Onko isä nyt palautettujen sotavankien joukossa vai ehkä vasta seuraavassa ryhmässä? Vaikeinta tilanteessa on epätietoisuus siitä, onko isä yleensä elossa ja millaisessa kunnossa. Vieremäläisestä Riitta Rönköstä tuli sotaorpo virallisesti vuonna 1946.

Tiedon perheen isän Juho Rönkön katoamisesta toi Riitta Rönkön kotiin rovasti Markkanen syyskuussa 1941.

‒ Vaikeinta tilanteessa oli epätietoisuus eli oliko isä vielä elossa. Vähitellen aselevon jälkeen syksyllä 1944 alkoi sotavankien palauttaminen. Äiti meni aina naapuriin kuuntelemaan radiolähetystä, jossa kerrottiin kotimaahan saapuneiden sotavankien nimiä. Isän nimeä ei mainittu, eikä epätietoisuus hänen kohtalostaan helpottunut, Riitta Rönkkö muistelee.

Sodan jälkeen vuonna 1946 Juho Rönkkö julistettiin virallisesti kuolleeksi ja siunattiin Vieremän sankarihautaan tavallisten hautajaisten tapaan. Siunaus- ja muistotilaisuudessa oli läsnä sukua, naapureita ja Rönkön esimies Savo Oy:stä.

Vangiksi kauas Neuvostoliittoon

Vuonna 1898 syntynyt Juho Rönkkö oli Savo Oy:llä metsätyönjohtajana. Silloinen nelilapsinen perhe asui vuokralla Savo Oy:n talossa Salahmilla.

Sotamies Rönkkö ei osallistunut talvisotaan, mutta sai käskykortin jatkosotaan Jääkäripataljoona 5:n (JP 5) 1. komppaniaan. JP 5:n perusti kesäkuussa 1941 Maaselän sotilasläänin Iisalmen suojeluskuntapiiri. Pataljoonan esikunta ja esikuntakomppania sekä osa 1. komppaniaa perustettiin Vieremällä ja loppuosa Keiteleellä. Pataljoona lakkautettiin helmikuussa 1942.

JP 5 kuului Ryhmä Oinosen 2. Jääkäriprikaatiin,  jonka pääpiirteinen sotatie kulki reittiä Ilomantsi-Suojärvi-Kontupohja-Karhumäki.

Onkamuksessa, Suojärven suunnalla, Rönkkö katosi 13.9.1941 yhdessä kahden asetoverinsa kanssa. He olivat matkalla prikaatin esikuntaan komennettuna työkomennuskuntaan. Heti katoamisen jälkeen oltiin varmoja siitä, että suomalaissotilaat olivat joutuneet venäläispartion vangiksi, sillä vain polkupyörät olivat jääneet katoamispaikalle.

Myöhemmin vasta 1990-luvulla, kun muun muassa entisen Neuvostoliiton arkistoista saatiin lisätietoja, Rönkön kohtalo varmistui. Dokumenttien mukaan hän oli ollut sotavankileirillä Karagandassa, nykyisen Kazakstanin alueella, kuten moni muukin suomalainen sotavanki, ja menehtynyt siellä kesällä 1942 nälän ja kovan työn heikentämänä vatsatautiin ja vesipöhöön.

Yhteiseloa ja kovaa työntekoa

Kun perheen isä katosi jatkosodassa, perheen oli lähdettävä yhtiön ”työsuhdetalosta”. He muuttivat kylän kauppiaan vanhaan, kylmään taloon. Pihassa oli pajarakennus, josta tehtii Rönköille asunto.

Asukkaina oli lopulta Ada-äiti, viisi lasta ja ukki. Nuorin lapsista, Jaakko, syntyi helmikuussa 1942 eikä siis koskaan tavannut isäänsä. Vuonna 1939 syntynyt Riitta on toiseksi nuorin perheen lapsista.

Vuonna 1952 Rönkön perhe sai asutustilan, jossa alkoivat heti talonrakennustalkoot. Tilalla oli sittemmin pienimuotoista maanviljelystä, pari lehmää ja muita kotieläimiä. Serkut olivat joskus heillä hoitamassa pienimpiä lapsia.

Riitta kävi kansakoulua Salahmin isossa koulussa, jossa hänen mukaansa oli hyvä opettaja ja paljon kavereita. Itse hän oli velvollisuudentuntoinen ja teki läksyt ahkerasti.

‒ Kaveripiirissä ja koulussa muutenkin oli muitakin sotaorpoja. Minulle jäi se kuva, että opettajat ja muutkin ihmiset olivat meitä kohtaan yleensä auttavaisia. Savolaisten lisäksi koulussa ja kylällä oli myös karjalaisevakoita esimerkiksi Suistamolta ja Korpiselästä. Kaikki tulivat hyvin toimeen keskenään.

‒ Aikuisilta kyllä kuulimme sodan aikana ja sen jälkeen sota-asioista, mutta emme me muuten niitä niin ajatelleet.

Koulujen jälkeen pankkialalle

Riitta jatkoi koulunkäyntiään Iisalmen tyttölyseossa ja oli tätinsä luona kortteerissa. Koulunkäynti ei ollut ilmaista, esimerkiksi kirjat piti ostaa itse. Riitta suoritti keskikoulun, joka oli tyttölyseossa kuusivuotinen ja pääsi sen jälkeen ”epäpäteväksi opettajaksi” Vieremän Ameriikan kouluun.

‒ Valtio maksoi sotaorvoille koulutustukea. Äiti sai sotalesken eläkkeen, joka ei tosin kovin suuri ollut. Elämä oli varsin niukkaa, mutta kyllä meillä maalla aina ruokaa oli.

Maatila myytiin 1960-luvun alussa ja perhe muutti Iisalmeen.

Kuopiossa suoritetun kauppaopisto-opiskelun jälkeen Riitta aloitti työt pankkitoimihenkilönä ja oli niissä tehtävissä eläkkeelle siirtymiseensä asti.

Riitta Rönköllä ei ole omaa perhettä, mutta hänellä on kahdeksan kummilasta ja laaja muu suku.

Yhdistys kokosi sotaorvot

Riitta on lapsesta lähtien harrastanut hiihtoa ja muuta liikuntaa. Työikäisenä siinä harrastuksessa tulivat tutuiksi myös monet Lapin maisemat. Nyt hänellä on liikuntamuotona muun muassa vesijumppa.

Pohjois-Savon Sotaorvot ry perustettiin 2007, ja perustamiskokouksessa oli yli 60 henkilöä. Riitta Rönkkö toimi yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana ja sen jälkeen useita vuosia taloudenhoitajana ja hallituksen jäsenenä.

Yhdistyksessä oli parhaimmillaan noin 400 jäsentä, nyt heitä on noin 170 ja heidän keski-ikänsä on yli 85 vuotta. Yhdistys kokoontuu Suokadun palvelutalossa Kuopiossa kerran kuukaudessa, jolloin kokouksen lisäksi on aina myös muuta ohjelmaa.

‒ Kesällä järjestetään lisäksi hyvinvointipäivä, ja isänpäivänä on sotaorpojen kirkkopyhä eli teemme aina retken johonkin Pohjois-Savon kirkkoon. Yhdistys on ollut ja on edelleen tärkeä meille. Siellä olemme voineet kertoa omat elämäntarinamme ja kuulla toistemme tarinoita.

Jarmo Seppälä