Tämä kirjoitus perustuu Pyhärannan talossa Mietoisissa asuneen perheen kirjeenvaihdossa säilyneisiin tietoihin ruokahuollon tilanteesta ja siihen liittyneistä monista huolista sotavuosina 1939-1945. Perheeseen kuuluivat silloin isäntäpari Emil (1881-1948) ja Hilda (1880-1949, o.s. Junnila) Pyhäranta sekä heidän kuusi tuolloin jo aikuista lastaan Risto (1909-1941), Helena (1911-1988, myöh. Junttila), Hilja (1914-1990, myöh. Tarkkio), Olavi (1916-2005), Helvi (1919-2002, myöh. Leppänen) ja Heikki (1921-1991).

Puutetta ja rajoituksia

Vuosina 1939-1945 sodan aikana kotitalouksien ruokahuolto muuttui totutusta. Suurin osa suomalaisista oli siihenkin asti toki valmistanut ja syönyt pääosin omavaraisesti tuotettuja ruokia, mutta joukkoon oli mahtunut silti tuontitavaraakin. Kahvi kuului arkipäivään ja välillä sai keväisin kaupasta myös appelsiineja, joita suomalaiset totuttelivat syömään. Ulkomaan herkkujen tuonti kuitenkin tyrehtyi sodan aikana, mutta yllättäen maaliskuussa 1943 Helvi oli onnistunut saamaan jostakin appelsiineja ja lähetti niitä Heikille. Heikki kiitteli kovasti: ”Epäilet jos minulle kelpaa appelsiinit, voi, ne ovatkin minun parasta herkkuani. Se aika, jolloin minulle ei kaikki kelvannut, on jo kaukana takana. Sodan opetus.” Mitä vain herkkua kotona oli, se pyrittiin jakamaan myös sodassa oleville. Niinpä kun kotona alkoivat mansikat kypsyä, niitä lähetettiin mm. Olaville rintamalle. Arveltiin, että kyllä ne hyvin pakattuna säilyisivät syömäkunnossa.

Elintarviketilanne muuttui, kun toinen maailmansota alkoi Euroopassa syksyllä 1939. Ostokortit jaettiin jo varhain ja lokakuussa 1939 tulivat ensimmäiset ostorajoitukset. Ensimmäisiä rajoitettuja olivat kahvi ja sokeri, jota sai ostaa kortilla aluksi kuukaudessa kilon verran henkeä kohti, mutta melko pian se pieneni 250 g hengeltä. Sillä määrällä ei enää säilötty syksyn marjasatoa. Makeutus- ja säilöntäaineesta tuli kova pula. Sokerijuurikas oli suhteellisen uusi viljelykasvi Suomessa, mutta Mietoisissakin oli sitä jo Pyhärannan pelloilla ruvettu viljelemään. Helena kertoo kirjeessään marraskuussa 1943 Helville siirapin keitosta näin. ”Kerron vähän viime viikkoisesta touhusta teimme nimittäin siirappia, saimme puristinkoneen oikein kotiin ja se tuli tiistai iltapäivällä, sillä oli niin kiire, että se piti ottaa just silloin kun se tuli, maanantaiaamulla Heikki ja Jalmari alkoivat pestä juurikkaita, päivällisen jälkeen ruvettiin kuorimaan Heikki, Pertti, äiti ja minä, tiistaina alkoi sama peli, minä vain pidin keittämisestä huolen. Alina oli myös tiistaina kuorimassa. Kuorittuina oli juurikkaita  noin 150 kg ja kaksi päivää keitettiin sitä kokoon ja valmista siirappia saimme yli 20 litraa, kyllä se on hyvä, ei mitään vierasta makua.”

Kahvin saannin rajoitukset eivät saaneet suomalaisia lopettamaan kahvin juontia. Pian kehitettiin korvike, jossa oli pieni määrä kahvia ja loput vastiketta. Kun kahvi loppui kokonaan 1940-luvun alussa, siirryttiin juomaan pelkkää vastiketta. Tunnetuin vastike oli sikuri. Muina vaihtoehtoina käytettiin mm. voikukan juurta, viljaa, herneitä, juolavehnän juuria, tammenterhoja sekä sokerijuurikkaan ja perunan kuoria. Välirauha ei tuonut nopeaa helpotusta elintarvikepulaan. Vuoden 1940 lopulla säännösteltiin jo rasvoja, lihaa ja maitotuotteita.

Kotirintamanaisia opastettiin mm. Kotiliesi-lehdessä maaliskuussa 1942 juurikasvien ja säilykevaraston kevätkatsauksessa. Oli aika varautua alkavan kesän vihanneskasvien siemenviljelyyn. Maatalouden tuottavuus väheni ja oli pidettävä huolta siitä, että elintarvikkeita riittäisi jatkossakin sekä taisteleville joukoille että kotirintamalle. Kotirintaman oli huolehdittava sekä ruoka- että vaatehuollosta. Maatalouden ongelmat olivat olleet tiedossa jo heti sodan alusta alkaen. Viljelyssä ja karjanhoidossa tarvittiin työvoimaa, josta ei olisi ollut varaa luovuttaa miehiä armeijan palvelukseen. Koska niin oli kuitenkin pakko tehdä, emäntien oli selvittävä jäljelle jääneellä työvoimalla. Mutta vaikka he tekivät parhaansa ja pärjäsivät useimmiten yli odotusten, maatilojen tuotanto kärsi, mikä heijastui koko maan elintarviketilanteeseen.

Pyhärannassa oli isäntäväen lisäksi yleensä yksi mies töissä, mutta ilmeisesti kirjeiden perusteella aina hänen työpanoksensa ei ollut ihan täyspainoinen. Hän oli ilmeisesti nuori vielä tai sitten muuten sotaan kelpaamaton. Navettatöissä oli lisäksi yksi tai kaksi naista yleensä palkattuna, mutta välillä oli aikoja, jolloin Helenan oli ehdittävä niin navettaan kuin peltotöihin ja välillä tupaankin vanhempien ollessa huonokuntoisia ja muiden sisarusten ollessa joko rintamalla tai opiskelemassa. Niinpä kun isäntä Emil joutui kesällä 1941 onnettomuuteen, jossa sonni puski hänet lähes henkihieveriin, oli tilanne hyvin vaikea. Kaikki kolme poikaa olivat rintamalla ja lomia oli vain harvoin. Tyttäristä kaksi oli myös poissa, Helvi opiskelemassa Järvenpäässä puutarhaopistossa ja Hilja Hämeenlinnassa Wetterhoffin kototeollisuusopistossa. Niinpä Helenan vastuulle jäi talon ”isäntänä” oleminen. Helena oli huolissaan tappurin (puimakoneen) käytöstä, sillä hän tunnusti kirjeessään Helville, ettei ymmärrä koneista mitään. Toiveessa oli, että haavoittunut Heikki ehkä pääsisi sotasairaalasta sen verran kotiin, että pystyisi neuvomaan koneen kanssa, vaikkei ehkä töihin ainakaan heti pystyisi osallistumaan. Hilja oli onnistunut olemaan kotona jonkin aikaa ja oli viljanpuintiaikaan ollut pitkät päivät haravoimassa. Samoihin aikoihin Heikki kirjoittaa kirjeessään: ”Niin kuin näet tämä sota sekoittaa ainakin sekaisen pään aivan mahdottomaksi. Usein ajatukset ovat kotona ja olen hartaasti toivonut että isä tulisi terveeksi jotta olisi johtona siellä naisten johdossa, että heinät tulisivat latoon ja se komea ruis tulisi kunnialla korjoon.”

Sadonkorjuussa oli paljon työtä niin pellolla kuin puutarhassa. Helenan kirjoittaman mukaan syyskesällä 1941 Hilja oli viinimarjoja noukkinut 94 kg ja Apajaan oli niitä myyty 15 mk kilo. Rämön perhe, jotka olivat evakkoja, olivat saaneet noukkia itselleen ja Pyhärannan perheen omiksi tarpeiksi on laitettu paljon. Kurkkuja Helena oli suolannut yhden puupytyn ja toisen hän suunnitteli suolaavansa seuraavalla viikolla, kun taas kasvaa uusia. Puolukoiden suhteen näytti huonolta, sillä vähän näytti siltä, että niitä ei ollut syksyllä 1941 oikein ollenkaan. ”Tomaatteja on tullut paljon niitä pitäisi jollain tavalla talveksi laittaa, kun vain kypsyisivät”, hän vielä pohdiskeli kirjeessään Helville. Kahta vuotta myöhemmin Helena mainitsee kirjeissä, että puolukkasato on oikein hyvä ja kaikki käyvät poimimassa niitä ihan mahdottomasti.

Sodasta huolimatta mieliala oli toiveikas satovuoden suhteen. Heikki kirjoitti kevätkesällä 1942 Helville Järvenpäähän kotolomilta rintamalle palattuaan seuraavasti: ”Ne kotoiset olot, ne siellä vain sujuvat hiljakseen. Minäkin olin mukana lopettelemassa kylvöjä. Ja tulivat perunatkin maahan. Siellä on kevät hyvässä alussa. Junnila Vilhokin sanoi, että ei tällaista kevättä ole ollut pitkään aikaan. Se on kyllä erittäin hyvää, että satelee. Sinä olit niitä valistanut omenapuun istutuksesta. Nyt me sitten Olavin kanssa niitä sinne pantiin istumaan. Isä ei oikein ollut hyvillään kun ne sinne alas pantiin, mutta pantiinpas vaan. Ne vanhat puut siellä ylhäällä ovatkin jo heti kaadettavia. Rakennuksen ympärys tulee kyllä kovin tyhjäksi, mutta mitäs niistä, en minä niitä äkkiä katsele. Saan tyytyä vain näihin Karjalan erämaihin.”

Kesällä 1942 Helena mainitsee heinänsiementen kluputtamisesta. Kaikki sellaiset työt, jotka nykypäivänä tekee leikkuupuimuri, tehtiin käsin. Klupua, toiselta nimeltään varstaa, käytettiin siementen irrottamiseen. Karjatalousvaltaisessa maanviljelyssä heinänkasvatuksella oli suuri merkitys.

Keväällä 1943 äiti oli huolestunut juuresten siemenien saamisesta. Punajuuren siemeniä ei saanut kaupasta kuin hyvin pienen määrän kukin ostaja. Niinpä äiti kyseli kirjeessä Helviltäkin Järvenpäästä, jos siellä päin olisi paremmin siemeniä saatavissa. Porkkanan ja sikurin siementä oli kaupasta saanut paremmin.

Talon pojat olivat kaikki olleet aktiiveja suojeluskunnassa ja tyttäret Lotta-järjestössä. Muonitustehtävissä Helena aktiivina Lottana oli myös paljon mukana ja usein myös vastuullisena. Hän mainitsee kirjeissään milloin asevelipäivistä, joissa on tarvittu muonittajaa, milloin Lottien viestipäivistä. Pääosin Helena työskenteli näissä tehtävissä Mietoisissa, mutta välillä myös muualla lähipaikkakunnilla. Hän oli myös sodan alkuvaiheessa muonitustehtävissä lähellä itärajaa joitakin viikkoja. Hilja käytti kesällä 1943 kesälomansa Lotta-komennuksella Vienan Karjalassa. Mottitalkoita järjestettiin mm. marraskuussa 1942  ja niissä Helena toimi usein papusopan keittäjänä.

Paketti tuntemattomalle sotilaalle

Paketit ”tuntemattomalle sotilaalle” ovat erikoinen luku kenttäpostin historiassa. Suomessa organisoitiin jopa kampanja ”paketti tuntemattomalle sotilaalle”. Siinä eri järjestöt kannustivat naisia lähettämään kirjeitä ja paketteja rintamalla sotiville miehille. Paketteja lähetettiin runsaasti ja ainakin jouluna 1939 Risto kertoi saaneensa kotoa ja työpaikalta tulleet paketit mukaan lukien yhteensä yhdeksän pakettia, joista joku oli tuntemattomiltakin.

Esimerkiksi syksyllä 1941 annettiin tarkat ohjeet paketeista. Paketit piti toimittaa keräyspaikkoihin 8. joulukuuta mennessä. Lahjapaketti sai painaa enintään 5 kg. Paketin päälle on merkittävä paketin sisältö ja vaatteiden kokonumero. Kotirintaman väkeä ohjeistettiin paketoimaan huolellisesti ja tukevasti ja varoiteltiin, ettei mitään luvatonta, tulenarkaa tai pilaantuvaa saanut lähettää. Tavoitteena oli, ettei yksikään sotilas rintamalla jäisi ilman joulupakettia. Sisältönä saattoi olla esimerkiksi pari rasiaa tupakkaa, paita, alushousut, käsineet, sukat ja kirja.

Helena Pyhäranta mainitsee kirjeessään huhtikuussa 1940 aikaisemmin keväällä tuntemattomille lähetetyistä korppupaketeista. Korput olivat hyvin säilyvinä sopivaa lähetettävää. Tuntematon vääpeli oli kirjoittanut takaisin kiitoksia hyvin isänmaalliseen sävyyn: ” Rakas isänmaanystävä. Lämpimät kiitokset paketistanne jonka teiltä olen jälleen saanut vastaan ottaa. Oli lämmittävää nauttia taas Teidän laittamianne ehkä leipomannekin korppuja. Komppaniamme upseeritkin ovat niiden hyvyyden tunteneet ja tunnustaneet joten tässä ei ole mitään imartelua. Mutta samalla kun nautimme pakettinne hyvyydestä ja runsaudesta, samalla sydämemme itkee pirstotun Suomi äidin puolesta. Olemme taistelleet ylivoimaa vastaan kuukaudesta kuukauteen ja aina selviytyneet voittajina. Taistelimme uskolla, että tuumaakaan ei luovuteta tätä kallista maata. Rauha – tuollainen rauha – käsi puristuu nyrkkiin hauislihas pullistuu, kunnes pitkän ajan päästä herpaantuu silmän palo sammuu -, ehkä näin on parempi. Mutta vielä kerran ryssä on tuntea Suomen leijonan iskun. Vielä kerran olet maksava kaikki korkoineen takaisin. Yhdyttehän jälleen silloin kanssani valaan. Suomen nainen ei väisty miehen rinnalta, tiedän sen. Paljon saamme kärsiä. mutta uskomme että Jumala on sallinut näin tapahtuvaksi. Herra ei meitä hylkää, mutta Hän tahtoo koetella meitä ensin, ottaakseen sitten nöyrän kansan isälliseen hoivaansa. Jospa kansamme huomaisi etsikkoaikansa.”

Helvi kyseli joulun jälkeen veljiltään pakettien kohtalosta näin: ”Kuinkahan mahtoi käydä joulupakettinne jos ollenkaan saitte jouluksi. Koitimme kyllä lähettää melko ajoissa mutta ruuhka oli tietysti tavaton. Lähetimme myöskin muutamia ”tuntemattoman” paketteja ja Hilja puolestaan paketoi joillekin nuorille ja komeille vänrikeille luultavasti, joten minä olin kuin kameli kun vein niitä asemalle. Ikävä kyllä ei teille tullut mitään joululuettavaa, lehteä tai sellaista, mutta kun täältä oli niin vaikea saada mitään eikä oikein tiennyt josko mitään olisitte ehtineetkään lukea niin lähettämättä se jäi.” Jossakin toisessa viestissä mainitaan seuraavasti: ”Nämä korput Helena on leiponut ja suosittelee käytettäväksi aamuteen kera.”

Sotilasleipää

Sotilasleipää leivottiin jo syksyllä 1939. Kullekin alueelle oli jaettu omat määrät ja lottien paikallisyhdistykset huolehtivat tavoitteiden täyttymisestä. Helvin kirjeessä Ristolle ylimääräisten harjoitusten aikana loka-marraskuussa 1939 kerrotaan miten ”joka paikassa leivotaan vallan vimmatusti ja väliaikoina kudotaan sukkia ym. Meilläkin on parhaillaan juuri leivän kypsennys ja niin tulee kuin keksiä vaan. (Tasaisia nimittäin – ei kovin ohuita)” ja toisessa viestissä vielä ”Kotona ei kuulu mitään erikoista. Leipää leivotaan kahdesti viikossa ja vähitellen niittenkin neliskulmaisuus on alkanut näyttää luonnolliselta. Sukkia kans kudotaan + käsineitä jatkuvasti ja huhuja kerrotaan ja odotetaan jotakin, en tiedä.” Joulun aikoihin oli vähän taukoa, mutta sitten urakka jatkui taas. Helvi kirjoitti Ristolle Tapaninpäivänä 1939 näin: ” Sotilasleipääkään ei ole nyt pariin viikkoon tehty mutta se homma aloitetaan taas kai joulun jälkeen…” Myöhemmin leivät mainitaan taas heinäkuussa 1941 Hiljan kirjeessä Helville: ”Syy miksi tänään olen kotona ja kirjoitan kirjettä keskellä päivää, on se, että aamulla nousimme leipomaan sotilasleipää, nyt on kypsennys ja minun pitää olla leipiä antamassa, kirjoitan tätä väliaikoina, siksi tämä voi vähän tuoksua ruisleivälle.”

Takavarikointia ja tavaran metsästystä

Jouluna 1941 elintarviketilanne oli huono. Kaupungeissa leipää ei saanut kuin pitkällä jonotuksella, perunoiden saannissa oli suuria vaikeuksia ja lihaakin vain hyvin sattumanvaraisesti. Jos sukulaiset tai ystävät maalta lähettivät ruokatavaroita esimerkiksi postitse tai junan kyydissä tai bussissa oli takavarikoinnin riski hyvin suuri.

Keväällä 1941 Helvi olisi tarvinnut perunajauhoja Järvenpäässä ja hän pyysi kotoa, jos sieltä edes vähän liikenisi. Kotoa Helena vastasi, että kyllä niitä vähän riittäisi, mutta miten uskaltaa lähettää. Hän mainitsee, että ” Täällä ja Laitilassa poliisit ja etsivät liikkeellä, kun Helsinkiin on lähetetty elintarpeita.” Kirjeessä pohdittiin, jos joku luotettava tulisi vaikka Järvenpäästä Turussa käymään, niin sillä tavalla voitaisiin perunajauhot toimittaa. Niin perunajauhot kuin tee ja kuivatut hedelmät olivat menneet kortille syksyllä 1940.

Mäntysuopaa olisi tarvittu Pyhärannassa kesällä 1942, mutta sitä ei saanut paikallisista kaupoista mistään. Niinpä Helena tiedusteli Helviltä, jos Järvenpäästä saisi mäntysuopaa. Hän lupasi lähettää ostokortit sinne, jos Helvi onnistuisi saippuaa löytämään jostakin kaupasta. Syksyn päärynäsato oli ollut hyvä ja Pyhärannasta saatiin Turkuun myytyä 50 kg päärynöitä. Niistä oli maksettu 40 mk kilolta.

Maaliskuun alussa 1942 Helena tiedusteli Helviltä, onko tämä saanut laskiaispaketin ja oliko siinä liha ja voi tallella vai oliko joku matkalla ne evakuoinut. Paria viikkoa myöhemmin kirjoitellaan taas paketeista ja Helena mainitsee, että Olavi-veljen paketti on jo lähdössä Mynälahden toisella puolella asuvan Viljo-serkun (Viljo Pohjatalo) mukana, kun on samoissa joukoissa kuin Olavikin. Pakettiin laitettiin mm. sekaleipää ja pojille rintamalle myös vähän voita, vaikka se oli hyvin vähissä. Elokuussa 1942 äidin kirjeessä on maininta, että Heikille on lähetetty sotasairaalaan karviaismarjoja ja perunoita.

Ulkomaankaupan rajallisuus ja viljelypinta-alan riittämättömyys johtivat siihen, että vuonna 1943 elintarviketilanne Suomessa kävi todella huonoksi. Perunaa oli kyllä saatavilla, mutta lihaa ja kalaa oli niukasti. Merestä ja järvistä pyydettävät kalat oli laitettu säännöstelyn piiriin vuoden 1942 alussa. Kaikeksi epäonneksi talvikausi 1943 oli kalastuksen kannalta vaikea heikkojen jäiden ja myrskyjen takia, eikä maassa ollut entiseen tapaan edes kalastajia, koska suurin osa heistä soti rintamalla.

Kesällä 1943 Helvi muutti Keski-Palokkaan Kotitalousopistolle opettajaksi ja kotiväki kyseli kirjeissään, tarvitseeko Helvi siellä leipää, korviketta tai jotakin muuta. Opistojen ruokailut olivat hyvin vaatimattomia. Hilja on kuvaillut Hämeenlinnassa Wetterhoffilla opiskellessaan perunoista ja vedestä tehtyä soppaa vaihtelevaksi – siinä vaihtelee lopputuloksen paksuus, välillä on vetisempää, toisinaan taas paksumpaa. Raaka-aineet olivat vähissä.

Tammikuussa 1945 Helvin mennessä Veteliin töihin, hänen mukanaan kuljettamansa matkatavarat eväineen ikävästi hävisivät. Näin Helvi kertoi asiasta kotiin: ” . Äiti varoitti lähtiessäni että pidä huolta matkatavaroistasi, mutta niin se vaan kävi, että tänne tulin pikku laukku kädessäni ja kaikki muut tietymättömissä. Ne hävisivät vasta tällä viimeisellä taipaleella, mutta se asia olisi liian pitkä selostettavaksi. Joka päivä olen sen kun minulla vaan on ruuanlaiton välillä ollut aikaa soitellut ja tiedustellut ja viimein panin lehti-ilmoituksen. Ja eilen, 11 p. tammik. ne vihdoin tulivat tuotuna pikkuautolla Kokkolan poliisilaitokselta. Mutta kun sain ne auki, istuin pitkän aikaa suu auki ja ihan hiljaa, sillä kaikki hyvä, minkä äiti laittoi mukaan ja josta jo olemme ehtineet nähdä vähän untakin täällä voittoman ja rasvattoman ja lihattoman pöytämme ääressä, se oli kadonnut parempiin suihin. Sokeri ja korvike ynnä limput ovat tallella. Huomenna menen Kokkolaan ja selvitän tämän asian lopullisesti, sillä tavarat ovat nähtävästi kadonneet juuri poliisilaitoksella ja mielestäni se on sielläkin ollut selvä varkaus. Pääasia kuitenkin että sain vaatteeni takaisin, siihenkään en enää yhteen aikaan uskonut yhtään, ja ihme se olikin.”

Arkielämää kotona

Kotirintamalla pyrittiin pitämään kiinni vanhoista tavoista ja niin oli lukukinkerivuorokin taas ajallaan Pyhärannassa. Helena kertoo näin 12. maaliskuuta 1942: ”Ne lukuset olivat eilen keskiviikkona, kyllä ne hyvin menivät, väkeä oli oikein paljon, ihmiset olivat isossa salissa ja kulmakamarissa. Aluksi annettiin kahvia tai korviketta kaksi kuppia sen kanssa pulla ja kuivia korppuja, väliajalla samalla tavalla, mutta leipää oli lisäksi pieni pikkuleipä. Maire antoi kahvia ja Mäkilän Taimi leipää, minä kun pasasin pappia. Lukusten päätyttyä olivat papin kanssa syömässä Kuuskorven emäntä, Alina ja Eila, Sydänperän isäntä ja Alistalon isäntä.”

Serkukset pitivät myös paljon yhteyttä keskenään. Milloin poikettiin Haijaisten Rekolassa tai kirkkomatkalla Haraisissa, milloin taas lähdettiin joukolla Maariaan Yli-Junnilan serkkuja katsomaan junalla ja polkupyörillä Haijaisten Junnilan Vilhon ja Mairen kanssa. Pohjataloon oltiin yhteydessä kesällä veneillen tai talvella Mynälahden yli hiihtäen. Ompeluseuroja pidettiin marttojen ja Lottien toimesta ja niissä oli usein myös miehiä mukana vierailuilla.

Valokuvat:

Hanna ja Timo Pyhärannan kotiarkisto

Sotilasleipämuotin kuvannut Hanna Puttaa-Vuoriluoto

Lähteet:

Pyhärannan perheen keskinäinen kirjeenvaihto vuosina 1939-1945, Hanna ja Timo Pyhärannan kotiarkisto

Kirjoittanut

Hanna Puttaa-Vuoriluoto