Vuonna 1940 antoivat Tunkkarin ja Räyringin kylaosastojen lotat juhlavan lottalupauksen Vetelin emäntäkoulun pihalla.

Kautta historian ovat Suomen naiset pitäneet velvollisuutenaan osallistua isänmaansa rakentamiseen miesten rinnalla. Sodan uhatessa tämä tunne vain lisääntyi. Lottien vapaaehtoisessa työssä se kasvoi voimakkaaksi maanpuolustustahdoksi.

Vetelissä suojeluskunnan perustaminen elokuussa 1917 ja puheet uhkaavasta sodasta saivat naiset pohtimaan, miten toimia miesten auttamiseksi. Niinpä jo vapaussodassa veteliläiset naiset toimivat eri tavoin taistelijoiden tukena, ja vuoden 1919 lopulla perustettiin Veteliin suojeluskunnan naisjärjestö. Suojeluskunnan taholta esitettiin Vetelissä sittemmin myös toivomus saada lottatyö käyntiin.

Helmikuun alussa 1923 perustettiinkin Vetelin Lotta Svärd -paikallisosasto, jolla oli kaksi kyläosastoa, Tunkkarilla ja Räyringissä. Osastoihin liityttiin vapaaehtoisesti – nuoret aikuiset naiset lottiin, tytöt pikkulottiin. Vetelissä lottia oli enimmillään n. 280. Lotat jakautuivat tehtäviensä mukaan eri jaostoihin, ja niiden vaatimiin tehtäviin saatiin valmennusta lukuisilla kursseilla. Vetelissä pidettiin lottien kurssi syksyllä 1940, ja sen yhteydessä 75 lottaa antoi lottalupauksensa.

Linnoitustöiden alettua vuonna 1939 tarvittiin lottia muonittajiksi työmaalle, ja sodan sitten alettua myös muihin tehtäviin. Myös kotirintamalla tarvittiin lottia. Vetelissä rintamalle komennuksen saaneita lottia oli 53.

Tyyne Tunkkarin lottatie

Eletään kevättä 1942. Veteliläisen maalaistalon 21-vuotias tytär Tyyne Tunkkari ilmoittaa lähtevänsä palvelemaan isänmaataan sotatoimialueelle. Kotona hän on tottunut kaikkiin töihin, niin sisä- kuin ulkotöihinkin, ja uskoo selviytyvänsä myös lottatehtävistä.

Lotta Svärd -järjestöön Tyyne oli liittynyt jo aikaisemmin, sillä hänen kotonaan suhtauduttiin myönteisesti isänmaan puolustamiseen. Ehkä Tyynen päätökseen vaikutti myös se, että vanhempi sisar oli myös lotta ja muonitustehtävissä Päämajan Linnoitustoimiston osasto 8004:ssä Antreassa. Lisäksi sisarussarjan ainoa veli oli kaatunut kesällä 1941 Sombassa käydyissä taisteluissa, joissa keskipohjalaisrykmentti JR 29/ I saartoi ja valtasi vihollisen motin.

Tyynen ensimmäinen paikka rintamalla oli Latva, joka oli yksi lottatyön tukikohdista Itä-Karjalassa. Latva sijaitsi Äänislinnan eteläpuolella, noin 60 km kaupungista etelään. Lottien tehtävänä Latvassa oli työvelvollisten eli palvelukseen määrättyjen, enimmäkseen asevelvollisuusiän ohittaneiden miesten muonittaminen. Nämä työvelvolliset käyttivät siviilivaatteita ja saivat nimen ”vilttihatut”. Tyynelle jäi tästä porukasta hyvät muistot. Hän muistaa vilttihattuja avuliaana ja aina hyväntuulisena joukkona. Heitä oli ilo palvella.

Tyynen lottatyö kuljetti häntä moniin muihinkin paikkoihin Itä-Karjalan alueella. Majoitustilat löytyivät milloin mistäkin, mutta ne pyrittiin järjestämään niin hyviksi kuin mahdollista. Aina se ei onnistunut. Asuintiloissa jouduttiin säilyttämään myös elintarvikkeita. Se oli kuin kutsu rotille! Tyyne muistaa rottalaumat, jotka tapella mekastivat yökaudet häiriten väsyneiden lottien unta.

Älykkäinä eläiminä rotat selvittivät tiensä joka paikkaan: jopa kannellisesta kenttäkeittiöstä saattoi löytää rotan!

Tyynen viimeiseksi työpaikaksi jäi Tokari, joka sijaitsi Laatokan ja Äänisen välisellä kannaksella, Äänislinnan ja ensimmäisen palvelupaikan, Latvan, eteläpuolella. Tokarissa hän työskenteli kanttiinissa. Kanttiinista oli mahdollista ostaa korviketta sekä muuta sotilaitten tarvitsemaa tavaraa. Lottakanttiinit olivat sotilaille tärkeitä mielialan kohottajia. Ne toivat mieliin kodin ja siviilielämän keventämään karua sotilaselämää korven keskellä. Sotilaat arvostivatkin tätä lottien työtä korkealle.

Kanttiinissa vieraili usein myös Kauko, Tyynen pikkuserkku samalta Tunkkarin kylältä. Ei aikaakaan, kun Kauko esitteli Tyynelle ihastuksensa kohteen, Taimin, jonka tie muonituslottana oli kulkenut monien samojen Itä-Karjalan pitäjien halki kuin Tyynenkin, 22-vuotiaan veteliläistytön.

Taimi Tunkkarin taival

Miten varsinaissuomalainen Taimi Tunkkari oli jatkosodan keskellä päätynyt keväällä 1943 Itä-Karjalan Tokariin. Mennäänpä ajassa taakse päin välirauhan aikaan vuoteen 1940. Edellisenä vuonna tärkeän puolustuslinjan vahvistamiseksi aloitetut linnoitustyöt kuitenkin jatkuivat ja muonittajia tarvittiin. Taimi ilmoittautui vapaaehtoistyöhön muonittajaksi, ja hänet sijoitettiin Luumäelle. Tässä tehtävässä hän toimi jatkosodan alkamiseen eli vuoden 1941 juhannukseen saakka.

Jatkosodan alettua myös vanhemman ikäluokan miehiä määrättiin palvelukseen työvelvollisiksi. Eräs työvelvollisten joukko lähti kohti Itä-Karjalaa, ja Taimi lähti joukon muonittajaksi. Kuljettiin taistelujoukkojen jäljessä: korjattiin teitä ja siltoja sekä haudattiin kaatuneita venäläisiä sotilaita, joiden ruumiit olivat jääneet taistelukentälle. Myöhäissyksyllä työvelvolliset määrättiin metsätöihin Aunukseen. Taimilla olisi ollut mahdollisuus lähteä mukaan, mutta joukon ilmapiiri oli muuttunut huonoksi, ja Taimi päätti olla lähtemättä.

Uusi tehtävä oli vankileirillä Syvärin lähellä. Leiriolot olivat ankeat, ja rintamalinjan läheisyys aiheutti vangeissa levottomuutta; karkaamisyrityksiltäkään ei aina vältytty. Sotilaat vastasivat vankien ruokahuollosta, lotat vartijoiden ruoasta. Usein lotan piti selvitä yksin. Niin Taimikin lähti mukaan yksin hoitamaan vartijoiden muonittamista, kun komennus tuli kaukaisemmalle työmaalle. Pahinta leirillä oli kuitenkin ruokatarvikkeiden puute.

Taimin kertoman mukaan vartijat suhtautuivat lottiin asiallisesti ja rehdisti, eikä Taimi voinut heidän käytöstään moittia. Kerran he kuitenkin keksivät ruveta keittämään kiljua! Silloin Taimi anoi siirtoa. Kevättalvella 1943 Taimi siirtyi lähelle rintamaa Tokariin, jossa sijaitsi lottien kanttiinitarvikkeiden varasto. Sinne saapui tarvikkeita lähetettäväksi rintaman eri kanttiineihin. Radan varressa sijaitseva Tokari oli usein pommitusten kohteena; kerran täysosuma aiheutti suurta vahinkoa myös varastolle. Lotilla oli mahdollisuus pyytää sotilaita avukseen, jos kyseessä oli jokin raskaampi työ. Apumiehiä varsin mieluisaan työhön löytyikin.

On hyvä muistaa, että rintamalla olevat lotat ja sotilaat olivat nuoria ihmisiä. Olikin aika luonnollista, että osa heistä ihastui ja rakastui toisiinsa. Näin kävi myös Taimille, sillä varastolle

usein apumieheksi tarjoutunut Kauko miellytti Taimia kovin. Tuttavuus johti kihlaukseen ja yhdessä matkattiin kihlalomalle Veteliin. Taimi ja Kauko vihittiin avioliittoon Petroskoissa vuonna 1944.

Vetelistä ja Veteliin

Lotat Tyyne ja Taimi tekivät velvollisuutensa jatkosodassa. Heillä oli paljon muutakin yhteistä: he olivat lähes samanikäiset, tehtävät muonitus- ja kanttiinilottina olivat osittain samat, Itä-Karjala oli tullut molemmille tutuiksi. Samana vuonna he myös päättivät lottatyönsä ja molemmat palasivat koteihinsa.

Tällaisista kanttiineista palveltiin rintamalla taistelleita sotilaita. Tällaista kanttiinia hoisi Tyyne Tunkkarikin.

Tyyne jatkoi tuttuja kotitilan töitä muutaman vuoden, kunnes vuonna 1950 solmi avioliiton. Miehensä Erkin myötä hän muutti Kaustiselle ja hoiti siellä perhettään kahdeksan vuoden ajan. Sitten elämä vei Tyynen Ruotsiin, jonne muutettiin vuonna 1958. Uusi koti löytyi Sundsvallista. Kolmen tyttären kasvettua aikuisiksi Tyyne meni työelämään ja jäätyään leskeksi hän halusi jäädä Ruotsiin lähelle lapsiaan. Suomen kansalaisuuden Tyyne säilytti kuolemaansa asti. Tyyne kuoli vuonna 2016 yli 90-vuotiaana.

Jos elämä vei Tyynen pois Vetelistä, toi se Taimin puolestaan Veteliin, Tunkkarin kylälle Jukkalan talon emännäksi. Kaupunkilaistytölle maatilan hoitamisessa oli oppimista, varsinkin kun talossa ei ollut vanhempaa aikuista naista häntä opettamassa. Kaikki työt oli opittava itse. Ehkä Taimi ajatteli selvinneensä sodastakin ja kävi sinnikkäästi tilan töihin käsiksi. Emännän tehtävät alkoivat luonnistua. Vuosien saatossa perhe kasvoi kahdeksanlapsiseksi suurperheeksi. Leskeksi Taimi jäi vuonna 1982. Pojan perheen kanssa hän ehti asua yli 30 vuotta. Taimin Varsinais-Suomesta Itä-Karjalan kautta Veteliin kulkenut elämäntie päättyi vuonna 2014.

Tiedot kokosi

Hilkka Läspä

(Lähteet: Kanerva Peltoniemi, Mikko Tunkkari,  Kohtalon vuodet – Veteli,  Rautasormus, Mikko Porvali)