Hämeenkyrön miehiä Viipurin kadulla rauhan tultua: vas. Niilo Koskela, Aulis Poussa ja Aki Antila, takana tuntematon.

Englantilainen lehtimies John Langdon-Davies kirjoitti: ”Helmikuun lopulla 1940 Suomen armeija oli sinnitellyt paljon kauemmin kuin kukaan oli odottanut. Sodan koko siihenastinen historia oli ollut joukko menestyksekkäitä viivytystaisteluja. Suomalaiset olivat voittaneet enemmän aikaa kuin he olivat koskaan kuvitelleet mahdolliseksi. Mutta mitä varten tämä aika oli voitettu?”
Langdon-Daviesin kysymys on ollut ajankohtainen. Samaa joutui pohtimaan Suomen valtio- ja sotilasjohto. Maaliskuun alussa suomalaisia kaatui pahimpana päivänä yli 800 miestä. Suomen kohtaloa ratkaistiin kaikilla rintamalohkoilla. Erityisesti se näkyi Karjalan kannaksella Viipurissa, missä myös 3. divisioonan hämäläis-satakuntalainen JR7 oli puolustusasemissa. Ajan voittamisen tuoma hyöty olisi saatu, jos Suomen menestyksekäs viivytystaistelu olisi palkittu ulkomaisen avun saamisella. Se oli kuitenkin enemmän länsivaltojen puhetta kuin konkretiaa.

Kaupunkikartta apuna
JR7 oli asettunut puolustusasemiin linnoitustöihin Viipuriin helmikuun lopulla. Sotilaat rakensivat esteitä, vetivät piikkilankaa, kaivoivat monttuja ja juoksuhautoja sekä maanalaisia korsuja. Kaupunkiin vedettiin pataljoonien välirajat. Siinä tarvittiin kaupunginkarttoja. Karttatilanne parani 7. maaliskuuta – Viipurin taistelut olivat olleet meneillään jo muutaman päivän – kun joukko-osastoihin jaettiin Viipurin kaupunkikartat. Ne olivat kuuluisuutta saaneen asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin tekemiä. Sellainen kartta oli myös taistelulähettialiupseerina toimineella isälläni Niilo Koskelalla.
Neuvostoliiton puna-armeija pääsi kaupunkialueen reunamille viiveellä, sillä suomalaiset olivat tuhonneet teitä, siltoja ja rumpuja. Kesti muutaman päivän, että vihollinen sai raskaan sotakalustonsa siirrettyä taistelualueille Viipurin valtaamisyritystä varten. On sanottu, että yksi syy, miksi vihollinen ei Viipuria valloittanut talvisodassa, oli linnoituksien ja niiden mukaisten puolustusasemien rakentaminen. Suomalaisten oli kuitenkin vaarana jäädä mottiin, kun vihollinen hyökkäsi kaupunkiin myös Viipurinlahden puolelta.

Viipurin taistelut kuin Summan teräsmyrskyt

Komppanioille maaliskuun alussa jaettu Viipurin kaupunkikartta.

Ankarassa tykistötulessa ympäri kaupunkia oli tulipaloja. 11. maaliskuuta oli kova taistelupäivä. On sanottu, että taistelut olivat Summan teräsmyrskyjä vastaavia. Tykistö- ja ilmapommitusten vuoksi vartioita ei voitu enää pitää. Vihollisen jalkaväkijoukot rynnistivät voimalla. Suomalaisilla ei enää ollut reservinä muuta kuin nuoria täydennysmiehiä, monet vielä koululaisia, joiden hengissä säilymisestä kolme kuukautta taistelleet jermut olivat huolissaan. Viestiyhteydet olivat heikot puhelinyhteyksien katketessa, jonka vuoksi lähettien vaarallinen tehtävä oli jälleen, kuten Summassakin, tärkeä.
Suomalaisten ammuksien vähyydestä kertoo rykmentin kranaatinheitinkomppanian ilmoitus, että jäljellä oli vain 13 kranaattia. On myös kertomuksia siitä, miten kiväärimiehet ampuivat yhtä patruunaa vaille kaikki. Viimeinen oli jätetty itseä varten. Viime vaiheen murrosesteiksi oli yhdessä kaupunginosassa nostettu taloista pöytiä, hetekoita, ompelukoneita yms.
12. maaliskuuta oli lumisateinen. Taistelut edelleen jatkuivat. 13. maaliskuuta valkeni kaunis varhaiskevään aamu. Sitten läheteille tuli uusi tehtävä, rauhan viestin vieminen. Sitä eivät kaikki ensin olleet uskoa. Tieto siitä tuli kello 9, varmennus kello 10 ja rauha kello 11. Kello 12 luotiin demarkaatiolinja Karjalankadulle, jonka taakse joukot piti vetää. Hiljaisuus aseiden tauottua oli miehille sanoin kuvaamaton. Rauhanehtojen raskaus tummensi mielialoja, mutta sodan loppuminen antoi silti uskoa elämän jatkumisesta. Viipuri piti luovuttaa Neuvostoliitolle 15.3.1940 kello 6 mennessä.

Vihollinen ei saanut vallattua Viipuria

Suodenniemeläinen alikersantti Heikki Heikkilä kaatui Viipurin Kolikkoinmäellä 7.3.1940. Alun perin Tammertehtaiden Pro Patria -taulu on nykyisin entisen Suodenniemen kunnantalon seinässä.

Iltapäivällä 13. maaliskuuta 3. divisioonan Kevyt Osasto 3 sai toimia kunniakomppaniana Viipurin linnan pihalla. Toisen armeijakunnan komentaja kenraali Öhquist piti sotilaille kunniakkaan puheen. Linnan tornista laskettiin Suomen lippu, jonka divisioonan komentaja, eversti A. A. Kaila luovutti kenraalille sanoen: ”Herra kenraali, 3. divisioona on tehnyt tehtävänsä. Vihollinen ei saanut vallattua Viipuria.”
Hämeenkyröläisten komppania 1./JR7 oli yön 13.-14.3. OTK:n Viipurin toimiston talossa aivan demarkaatiolinjan rajalla Karjalankadulla. 14.3. oli lumisateinen päivä. Illalla kello 18 komppania vetäytyi Viipurin Linnansalmen länsipuolelle. Se oli toiseksi viimeinen, joka poistui varsinaisesta kaupungista. Seuraavana yönä se oli majoittuneena uudessa sotilassairaalassa Neitsytniemessä. Aamulla 15.3. komppania lähti kohti länttä ja tulevaa rajaa.
Miesten kotiinpääsyyn meni vielä kuutisen viikkoa. Niilo Koskelan sotilaspassissa lukee: ”Lomautettu toistaiseksi 25.4.1940”. Merkintä oli enteellinen, kun se ei ollut kotiuttaminen, vaan lomautus. Sitä kesti kesäkuuhun 1941, jolloin alkoi kesäsota, joka tuli saamaan nimekseen jatkosota.

Jouni Koskela, puheenjohtaja