Talvisota oli ollut tasan kuukauden käynnissä, kun lauantaina 30. joulukuuta 1939 Kunnallisissa Tiedoissa, Vakka-Suomen Sanomien edeltäjässä, julkaistiin mielenkiintoinen tervehdys.

”Seuraavat 28. AutoK:n sotilaat lähettävät reippaat Uudenvuoden tervehdykset täältä jostakin. Ollos huoleton, poikas valveill on. Mynämäestä: Vieno Rantanen, Väinö Eskola, Teuvo Tähtinen, Aulis Heino, Astri Kulma, Eskil Valtonen, Ensiö Lehtonen, Vieno Uoti, Eino Kivilä. Mietoisista: Paavo Mikkola, Aaro Huhtala, Juho Armas Varjonen, Toivo Silvander, Arvi Hiippavuori.”

Muun etsimisensä ohessa Jukka Marttila oli vuonna 2004 pannut merkille tämän tervehdyksen ja minua se kiinnosti, koska isäni Aulis Heinon nimi oli listalla. Ennen tätä en ollut tiennyt hänen talvisodan yksikköään. Marttila antoi myös vihjeen, että Vieno Rantanen, jo 94-vuotias, oli tuolloin vielä elossa. Ehdin käydä kaksi kertaa Rantasta tapaamassa, samoin kävin pariin otteeseen silloisessa sota-arkistossa, jossa valitettavasti 28. Autokomppanian tiedot olivat perin vähäiset.

Kun Ylimääräisten harjoitusten nimellä pantiin toimeen liikekannallepano, koottiin 28. Autokomppania 13.10.1939 Raision Ihalaan Konsan kouluun. Koko talvisodan ajan komppanian päällikkönä toimi reservin vänrikki Veikko Ruohonen, Rantasen muistaman mukaan loimaalainen kenkäkauppias. Vääpelinä oli mynämäkeläinen Eino Manneros. Komppania kuului 1. Divisioonaan.

Kirjavaa kalustoa ja epäonninen puntisreissu

Suojeluskuntiin oli perustettu erityiset ottolautakunnat, jotka huolehtivat autojen otosta siviilistä sotilaskäyttöön. Autoilijoilta ja liikelaitoksilta pakko-otetut autot jaettiin miehille Turun Saippua Oy:n kentällä paikalla, jossa nykyään kulkee Tukholmankatu. Kalusto oli erittäin kirjavaa, toistakymmentä eri merkkiä, mikä tuli aiheuttamaan huollolle harmaita hiuksia. Talvisodan aikaan autot huollettiin ja korjattiin pääosin yksityisissä korjaamoissa. Huoltoa hieman helpotti, että autot olivat lähes poikkeuksetta bensiinikäyttöisiä.

28. Autokomppanian vanhimmat autot olivat vuodelta 1930. Vieno Rantaselle oli osunut vuoden 1939 Ford, siis lähes uusi. Joku sai punaisen Fargon. Väri ei tietenkään ollut talvisiin sotatoimiin lainkaan sopiva. Päämajan huolto-osasto antoikin ohjeen valkoisen suojamaalin valmistamisesta. Rantasen mukaan heidän komppaniansa autoja ei kuitenkaan maalattu koko talvisodan aikana.

Autokolonna lähti Turusta todennäköisesti jo 14. lokakuuta. Määränpäätä ei kuljettajille ilmoitettu, mutta 11 tunnin ja 330 kilometrin ajon jälkeen päästiin Elimäelle, missä majoituttiin Takamaan seurataloon, joka on edelleen olemassa. Pitkä ajo sen aikaisilla teillä ja kalustolla oli varsin raskas. Komppania majaili sitten Takamaalla puolitoista kuukautta lokakuun puolivälistä ensimmäiseen joulukuuta. Päivittäiset rutiinit sujuivat kuin varuskunnassa. Miehet nukkuivat lattioilla. Rantanen kertoi saaneensa muutamien muiden miesten kanssa lähitaloista lautoja, joista he rakensivat itselleen sängyt. Sunnuntaisin komppaniaa käytettiin kirkossa. Kotiin ei saanut lähettää maisemakortteja, koska niistä olisi selvinnyt lähetyspaikkakunta.

Samaan aikaan oli Takamaan seuratalolle sijoitettuna myös 27. Autokomppania, jonka päällikkönä oli mynämäkeläinen konepajayrittäjä Eino Raivo ja vääpelinä niin ikään mynämäkeläinen kauppias Jussi Tainio. Myös tässä komppaniassa oli runsaasti Mynämäen poikia. Kunnallisissa Tiedoissa joululahjoistaan kiittelivät O. Paasto, Y. Hirvola, P. Majalainen, K. Kallio, L. Vuorinen, J. Malen, N. Mäkilä, E. Leino, A. Koskinen, E. Koski, A. Ruuti, Y. Kivimäki, V. Kankare, V. Mickelsson ja K. Aalto.

Tämän naapurikomppanian kolme miestä päätti lähteä omalle lomalle, puntikselle, vaikka kotiin oli matkaa siis ainakin 330 kilometriä. He ottivat yhden autoista, nostivat lavalle bensiinitynnyrin auton evääksi ja lähtivät matkaan. Yritys oli nuorten miesten hullunrohkea tempaus ja tuomittu epäonnistumaan. Ihmeen pitkälle karkulaiset kuitenkin pääsivät. Poliisi pidätti miehet Salossa ja pani heidät putkaan. Armeija suhtautui asiaan erittäin vakavasti. Saloon lähetettiin partio hakemaan ”vangit” ja heidän autonsa. Oikeudenkäyntiä varten hankittiin rikosrekisteriotteetkin (kellään ei ollut rikosrekisteriä) ja kirkkoherran virastoista virkatodistukset. Kuulustelut toimitti kuljetusesikunnan komentaja, kapteeni Kotsalo. Arkistoissa ei ole säilynyt tietoja rangaistuksista. Rantanen kertoi, että olisi halunnut lähteä mukaan mutta myöhästyi oman komennuksensa takia. Jälkeenpäin hän oli tietysti tyytyväinen.

Talvisota alkoi 30. marraskuuta. Heti seuraavana päivänä nähtiin ensimmäiset neuvostokoneet, kaksi pommikonetta etenemässä tien suuntaisesti ja neljä muuta konetta kaartelemassa Takamaan yllä. Neuvostokoneet ilmeisesti hankkivat tietoja joukkojen keskityksistä. Edellisenä päivänä oli pommitettu Malmin lentokenttää. Nyt komppania siirrettiin Löytyn kylän kouluun, sekin Elimäellä, sitten Sorvalin kasarmille Viipuriin ja lopuksi Suur-Merijoen lentokentälle. Niistä käsin 28. Autokomppania suoritti ansiokkaasti miehistö- ja huoltokuljetuksia Viipurin alueella ja siitä itään. Alussa kerrottu tervehdys on rustattu ilmeisesti Suur-Merijoella.

Miehistö- ja huoltokuljetuksia kovissa pakkasissa

Talvisodan aikaan oli tunnetusti kovia pakkasia, mutta pakkasnestettä ei riittänyt kuin joihinkin harvoihin autoihin. ”Automiehet olivat vuorollaan vartiossa turkeissa ja kasvosuojuksissa”. kertoi Vieno Rantanen. ”Autoissa olivat avaimet paikoillaan ja kulloinenkin vartiomies käytti moottoreita. Peräöljyt lämmitettiin panemalla hiililaatikko alle.”

Sodan alkuvaiheessa komppanian tehtävänä oli kuljettaa miehiä aseineen ja varusteineen rintamalle. Sen jälkeen ajettiin ammuksia ja kaikenlaista huoltoon liittyvää tarviketta, heinäkuormiakin hevosten tarpeisiin. Riesana olivat viholliskoneet, jotka päiväsaikaan helposti kävivät kolonnien kimppuun. Rantanen kertoi, että ilmavaaran takia ajettiin paljon öisin ja oli ajettava myös ilman valoja. Joskus oli pantava apumies juoksemaan edellä tietä tutkimassa. ”Alamäessä piti käyttää jarruja ja silloin huomattiin, että jarruvalot paljastivat kolonnan. Tästä ongelmasta päästiin yksinkertaisesti potkimalla jarruvalot rikki.”

Tärkeimpänä tehtävänä oli ajaa ammuksia Rautakorven kenttämakasiinista rintamalle. Rautakorven varastot oli louhittu kallioon ja automiehille tuli aina turvallinen olo, kun pääsivät autoineen luolaan suojaan. Kun yö oli ajettu ammuksia, automiehillä oli tapana mennä kahville Viipurin asemaravintolaan. Talvisodan aikaan kahvia vielä sai. Ruokailu tapahtui Sorvalin kasarmin ruokalassa, mutta sitten ruokalaan osui pommi. ”Kasarmin komendanttina toiminut majuri kirosi meitä automiehiä, me kun olimme mustissa nahkapuseroissamme hyviä maalitauluja”, Rantanen muisteli.

Helmikuun puolivälissä, kun Summa oli murtumassa, 28. Autokomppania kuljetti täydennykseksi suomenruotsalaisen yksikön Haminasta Summaan Säiniön asemalle. Kuljetus tapahtui päiväsaikaan ja kolonna sai kolme viholliskonetta päälleen. Kuljetettavina olleet miehet suojautuivat metsään ja automiehet itse ojaan. Kovan pakkasen takia olivat avolavoilla kuljetetut sotilaat perille päästyä niin jäässä, että heidän taistelukuntonsa oli vähintäänkin kyseenalainen. Viipuri joutui ankarien pommitusten ja tykistökeskitysten kohteeksi talvisodan loppuun saakka. Neuvostojoukot pääsivät aivan keskustan tuntumaan Patterinmäelle, mutta suomalaisten asemat pitivät. Neuvostoliitto ei talvisodassa saanut Viipuria vallatuksi. Talvisodan viimeisistä hetkistä Rantanen kertoi, kuinka he ajoivat ammuksia Rautakorven varastosta suomalaisten asemiin pitkin Koiviston tietä, vaikka Viipuri jo paloi ympärillä.

Autokomppanian miehiä ei voitu kotiuttaa kovinkaan pian, sillä kuljetuksia riitti aselevon tultuakin. Isänikin kotiutettiin vasta 28. huhtikuuta 1940. Varsinaisen sodan jo päätyttyä isäni ja Vieno Rantanen saivat komennuksen, joka olisi saattanut koitua heidän kohtalokseen. He saivat määräyksen hakea kuorman miinoja, jotka oli purettu miinakentältä ja koottu kasaan tien varteen. Miehet tekivät kuorman saamansa tehtävän mukaisesti ja lähtivät paluumatkalle. Isäni ajoi ja Rantanen oli kakkoskuskina. Vasta varikolle päästyä huomattiin, että osassa miinoja olivat
sytyttimet paikallaan!

Tuo miinojen kuljetus suoritettiin muuten Gaz AA-autolla, joita Neuvostoliitossa valmistettiin 1920-luvun Fordien tekniikalla. Talvisodassa niitä saatiin sotasaaliiksi muutamia satoja. Autot kunnostettiin armeijan käyttöön tervetulleena ”Molotovin apuna”. Automiehet nimittivätkin niitä Moloiksi.

Jarkko Heino