selväksi, että maanviljely pienellä tilallamme ei kauan kannata. Niinpä hain ja pääsin Kempeleen maatalouskoneenkorjaajakouluun, joka kesti kaksi vuotta. Sieltä suoraan tulin Kuopioon Hankkijalle töihin kiertämään maakuntaa ja korjaamaan koneita.

Vuonna 1962 Karjalan lennosto haki väkeä lentokonemekaanikoiksi sekä auto- ja traktoriasentajiksi Rissalaan. Erkki sai paikan ja siitä asti leipä tuli niistä töistä aina eläkeikään asti.

Yleisurheilu, hiihto ja ammunta ovat aina olleet Erkki Turuselle tärkeitä harrastuksia. Hän on vuosien varrella myös valmentanut menestyksekkäästi useita eri lajien urheilijoita ja valmentaa edelleen joitakin ampujia.

‒ Sotaorvon taival on ollut välillä ankea, mutta se on myös kehittänyt oikeustajuani ja taistelutahtoa vääryyksiä vastaan. Uskallan sanoa mielipiteeni ja puolustaa omia ja muidenkin oikeuksia, Erkki korostaa.

Jarmo Seppälä