Muistohetkessä 6.3.2026 juhlapuheen piti Ilkka Komppula, musiikista vastasi Nilsiän Pussihousukerho Jukka Parviaisen johdolla ja hartauden piti pastori Kimmo Saastamoinen.

Nilsiän maanpuolustusnaiset laskivat kukat ja sytyttivät kynttilät muistokivelle, mikä sijaitsee Nilsiässä Vanhan Kirkkopuiston ja sankarihautausmaan portin vieressä.

Ilkka Komppula puhe:

Petäjäsaari on pari kilometriä pitkä ja puolisen kilometriä leveä kalliosaari Laatokan pohjoisosassa.

Maaliskuun alussa saarta oli puolustamassa noin 130 taistelukykyistä sotilasta.

Mikä sitten teki Petäjäsaaresta niin tärkeän?

Talvisodan aikana suomalaiset olivat oppineet ja opetelleet ns. mottitaistelutaktiikan. Mottitaisteluissa vihollinen saarrettiin ja huoltoyhteydet pyrittiin katkaisemaan. Motorisoitu puna-armeija ei kyennyt liikkumaan kuin avattuja teitä pitkin. Suomalaiset liikkuivat suksilla umpikorvessakin.

Suomen IV Armeijakunnan vastahyökkäyksessä pilkottiin Laatokan pohjoispuolen teitä edenneet punajoukot lukuisiin pieniin toisistaan eristettyihin motteihin.

Tämän lisäksi syntyi niin sanottu Kitilän suurmotti, johon oli saarrettuna lähes koko Neuvostoliiton 168. Divisioona. -37 asteeseen kiristyneessä pakkassäässä suomalaisjoukot tuhosivat käytännöllisesti katsoen kokonaan Neuvostoliiton 18. Divisioonan ja 34. Kevyen Panssariprikaatin aiheuttaen samalla merkittäviä tappioita suurmottiin saarretun 168. Divisioonan joukoille ja saartorengasta murtamaan pyrkineille neuvostoreserveille.

Ainoa huoltotie mottiin kulki jäätynyttä Laatokan rantaa mukaillen. Suomalaisjoukot havaitsivat tämän ja miehittivätkin lähisaaret tammikuun puolessa välissä häiritäkseen motin huoltoa.

Petäjäsaaren puolustajat saivat huoltoreitille tekemillään iskuilla viholliselta huomattavan määrän sotasaalista, kuten aseita, ammuksia ja ruokaa. Kallioisessa, lähes puuttomassa saaressa majoitusalue, sekä komento- ja sidontapaikka saatiin pystytettyä saaren keskivaiheille. Jatkuvasta tykistö- ja lentotoiminnasta johtuen haavoittuneet saatiin evakuoitua mantereelle vasta pimeän tultua. Samaisesta syystä telttoja eikä korsuja voitu lämmittää päiväsaikaan.

Huoltotie kulki Maksimansaaren ja Laatokan rannan välistä. Salmi oli sen verran leveä, ettei Petäjäsaaren puolustajien kiväärikaliberisten aseiden kantamat riittäneet. Suomalaiset muodostivat taistelu- ja tiedustelupartioita, eteentyönnettyjä pesäkkeitä jäälle, sekä miinoittivat huoltoreittiä.

Ajoittain suomalaiset saivat tuhottua yön pimeydessä suuria kolonnia, jolloin taisteluiden tauottua jäällä makasi kymmenittäin kuolleita hevosia ja vihollissotilaita. Puna-armeija havaitsi suuret miestappiot huoltoreitillä, jolloin sen painostus saaria kohtaan kasvoi ja se aloitti keskittää joukkojaan Petäjäsaaren valtaukseen.

16.3. aamulla hieman ennen kello seitsemää vihollinen aloitti saareen rajun tulivalmistelun, joka kesti pari tuntia. Yhdeksän aikaan jalkaväki hyökkäsi panssareiden tukemana puolustajien kimppuun. Neuvostoliitto hyökkäsi saareen useissa aalloissa, jolloin puolustajat joutuivat perääntymään ankarasti taistellen. Päivän kuluessa molempien osapuolien miestappiot olivat valtavat. Lisää suomalaisia kaatui, kun kallioseinämän vieressä toimineeseen haavoittuneiden sidontapaikkaan osui kranaatti, mikä lohkaisi kallionkielekkeen haudaten alleen noin kaksikymmentä haavoittunutta miestä. Kahden aikaan iltapäivällä vihollinen lähestyi saaren pohjoispäätä, jolloin päällikkö, reservin luutnantti Antti Suhonen antoi jäljellä oleville miehilleen luvan perääntyä mantereelle. Hän itse kaatui viimeisten joukossa, ennen taisteluiden taukoamista iltapäivällä kello 17. Kenraali Woldemar Hägglund oli antanut käskyn taistella viimeiseen mieheen.

Petäjäsaaren 10 tuntia kestävässä taistelussa kaatui yhteensä 118 suomalaista sotilasta. Saareen jäi 23 nilsiäläistä, jotka on siunattu viereiseen sankarihautausmaahan.

Yksi heistä on kangaslahtelainen Otto Partanen.

Otto syntyi Mäntylän (tunnetaan Partalana) kantatilalle 10 heinäkuuta -09. Tilalla oli kolme veljestä ja kaksi sisarta. Ajan tavan mukaan sisaret naitiin tai naitettiin muihin taloihin. Sisar Anna ei moiseen tyytynyt, vaan lähti Amerikkaan. Suku kutsui Häntä myöhemmin Ameriikan Anniksi.

Veljekset sopivat keskenään tilan jaosta. Vanhimmalle, Antille oli valmisteltu paikka Kangaslahden Laajaan Nurmesjärven toiselle puolelle.

Otosta piti tulla isäntä päätilalle ja Nuorin Veikko ennätti rakentaa perheelleen Kuusela-nimisen paikan ja sai talon melkein valmiiksi jo ennen sotia.

Kun tieto Oton kohtalosta tuli, suunnitelmat muuttuivat. Veikosta tuli päätilan isäntä. Sota repi Häntäkin niin pahoin, että Veikko kuoli jo 59-vuotiaana.

Tilaa jatkoi poikansa Aarne ja nykyisellään isäntänä on Aarnen poika Jukka Partanen.

Petäjäsaaressa taisteli myös seitsemän kilometrin päässä Oton kotoa, Koirlahdessa, syntynyt Janne Korhonen. Janne selvisi petäjäsaaresta Laatokan hajalle pommitetun jään sekasotkussa ahkion avustuksella.

Laskentatavasta riippuen saaresta selvinneiden määrästä on vähän erilaista tietoa. Janne kertoi heitä selvinneitä olleen seitsemän miestä. Uskotaan asiantuntijaa.

Otto Partanen oli isäpuoleni setä ja Janne Korhonen äitini eno.

Kiitos ja kunnia niille kaikille miehille ja naisille, jotka mahdollistivat meidän elävän ja kasvan vapaassa yhteiskunnassa ja ennen kaikkea vapaassa Suomessa.