Karttakuva Summasta 1.2.1940

”Ne Hämeen härkäpäät seisovat yhä olemattomissa asemissaan valmiina puolustamaan isänmaata viimeiseen veripisaraan saakka.” Näin kuvasi luutnantti Sulo Ropponen talvisodan Summan rintaman taistelijoita. Ropponen toimi JR17/JR7:n komentajan eversti K.A. Heiskasen adjutanttina. Kylmä-Kallen lempinimen saaneesta komentajastaan Ropponen totesi: ”Vihollisen kranaattien räjähdellessä ympärillämme me muut painuimme matalaksi, mutta eversti seisoi pystyssä nenäkarvoista riippuvan jääpuikon heiluessa ilmanpaineesta.”
Karjalan kannas, Kuolemajärven pitäjä, Summan kylä. Ne olivat yksi merkittävä osa maan kamaraa, missä suomalaisten sotilaiden tehtävänä oli puolustaa isänmaataan. Toisen armeijakunnan 6. divisioonaan kuulunut JR17 (vuoden 1940 alusta 3. div. ja JR7) oli hämäläis-satakuntalainen rykmentti. Sen urhoollinen puolustustaistelu Summassa kesti helmikuun puoliväliin saakka. Rintama oli osin varustettu linnakkeilla ja taisteluhaudoilla, mutta monilta osin linja oli vajavainen. Myös aseiden, ammusten ja miesten määrä oli vajavainen verrattuna hyökkääjään. Neuvostoliiton puna-armeijalla oli erityisesti valtava ylivoima panssari- ja lentokalustossa. On sanottu, että ”kenraali talvi” oli Suomen puolella. Summassa mitattiin kovimmillaan 48 astetta pakkasta.

”Hölmön tölmäys”

Rykmentti tuli alkuun kuuluisaksi joulun aatonaaton hyökkäyksestä, jonka miehet nimittivät ”hölmön tölmäykseksi”. Vaikka hyökkäys monesta syystä epäonnistui, niin sillä oli kuitenkin kaksi myönteistä merkitystä. Se sai puna-armeijan uskomaan vastuksen kovemmaksi kuin se oli ja samalla se viivästytti vihollisen suunnitelmia. Suomalaiset ottivat tölmäyksestä opikseen, eivätkä toistaneet samoja virheitä.
Vuoden vaihteessa 1939-1940 vaihdettiin divisioonien ja rykmenttien numeroita vihollisen tiedustelun hämäämiseksi. Puna-armeijan pikamarssi Karjalan kannaksen kautta Helsinkiin oli torjuttu. Kylmä tammikuu sai jatkokseen ”kuuman helmikuun”. Puolustajille tuli kuumat paikat, kun vihollinen jauhoi raskain asein ja kranaatein suomalaisten asemat. Päälliköt, jotka kävivät miehilleen valamassa uskoa ja taistelurohkeutta omaa henkeään uhmaten, saivat luotua miehiin taistelutahtoa väsymyksen, nälän ja pelon voittamiseksi.

Taistelulähettialiupseerina toimineen hämeenkyröläisen isäni Niilo Koskelan sotilaspassin sivu.

Viestiyhteydet lähettien varassa
Puhelin- ja radioyhteydet linnakkeiden ja asemien välillä olivat usein poikki. Läheteiksi valitut olivat YH:n aikana saaneet koulutusta muun muassa suunnistuksessa. Siitä olikin hyötyä, kun viestejä piti viedä korsuihin ja linnakkeisiin, joihin ei mennyt taisteluhautoja, ja kun reitti muuttui päivittäin vihollisen ankaran tykistötulen muokatessa maaston uuteen muotoon. Matka oli melkoista siksakkia, kun tulituksen aikana piti lähetin lyödä maihin vähän väliä. Taistelulähetti kuitenkin oppi nopeasti kei

not, miten välttää vaarallisimmat maastokohdat. Lähetillä piti olla taito suojautua pahassakin tilanteessa.
Viestin perille vieminen ei yleensä ollut ilosanomaa, vaan käskyjä liikkeelle lähdöstä, asemiin siirtymisestä, muutoksia suunnitelmiin jne. Jos lähetti kaatui matkalla, ei viesti tullut perille. Silloin jäi saamatta tieto, että asemat on pidettävä tai tykistöapua tulee tai komppania vastaiskuun yhdellä joukkueella tai vihollinen etenee kolmen hyökkäysvaunun tukemana jne.

Peräytyminen Summasta helmikuussa
Englantilainen lehtimies John Langdon-Davies kävi Suomen rintamilla. Summasta hän kirjoitti: ”Summan taistelu oli urheilijan unta vainoava painajainen, jossa loputon viimeinen kierros jatkuu ja jatkuu, ja maaliviiva karkaa alituiseen kauemmaksi.”
K.A. Järventaus runoili teoksessaan Summan savut: ”Vaan vaihto viipyy, viipyy,/ ei sitä tulekaan./ On partaurhot Summan/ viel valmiit kaatumaan.”
Molemmat kuvaavat hyvin Summan puolustajien tunteet. Rintamavastuuvuorot olivat pitkiä, vaihtomiehiä ei ollut, vihollisen mies- ja tulivoima vaan kasvoi.

Lähdeteoksen (Arvo Ojala, Eino Heikkilä, 1983) päällä Niilo Koskelan Summan Risti.

Helmikuun 11. oli päivä, jolloin näyttelijä Ella Erosesta tuli Suomen ääni, kun hän Tukholman olympiastadionilla lausui Maamme/Vårt land. Samana päivänä Kannaksella kaatui 5000 metrin juoksun olympiavoittaja Gunnar Höckert. Samana päivänä alkoi puna-armeijan rynnistys, mikä johti Summan puolustajien peräytymiseen. 15.2.1940 taisteltiin Majajoella, kaksi päivää myöhemmin Rajakorven viivästysasemalla. Kolme päivää myöhemmin rykmentti oli Viipurissa. Talvisodan taistelut olivat kestäneet tuohon mennessä 83 päivää.
Jäljellä oli vielä 22 talvisodan päivää. Summan taistelijoilla oli edessä Viipurin puolustaminen. Siitä kirjoitan tämän tarinan toisessa osassa.

Jouni Koskela
puheenjohtaja