Kuortanelaiset talvisodassa

Talvisota jalkaväkirykmentti 23 mukana

Lokakuun 11. päivänä 1939 Seinäjoen Sotilaspiirin Esikunta käynnisti liikekannallepano-suoritusten sarjan. Kuortanelaiset miehet saivat käteensä käskyn. ”Kutsun saajan on viipymättä lyhintä tietä mentävä kokoontumispaikalle Ylijoen koululle 13.10 jossa ilmoittauduttava, viimeistään klo 23”

14.10.1939 Kuortanelaiset kokoontuivat Ylijoen koulun pihamaalle, jossa lottien tarjoaman aamuteen jälkeen pidettiin kenttähartaus. Rovasti Eevertti Soini piti mieleenpainuvan puheen. Veisattiin virsi Jumala ompi linnamme. Vielä aamupäivällä aloitettiin siirtyminen marssien kohti Alavuden asemaa.

Aseman koululla oli ruokailu ja pienen levon jälkeen matka junalla kohti Seinäjokea alkoi.

Seinäjoella osa miehistä majoittui Seinäjoen Saha Oy:n tiloihin ja puolet Valleniuksen vesitehtaalle. Törnävällä oli myös paljon Lapuan, Töysän ja Ylihärmän miehiä majoitettuina.

Seinäjoelle kertyi muutamana lokakuisena vuorokautena yli 4 000 reserviläistä ja armeijan vakinaisessa palveluksessa ollutta miestä. Komppaniat olivat jo pääpiirteissään koossa, sillä jokainen pitäjä perusti yhden tai kaksi komppaniaa väkilukunsa mukaan.

Muodostamissuunnitelma oli pantu paperille jo vuosia aikaisemmin, ja nyt sitä koskevat paperit otettiin sotilaspiirin kassakaapista.

Viimeisenä täytenä Seinäjoen vuorokautena 17.10. everstiluutnantti Laurila piti rykmentilleen katselmuksen. Kuulaan kaunis sää suosi avoneliöön käskettyä joukkoa. Juhlapuheessaan Laurila lupasi ja vannotti, ettei ”tuumaakaan maasta luovuteta viholliselle”. Kun tiedettiin, että vihollisvaihtoehtoja oli vain yksi, Neuvostoliitto, jonka armeija oli Suomen armeijaan verrattuna ylivoimaisen väkivahva, oli lupaus rohkea. Ei tiennyt komentaja eivätkä hänen miehensä, kuinka suuren uhrin lupauksen pitämien vaati.

12-14.10.1939 välisenä aikana käydyissä neuvotteluissa Neuvostoliitto esittää vaatimuksensa Suomelle. Vaatimuksena on mm. että Suomi luovuttaa Suomenlahden ulkosaaret, Osia Kannaksesta, Hangon meritukikohdakseen sekä Lappvikin sataman. Korvaukseksi Suomi saisi alueita Itä-Karjalasta.

Suomi ei tähän suostu ja Stalin oli sanonutkin että, suomalaiset on kansa joiden päähän järki on taottava. Stalinhan ei hyväksynyt jääräpäisyyttä pienimmissäkään asioissa Venäjälläkään, vaan jo pienikin epäillys sellaisesta tiesi teloitusta. Olit sitten kuinka korkea upseeri tahansa.

Rykmentin komentaja  evluutn Matti Laurila tarkasti  rykmenttinsä  Seinäjoen keskustorilla 17.10.1939 ennen lähtöä ”etelään”.  (Alkuperäisen suunnitelman mukaan 8.D piti keskittää Viipurin koillispuolelle, mutta suunnitelmat muuttuivat.)

Divisioonan uudeksi keskitysalueeksi III AK:n esikunta valitsi itäisen Vuoksen pohjoispuolen.

Joukot lähtivät  Seinäjoen asemalta 18.10.1939 ja saapuivat Sairalan ja Inkilän asemille. Näin alkoi eteläpohjalaisten yli kuukauden kestäneet ylimääräiset harjoitukset ennen talvisodan syttymistä.

Marraskuun 26. päivänä 1939 Neuvostoliitto järjesti rajavälikohtauksen ja väitti ns. ”Mainilan laukaukset” ammutun Suomen puolelta. Tällä verukkeella Neuvostoliitto irtisanoi 28.11. maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja katkaisi seuraavana päivänä diplomaattiset suhteet.

JR 23 joukkojen matka alkoi junalla Seinäjoelta reittiä Myllymäki, Jyväskylä, Savonlinna, Eilisenvaara ja Inkilä. Josta jatketaan jalkamarssilla kohti Konnitsaa.

Räisälässä ja Konnitsassa joukot aloittavat linnoitustyöt taka-asemien varustelemiseksi. Erillaisia sotilaallisia harjoituksia pidetään runsaasti. Aseharjoituksia ja vähän ammuntaakin.

Noin puolitoista kuukautta kestäneet ylimääräiset harjoitukset loivat mahdollisuuden luoda hajanaisista reserviläisjoukoista kiinteitä komppanioita, pataljoonia ja muita joukkoja sekä korjata koulutuksen ja puolustusasemien puutteita. Ennen kaikkea joukot oppivat tuntemaan toisensa, johtajat alaisensa ja päinvastoin. Joukkoihin hitsautui se henki, jota sittemmin sodan aikana kutsuttiin talvisodan hengeksi. Vuoden 1918 kahtiajaon haavat olivat umpeutuneet.

Neuvostoliiton sodanjohdon suunnitelmana oli kaikkien rajan yli johtavien teiden suunnissa edeten saavuttaa Helsingin – Päijänteen – Tornion tasa ja estää merivoimillaan Suomen yhteydet länteen.

Marraskuun alussa ennusmerkit eteläpohjalaisrykmentin sijoitussuunnasta alkoivat viitata jo selvästi Taipaleen suuntaan. I pataljoona erotettiin muusta rykmentistä ja siirrettiin Pyhäjärven länsipäähän lähes Taipaleen taakse. Samalla se alistettiin 10. divisioonalle.  Tällä tavoin III AK:n alkuperäinen reservi, joka oli ollut kokonainen divisioona oli enää kaksi pataljoonaa.  JR 23:n II ja III pataljoona, johon myös Kuortanelaiset kuuluivat.

Neuvostojoukot hyökkäsivät aamulla 30.11.1939 kaikkialla yli rajan ja suomalaiset suojajoukot vetäytyivät taistellen eri suunnilla pääpuolustusasemaan.

Reservipataljoonat jatkavat linnoitustöitään Konnitsassa ja seuraavat hammasta purren  evakko-vaellusta. Kuuluu kaukaista  yhtämittaista tykkien ryskettä. Rajakylät olivat sytytetty palamaan.

Taipaleenjoen eteläpuolella liikehtii suuria vihollisjoukkoja, ja joentakainen latomeri suorastaan kuhisee vihollisia. Tykkejä ajetaan joen takana asemiin ja hyökkäysvaunut ajelevat etsien etenemisuriaan.  Joulukuun 6. päivänä aloittaa vihollinen hyökkäyksen Taipaleenjoella. Iltaan mennessä on noin kaksi vihollisrykmenttiä päässyt joen yli Koukunniemeen.

Reservipataljoonat saavat käskyn siirtyä Taipaleenjoelle olevien joukkojen vahvistukseksi.

Kuortanelaiset saavat tulikasteensa Kirvesmäen takana olevalla tukilinjalla joulukuun 9 päivänä.

Tappioitta ei siitä selvitä vaan seitsemän Kuortanelaista kaatuu kranaattitulituksessa.

Joulukuun 15. päivä alkoi taisteluvaihe Kuortanelaisten osalta joka kesti aina helmikuun puoliväliin asti.

Erikoisesti heti toinen varsinainen taistelupäivä Joulukuun 16. päivä oli kuortanelaisten 7. komppanian osalta ”musta päivä”

Hyökkäyksessä Terenttilän kansakoulun alueelle kaatui tai jäi kentälle 22 miestä ja lisäksi haavoittuneita 29 miestä.

Taipaleen päivä 16. joulukuuta

Taipaleenjoen rannalla Terenttilän kyläalueella kasvaa metsikkö, jota kutsuttiin Kansakoulun metsäksi. Metsällä oli suippomainen jatke pohjoisen suuntaan, Pärssisen metsä. Metsiköitä erotti  muutaman sadan metrin aukea.

Kumpikaan metsäalue ei kuulunut puolustettaviin alueisiin syksyllä 1939 ja pääasema kulki niistä muutama sata metriä länteen. Sodan alettua niiden merkitys tajuttiin ja samoin teki puna-armeija, joka yritti ottaa metsät haltuunsa suoja- ja hyökkäysryhmitysalueeksi. Taipaleenjoen itäranta on Kansakoulun metsän kohdalla noin 200 metrin päässä ja joessa virtaa varsin voimakas Kemppilänkoski, joka esti suorat joen ylitykset. Koski ei jäätynyt edes vuoden 1940 tammi- ja helmikuun hirmupakkasilla. Vihollinen kykeni kuitenkin hyödyntämään ylivoimaista aseistustaan tulittamalla esteettä joen yli Kansakoulun metsässä olleita suomalaisia etuvartioasemia, joissa olleiden miesten päälle alkoi tulla kevyttä ja raskasta tulta. Samoihin aikoihin kun rykmentti kävi  asemiin ensimmäistä kertaa Terenttilän pääaseman tukikohtiin, sai hyökkääjä vankan jalansijan molemmissa metsissä.  Jalkaväkirykmentti 23:n ottaessa rintamavastuun saapui ylemmistä esikunnista käskyjä, joiden mukaan metsät piti vallata takaisin. Riittäisi kun Kansakoulun metsä otettaisiin, sillä Pärssisen metsän omistus lankeaisi voittajalle ikään kuin kaupantekijäisenä.

Kuortaneen 7. komppania ja Töysän 8. komppania määrätään tähän tehtävään.

He lähtevät Virstakiveltä edeten Terenttilään vievän tien molemmin puolin. Heikkilän talo palaa,  kun joukot ohittavat sen. Lapualaisten 3. KKK:n osa menee asemaan tukikohta 3:een, tarkoituksena tukea Kuortanelaisten ja Töysäläisten hyökkäystä.

Aamulla miehet pyrkivät kyselemällä selvittämään vihollisen tarkkaa sijaintia, kun kuullaan että ylihärmäläiset ovat käyneet aamuyön tunteina Kansakoulun metsikössä. Hyökkäysajankohtakin on kaikille vielä epäselvä. Lopuksi kuullaan päätös että klo. 12 aloitetaan, mutta pian H-hetkeä muutetaan vielä tunnilla eteenpäin. Kaikkien pitäisi olla ajasta selvillä.

 

Tukikohta 4:een perustetaan huoltopaikka johon jäisi lääkintämiehiä joita johti lääk.au Armas Heinimäki, sekä asepuolta huoltamaan ase.au Arvo Ala-Honkola.

Tukikohta 4:n edestä menee hyökkäyssuunnassa oja , jonka kohdalle Armas Antila tekee piikkilankaesteeseen aukon. Tästä aukosta lähtisi koko komppania hyökkäykseen, vasemmalla olevassa tiheässä metsikössä tiedetään olevan vihollisia, määrästä ja aseistuksesta miehillä ei ollut tietoa.

 

Pienen kranaattikeskityksen jälkeen, Kuortaneen komppania tekisi suoran hyökkäyksen kohti Kansakoulun metsikköä. Töysäläisten (8.K) oli määrä tukea hyökkäystä kaartaen Pärssiseen päin, kun oltaisiin edetty muutama sata metriä.

Samoin kuin Lapualaisten (3.KKK) pitäisi  tukea hyökkäystä 3-tukikohdasta. Lapualaisia konekiväärimiehiä ei hyökkäyshetken siirto ollut koskaan tavoittanut, joten he ampuvatkin alkuperäisen käskyn mukaan, mutta tuntia liian aikaisin.  Matkaakin konekiväärien asemasta itse metsikköalueeseen on liikaa, niin että tulella olisi ollut suurtakaan vaikutusta. Itse varsinaisesta hyökkäyksestä 3-tukikohtaan ei näy mitään.

Hyökkäys aloitetaan ja kansakoulua kohti edetään, joka on tosin jo palanut. Edessä on aukeaa peltoa, joka laskee Taipaleenjokeen asti. Hiekkalan taloryhmän maastossa on nyt vihollisia, johon myös Lapualaisilla on näkyvyys.

Piikkilankaesteen aukon jälkeen kaartaa kärki oikealle avoimeen maastoon, osa joukosta vasemmalle metsikköön ja pääosa suoraan ojan suunnassa Sikiöniemeä kohti. Aluksi hyökkäys näyttää etenevän hyvin. Osa vihollisen joukoista nousee ylös osin aukealta etumaastosta ja alkaa perääntyä kohti jokirantaa, hyökkääjän antaessa heille lisävauhtia. Pian selvisi kuitenkin, että vihollinen oli asettunut tukeviin asemiin heti aukean ympärillä olevan metsikön reunoihin. Vasemmalla metsikössä saadaan vallatuksi muutamia pikakiväärejä, jotka käännetään entisiä omistajiansa vastaan. Mutta pian vasemmalla alkaa töysäläistenkin sota käydä vaikeaksi. Yhdeksän Töysäläistä miestä kaatuu joista useat jää kentälle.

Suoraan ojan suunnassa hyökännyt kuortanelaisten osasto pääsee Sikiöniemen aukean reunaan, matalan kiviaidan tapaiseen suojaan.

Vihollinen nousee asemistaan ja aloittaa puolustautumisen, harvakäyntinen kk tulittaa aivan kuortanelaisten edessä. Tilanne alkoi näyttää jo huolestuttavalta, Konekivääri saadaan kuitenkin vaikenemaan ja vallattua. Ase käännetään ympäri ja ltn Koivisto asettuu ampumaan ja Paavo Latva-Erkkilä syöttää vyötä.

Kova hyökkäys jatkuu, Hiironniemen Toivo heittää käsikranaatin vihollisen asemaan, mutta hieman kohottautuessaan heittoon saa luodin kaulaansa, haavoittuen, mutta säilyttäen kuitenkin tajuntansa. Hänen veljensä Matti ja Juho Kukkola alkavat auttamaan Toivoa.  Matti saa kuitenkin osuman ja kaatuu heti. Toivo alkaa vetää itseään kohti suojaavaa ojaa, menettäessä välillä tajuntansakin.

Ampuessaan konekiväärillä saa ltn Koivisto vihollisen tulen vastaansa ja haavoittuu pian osumasta lonkkaan ja myös Latva-Erkkilä haavoittuu vyötä syöttäessään oikeaan käteen. Niin jää tarpeellinen tukiase hiljaiseksi, muilla miehillä kun aseesta ja sillä ampumisesta ei ole mitään kokemusta tai osaamista.  Omat kertatulikiväärit osoittautuivat aivan liian hitaiksi tällaisessa hyökkäyksessä.  Jälkijoukoissa etenevät lääkintämiehet vetävät jalkaan haavoittuneen päällikön ojan kautta piikkilankaesteelle ja omiin taisteluhautoihin.

Honkolan Jussi ja Korpi-Hallilan Veikko tuhoavat, kasapanoksella ja polttopullolla yhden ryssän hyökkäysvaunun. Se syttyy palamaan ja räiskähtelee iltaan asti Sikiönniemessä. Etelämäen Aarne saa pian toisenkin vaunun palamaan, vaikka kk-suihkut pyyhkivät ympäristöä.

Vastatuli ryssältä on voimakasta. Komppanian varapäällikkönä toimiva vänrikki Irjala yrittää vielä huutamalla saada osastoa jatkamaan hyökkäystään kohti tavoitetta.  Vänrikki Irjala saa luodin vartaloonsa ja hänenkin sotatiensä päättyy.

Epäselväksi on jäänyt että Kuortanelaisista katosi hyökkäyksen tässä vaiheessa viisi miestä niin, että kukaan ei nähnyt heidän kaatuvan tai haavoittuvan. Jälkeenpäin arveltiin, että ainakin joku olisi jäänyt vangiksi ja palaisi myöhemmin, mutta kukaan ei palannut.

Lievemmin haavoittuneet lähtevät takaisinpäin omin voimin, vakavasti haavoittuneet huutavat apua. Apujoukkoja ei näy, lääkintämiehet ovat todennäköisesti jääneet niin paljon jälkeen ja eivät näe ja kuule niin takaa minkälaista hätää hyökkäyksen kärjessä kärsitään.

Kohta tilanne käykin hallitsemattomaksi kaaokseksi, ja alkaa sekava perääntyminen ojan kautta kohti piikkilankaesteen aukkoa.  Jokainen toimii oman itsesuojeluvaistonsa mukaan, ainut päämäärä on päästä täältä pois.  Perääntyminen matalan ojan kautta on vaikeaa, kaatuneita makaa ojassa ja vihollinen ampuu perään. Monta vaikeasti haavoittunutta jää kentälle. Muutaman haavoittuneen pystyy taistelijakaveri auttamaan takaisin aukolle. Paniikki kasvaa aukolla kaikkien pyrkiessä samaan reikään. Useita miehiä haavoittuu vielä tässäkin sumassa. Piikkilangat takertuvat vaatteisiin ja on pakko kohottautua, jolloin luoti tapaa taistelijan joko tappaa tai haavoittaa. Omalla esteellä kuolee vielä kuusi miestä. Paavolan Akseli ja Koivuniemen Tauno kaatuvat vielä esteen takanakin. Lähimmäksi jääneet haavoittuneet ja kaatuneet saadaan haettua yöllä pois.

Kankaanpään Akseli on viimeinen elävänä omin jaloin aukosta tullut mies.

Illalla jo hämärän tultua Toivo Hiironniemi makaa edelleen luodin kaulaansa saaneena omien linjojen edessä, yrittää kontata ja ryömiä aukkoa kohti, mutta voimat loppuu. Asemissa olevat keskisuomalaiset kuulee kuitenkin ähellyksen. Huutelevat tunnussanaa, mutta mitenkäs kaulaan ammuttu saisi vastatuksi. Lopulta muutamat rohkeat lähtevät ojaan katsomaan, aikansa kontattuaan, huomaavat haavoittuneen ja hakevat Toivon aika kaukaakin esteen edestä pois.

Samana iltana kuljetetaan muut omat kaatuneet pois kohti kaatuneiden kokoamispaikkaa.

Tämä niin lupaavasti alkanut yritys oli päättynyt, vain muutama kymmenen minuuttia meni siihen että Kuortaneen ja Töysäläisten komppaniat olivat hajalle lyötyjä.

Muutamia miehiä jää vielä varmistamaan neljännen tukikohdan tienoille. Sieltä näkyy alueelle hyvin, vaunut yhä palaa ja paljon ryssiä liikkuu alueella. Eipä kukaan jaksa enää edes ampua niitä. Mieli on maassa ja toisille päivä jätti niin kovan muiston, että mies ei toipunut entiseksi enää ollenkaan.

Päivän hyökkäyksessä Kuortaneen 7. komppaniasta kaatui tai jäi kentälle 22 miestä ja haavoittui 29 miestä. Hyökkäyksessä mukana ollut Töysäläisten 8. komppania kärsi myös kovat tappiot 12 miestä kaatui ja 9 haavoittui.

Metsiköiden valtausta ei enää talvisodan aikana yritetty. Vihollinen oli tuonut ranta-alueelle suuret määrät elävää voimaa sekä kalustoa. Heitä ja sitä uhkasi enää suomalaisten tykit ja heittimet, joilla, kuten yleisesti tiedetään, ei ollut tarpeeksi ammuksia.

Metsät pysyivät sodan loppuun puna-armeijalla hyvinä suoja- ja hyökkäysvalmiusasemina, eivätkä suomalaiset voineet asialle mitään.

 

Talvisodan joulu Taipaleenjoella

Kuortaneen komppania vuorollaan etulinjassa Terenttilän 1.tukikohdassa.  Ylistarolaiset, Lapualaiset, Kauhavalaiset miehittävät muut tukikohdat. Laihialaiset ovat niittykasematilla.

Kaikkiaan 45 maakuntamme miestä ummisti aaton ja jouluyön kuluessa silmänsä, kymmenet haavoittuivat.  Tilanteesta huolimatta teltoissa ja korsuissa pidettiin pienimuotoisia joulujuhlia, pastorit sukkuloivat pitkin eturintamaa. Laulettiin virsiä ja pidettiin pieniä hartaushetkiä.  Monien mielet olivat tuolloin ihan jossain muualla kuin Taipaleessa. Koti-ikävä vaivasi ja tietenkin huoli kotijoukoista.

 

Jouluna 1939 Itä-Kannaksella Suvannon kohdalla neuvostojoukkojen suorittama hyökkäys kilpistyi puolustajan tuleen. Neuvostojohdon oli pakko todeta, että Suomea ei kyetty lyömään käytettävissä ollein joukoin ja menetelmin. Neuvostoliittolaiset valmistautuivat murtamaan suomalaisten vastarinnan keskittämällä pääsotanäyttämölle Karjalan kannakselle huomattavasti lisää joukkoja, tykistöä, lentokoneita ja panssareita. Kannaksella alkoi noin kuukauden kestänyt asemasota, jolle oli tyypillistä jatkuva tykistötuli, pommitukset ja pienehköin joukoin suoritetut hyökkäykset suomalaisten väsyttämiseksi ja kuluttamiseksi.

Ote päiväkirjoista 25.12.1939  Maanantai Joulupäivä (-20 C lumisadetta)

Kuortaneen komppanian pääosa on edelleen Mustaojan 1. tukikohdassa.  Jo klo 4.30 ryssä alkoi haihduttaa joulutunnelmaa.  Tykkitulta tuli tosin jonkin verran pitkin yötäkin. Joulurauhasta tuo ei näy ymmärtävän yhtään mitään. Korsuissa olevat saavat taas siivottavaa, kun multa ja hiekka valuu astioihin ja kaikkialle.

Alkoi nimittäin rumputuli, joka teki kesän talven keskelle, muuttaen valkoisen hangen mustaksi mullaksi. Mustaojan tukikohdat alkaa taas keinua ja miehet syöksyvät suojapoteroihin. Eräät tällaiset sortuessaan hautaavat kolme miestämme alleen (Juho Niemi, Eino  Laine, Martti  Sippola). Heitä ei löydetä enää. Ampumavallitkin alkavat  antaa periksi. Hyökkäysvaunuja möyrii etumaastossa ampuen konekivääreillään. Urheasti pitivät silti poikamme puoliaan. Aamuyöstä eteni ryssä Mustaojan painannetta niin lähelle, että heiteltiin jo käsikranaatteja.  Miehistöhukkaakin tuli.  Myös Mustaojan tukikohdassa oleva Ylistarolainen  kk-osasto menetti miehistönsä, joko kaatuneina tai haavoittuneina.

Pataljoonan 3-miehinen lähettipartiokin kaatuu hiekkakuopan luona.

Klo 16 pataljoonaan saapuu ilmoitus että 1. tukikohta olisi täydellisesti tuhottu ja vänr Soramäkeä ei näy missään. Tilanne on huolestuttava mutta ei kuitenkaan todellisuudessa niin paha.

Iltaa kohti ryssän tykkituli  rauhoittuu, se siirtyy takamaaston häirinnäksi. Niin lähelle ryssä kuitenkin  jää, että niiden yskintä ja kaivaminen kuuluu selvästi.

Miehistöhukasta huolimatta kuortanelaiset jäävät vielä  samoille paikoilleen.

Illalla pataljoonasta käsketään lähettiä  ottamaan selvää kenttävartion tilanteesta. Matkaan lähtevät läh .au Kohtamäki ja läh Haarajärvi.  Vaiherikkaan reissun päätteeksi he tapaavat poterosta Martti Kokkilan ja Saaren Matin, jotka kertovat olleensa siellä koko päivän. He pyytävät vaihtoa.

Muut ovat lähteneet kenttävartiosta 1. tukikohtaa varmistamaan.

Suoniitylle lähetetään klo. 20 uusi vartio,  johtajana alik. Heikki Yli-Mäenpää. Joukko kootaan seitsemästä viestijoukkueen  ja  seitsemästä Kuortaneen  miehestä. Myös jouluaaton vartioryhmä jää kenttävartioon.

Kuortaneen komppaniasta  kaatui: stm Matti Ensio Yli-Nisula, stm Olavi Aukusti Takaluoma, stm Eino Eljas Laine.stm Heikki Martti Sippola, stm Juho Einari Niemi.

Sippolan ja Niemen ruumista ei löydetä joten jotkut epäilee että he ovat jääneet vangiksi, mutta osa porukasta on varmoja että he olivat asemissa ainakin tykistötulen aikana kaatui myös Ylihärmäläisten 6.K kuuluva stm Eero Eljas Kamunen, joka oli kotoisin Kuortaneelta.

Haavoittui: Rasinperä Ville, Porraslampi Aimo, Heinimäki Armas, Pihlaja-Aho Reino, Ojanperä Heikki.

Ylistarosta  kaatui seitsemän  miestä, Ylihärmästä kuusi, Töysästä neljä, Soinista viisi ja  Ähtäristä viisi.

Etsinnöissä toukokuussa 2002 venäläinen etsintäryhmä löytää Niemen ja Sippolan jäänteet. Molempien ruumiit olivat jääneet sortuneen taisteluhaudan alle

Molemmat sankarivainajat haudattiin Kuortaneelle 2008.

JR 23  levossa  27.12.1939–6.1.1940

Keskisuomalaisten käytyä rintamaan siirtyivät eteläpohjalaiset takamaastoon. Lähimmäksi etulinjaa jäi III Pataljoona, Keskitysleiriksi kutsulle alueelle kolmisen kilometriä linjasta.

Siitä pari kilometriä pohjoiskoilliseen oli rakennettu toinen lepo- ja reservialue, Putkinotko, johon leiriytyi II Pataljoona. I Pataljoona marssi kauimmaksi Koverojan alueelle tehtyyn korsukylään. Lepo tuli rykmentille oivaan aikaan. Sotapäiväkirjan mukaan miehet olivat väsyneitä, osa jopa järkyttyneitä. Luonnollisesti pahiten miehiä koetteli kavereiden ja tuttujen kaatumiset sekä katoamiset.

Jalkaväkirykmentti 23:n esikunnassa tehtiin pataljoonien ilmoitusten perusteella yhteenveto koetuista tappioista. Yli sata eteläpohjalaista oli poistunut riveistä kaatuneina tai kadonneina

Ensimmäisen rintamavastuun aikana. Haavoittuneiden luku nousi noin 250:een, joista ehkä kolmannes oli sen verran vakavia, että vamma vaati pitkäaikaista hoitoa kotirintaman sotasairaaloissa.

Sodan alusta Laurilan rykmentti oli menettänyt kaatuneina, kadonneina ja pahasti haavoittuneina yli 400 miestä, joten täydennystä kaivattiin.

Vuoden 1940 alkupäivinä saapuneet noin 300 miestä sijoitettiin tasaisesti 100 miestä pataljooniin. Tulokkaista osa oli Etelä-Pohjanmaalta, mutta enemmistö muista maakunnista. Nyt rikkoontui rykmentin täysin maakunnallinen koostumus.

29.12.1939 Kuortaneella on ensimmäiset sankarihautajaiset. Kuusi sankarivainajaa lasketaan kirkkomaahan. Saattoväkeä on runsaasti.

JR23 toinen rintamavastuu-vuoro 7.-16.1.1940

Järjestyksessä toinen rintamavastuu Taipaleella kesti 10 vuorokautta. Pataljoonat everstiluutnantti Laurila ryhmitti osin toisin kuin edellisellä kerralla. III Pataljoona sai taas olla reservijoukko ja se ryhmittyi noin 1,5 kilometriä etulinjasta pohjoiseen. Edellisellä kerralla pahimmassa paikassa eli Terenttilässä ollut II Pataljoona miehitti Linnakankaan alalohkon ja siellä ollut I Pataljoona sai vastuulleen Terenttilän tukikohdat.

Talvisodassa ei puhdetöitä väkästelty, vaan vähäinen vapaa-aika levättiin ja huollettiin aseita. Yöt käytiin asemien parannustöissä etulinjassa ja oltiin taisteluvalmiudessa lähtemään vastaiskuihin mikäli läpimurtoja pääsi tapahtumaan.

Niittykasematin tarina (10.1 – 16.1)

Taipaleen maarintaman linjalle rakennettiin 1920-luvun alussa kahdeksan yksikonekivääristä säästöbetonista kasemattia, joista kaksi pohjoisinta sijaitsivat Terenttilän ja Linnakankaan alalohkojen välimailla, lähellä Kaarnajokea. Toinen kasematti sijaitsi rakennushetkellä aukealla, joten se sai nimen Niittykasematti, myös Niittymatiksi kutsuttu.

Toinen ristittiin Metsäkasematiksi muutaman ympärillä kasvaneen puun ansiosta. Muut kuusi konekiväärikasemattia vihollinen ampui raskaalla suorasuuntaustulella tuusannuuskaksi joulupyhiin 1939 mennessä, ja vuoden 1940 alussa ehjiä ja taistelukykyisiä olivat vain Niitty- ja Metsäkasematti.

Ne eivät olleet täsmälleen pääaseman linjalla, vaan hivenen sen edessä.

Tammikuussa 1940 vihollinen otti kasematit vihanpitonsa kohteeksi alkaen ammuskella niitä tykeillään. Massiivisilta näyttäneet noin kaksimetriset puolustuslaitteet oli suunniteltu kestämään epäsuoraa tulta ja siksi niiden katot olivat vahvat, mutta seinät varsin heppoiset. Sotilasasiantuntijoiden mukaan ei voinut olla mahdollista että vihollinen pääsisi tulittamaan kasematteja suoralla raskaalla tulella, mutta talvisodassa niin tapahtui.

Ennen tammikuun 1940 puoliväliä vihollistykistö vaurioitti Niittykasemattia siten, että sen lattialle alkoi pursuta pohjavettä, joka jäätyi. Laite pysyi Jalkaväkirykmentti 23:n miesten hallussa kunnes yllättäen eräänä pyryisenä yönä päättäväinen puolijoukkueellinen, ehkä joukkueellinen vihollisia valtasi kasematin, ja kasematin sisällä ollut miehitys joutui vetäytymään pääasemaan.

Nopeasti tehtiin monta vastahyökkäystä ja kasematin ympäristö otettiin haltuun, mutta sisällä olleet puna-armeijalaiset pitivät sitkeästi puoliaan. Heitä yritettiin tuhota kasapanoksin, käsikranaatein ja kaikella vähänkin kättä pidemmällä, tuloksetta. Menestynein vastahyökkäys ulottui Taipaleenjoen rannalle sillan kohdalle, joskin lopulta sieltäkin oli pakko vetäytyä pois.

Myös Kuortanelaisten kaksi joukkuetta on varmistamassa kasematin ympäristöä.

Kuun puolimaissa viholliskomentajat lienevät kyllästyneet sekavaan tilanteeseen ja käskivät tykistönsä ampua Niittykasematin raunioiksi.

Tulitus oli tehokasta ja pian kasematti oli tuhottu. Sisällä olleet viholliset kaatuivat – eräs kertoja toteaa heidän päässeen kuitenkin karkuun, mutta suurimman osan mielestä eivät ehtineet.

Tammikuun puolivälin jälkeen Niittykasematti, raunio, jäi viholliselle ja suomalaiset tyytyivät tilanteeseen, sillä pääasema oli omien hallussa, joka oli tärkeintä.

Tammikuussa vihollisen taktiikka oli muuttunut, erityisesti suorasuuntaustykistön käyttö lisääntyi. Kului tuskin päivääkään, että sitä ei mainittaisi tilannetiedotuksissa eri asioiden yhteydessä.

Monivuorokautiseen kamppailuun Niittykasematista, päätti Laurilan rykmentin toisen etulinjajakson.

Tällä kerralla tappiot eivät nousseet yhtä suuriksi kuin aikaisemmalla kerralla, mutta ilman ei selvitty nytkään.

Maanantaina 8.1. isokyröläisten 1.Komppania vastasi Terenttilän kolmos- ja nelostukikohdasta. Iltahämärässä tippui voimakas keskitys kolmoseen, jolloin kaksi isokyröläistä kaatui.

Hieman myöhemmin tuli täysosuma nelostukikohdan Heikki-korsuun. Sisällä oli 15-17 miestä korviketta juomassa, kun ammus tunkeutui sisään. Kolme Isonkyrön miestä kaatui.

Niittykasematin taisteluissa suurimmat tappiot kärsi ylihärmäläiset eli 6. komppania, josta kaatui 10 miestä. Ilmeisesti muutama oli hiukan aikaisemmin saapuneita täydennysmiehiä.

Laurilan rykmentin rintamavastuu 26.1.-5.2.1940

(Ote päiväkirjasta)   ” On Tammisunnuntai 28.1.1939 on kulunut 22 vuotta siitä kun isät aloittivat riisumaan ryssää aseista. Ja alkoi vapaussota. Nyt on meidän vuoro jatkaa siitä. Komppania on edelleen samoissa tukikohdissa.  Öisin kaivellaan auki omia asemiamme, Tykkitulta tulee päivällä, myös lentokoneet rynnäköivät alueelle. 2. tukikohta saa taas ryssän erityishuomion, josta tulee useita hälyyttäviä tietoja.  Haudat ovat ummessa jo ennen puolta päivää. Miehet kestivät kuitenkin vielä.  Illansuussa klo 17 tulee jo odotettukin vaihto 2. tukikohtaan. Reservijoukkue saa nyt puolestaan pelätä siellä.  Klo 20 ilmoitetaan 2. tukikohdasta, että ryssä on päässyt pienelle kumpareelle tukikohdan eteen vasemmalle, jossa niillä on myös pikakivääri. Heittelevät myötämaahan käsikranaatteja, omat heitot sinne ei onnistu. Yöllä politrukit pitävät venäjän pojille kiihotuspuheita aivan asemien edessä, asiaa tuntuu riittävän.  Pataljoonasta ehdotetaan että oma tykistö ampuisi omien asemien eteen. Rykmentin komentaja ilmoitti että hän ei ainakaan vielä voi ko asiaa päättää, kun omat miehet on kiinni maalialueessa ja osa jopa sen sisälläkin”

Ote päiväkirjasta 1.2.1940  Torstai (-11 C)

Aamuhämärässä mennään jälleen tukikohta1:een. Ryssä hyökkäsi tukikohtaan mutta lyötiin omalla vastaiskulla takaisin. Olivat tulleet jälleen taisteluhautaan oman keskityksen aikana jolloin olimme vetäytyneet taakse. Nyt oli ainoastaan kolme ryssää haudassa  joista selvisimme helpolla.  Taistelussa kärjessä meni Ahti Lampinen, Matti Hiironniemi ja Paavo Rantanen. Ryssät  potkivat pakoon, Ei ole varmaa tuliko kaikki tuhotuksi.

Esikunnan tiedote päivältä 1.2.1940: Taipaleen lohkoa pommittaa ensin 50 ja sitten 80 pommikonetta. Samanaikaisesti 30 viholliskonetta pommittaa Haparaisten kylää.

Ote päiväkirjasta 9.2.1940  Perjantai (-30 C)

Kuortaneen komppaniasta on muutama mies  kenttävartiossa.

Tukikohdat 1. ja 2 mustaojalta vetäytyy muutamia satoja metrejä. Kovia taisteluja käydään molemmin puolin, Kirvesmäessä ja Mustaojalla. Kuortanelaiset vartiomiehet  seuraavat tapahtumia suolla ja Mustaojan suunnassa. Vaikeaa on pysyä selvillä mikä on tilanne.

Hyökkäysvaunujen ääniä kuuluu Mustaojalta. Valppaana ollaan mutta ryssä ei tule avoimelle suoalueelle. Oli järkyttävää katsoa aamulla sodan säälimätöntä satoa. Yöllä olivat sairaankantajat, monet oman henkensä hinnalla, kuljettaneet Mustaojan seudulla kaatuneita tien varteen Virstakiven korsun luo. Miehet olivat jäätyneet mitä erillaisimpiin asentoihin ja koottuina yhteen paikkaan näyttivät kuin suurilta kantoläjiltä.

Helmikuun ensimmäisinä päivinä taistelutoiminta venäläisten puolelta oli melko vähäistä. Mutta helmikuun 3. päivänä vaikutti siltä kuin venäläiselle tykistölle olisi järjestetty kenraaliharjoitus tulevaa suurhyökkäystä varten. Tilannetiedotuksessa ilmoitetaan:

Vihollisen toiminta on yöllä ollut sangen vilkasta. Sen tykistö on toiminut koko yön ja ampunut keskeytymättä usean patterin voimalla. Joukossa useita 6 ja 8 tuuman pattereita. Uutuus on vihollisen lentotoiminta pimeällä. Voimakasta  tykistötulta iltapäivällä ja yöllä koko lohkolla. Tuli kohdistunut Volossulaan, Patoniemeen sekä pääpuolustuslinjalle. Erikoisen voimakasta tuli on ollut etulinjojen tukikohtiin ja niiden taakse.

Vihollistulen hirvittävä voima, koko ajan väijyvä kuolema, unen puute ja pureva kylmyys asettivat suomalaisen puolustajan kestokyvyn äärimmäiselle koetukselle.

Eversti Vihma kuvasi tilannetta: ”Yhtämittainen olo edessä, alituinen tykkituli, hermojännitys ja väsymys on tehnyt miehet apaattisiksi. Ei viitsitä riittävästi suojautua eikä käyttää maastoa hyväksi, marssitaan vaan pystyssä. Eikä hevin edes ammuta, täytyy olla jo suuri maali, ennen kuin katsotaan olevan aihetta avata jalkaväkitulta. Komentelu ei auta sanottavia näille miehille.”

Talvisodan henki oli se joka piti miehet asemissa ja erityistä motivointia ei tarvittu, sillä yleinen yksimielisyys vallitsi siitä, minkä takia rintaman oli kestettävä.

Ryssän puolella ei vastaavaa tunnetta varmaankaan syntynyt, Propakandaa  politrukit teki  kyllä ahkeraan, mutta enemmän miehiä siellä ajoi taisteluun kova sotilaskuri kuin sisimmäinen vakaumus oman asian oikeutuksesta.

Pohjalaiset eivät vastaavassa tilanteessa olisi kauaa luultavasti pysyneet rintamalla.

16.2.1940  Perjantai (-20 C)

Kuortaneen komppania on Kaarnajoen korsuissa, Pihkahovin alueella. Päivä oli hiljainen, ei vihollisen  ilmatoimintaa.

Kuortaneella sankarihautajaiset: Haudataan stm Veikko Korpi-Hallila, kaartilainen Heimo Mutka, stm Juho Nyrhilä, stm Tauno Ylä-Kero, alik Aaro Sara-Aho, kers Kauno Nummela, alik Onni Yli-Erkkilä, stm Elmeri Rintala, stm Toivo Iso-Ruona.

Kohti Äyräpäätä ja Vuosalmea 17.2.1940 Lauantai (-16 C, selkeää)

Rintamalohkolla oli erikoisen hiljaista,  harvaa tykistötulta tuli harvakseltaan. Illalla olisi alkanut taas 10 vrk:n vaihto etulinjaan, mutta vähän ennen vuoron alkua tulikin tieto että lähdetäänkin taaemmaksi.

Ja niin klo 20.30 lähdettiin hiihtomarssille reittiä Saapru – Noitermaa – Kiimajärvi. Perille saavuttiin klo 5, matkaa tuli 32km. Tällä matkan alkuosalla tapahtui pieni mutta tuhoisa ilmapommitus. Yksi ryssän lentokone lensi poikittain kolonnan yli metsätaipaleella ja pudotti ainoastaan yhden pommin haavoittaen viittä miestä ja samalla kaatui kaksi hevosta. Marssin aikana vastaan tulee lumipukuista joukkoa, posliinipojat ovat matkalla eturintamaan. Kyse oli joukkojen vaihdosta, eikä täydennyksestä kuten silloin toivottiin.

Otteita  III pataljoonan (JR23) sotapäiväkirjasta:

Klo 12.00 Lähti adj. rykmenttiin saamaan siirtokäskyn.

Klo 18.00 Antoi komentaja lähtökäskyn III/JR23:lle . Lähtö klo 20.30. Järjestyksessä EK, 7.K, 8.K, 9.K ja KKK. Matka tehtiin hiihtäen. Huoltoporras lähtee marssille  ennen klo 20.00. Sukset otetaan huoltoportaasta.

Klo 20.30 Marssi aloitettiin.

Pohjanmaalla on ilmapommitus.  Ylistaroon ryssä pudottaa 131 kpl  erilaisia miina, sirpale ja palopommeja. Venäläiset kuvittelivat että Suomen hallitus piti istuntojaan Ylistarossa, siksi he iskivät sinne vielä toistamiseen 27.2.

22.2.1940  Torstai (-12 C, pyryä)

Lepoa, ollaan  edelleen Kiimajärvellä. Oli melkein rauhanomaista oloa. Luihin asti tunkeutunut uupumus oli alkanut väistyä. On saunottu ja korjailtu vaatteita. Tilanne vaikutti osaltamme olevan ohi. Kotilomiakin myönnettiin muutamille, ja hyvältä merkiltä tuntui myös se että miehiltä kerättiin kypäriä pois. Niitä tarvitsivat kipeästi Taipaleessa taisteleva  21. divisioona.

Aamulla oli komppanian päälliköiden puhuttelu, laskettiin ja otettiin ylös komppanioiden varustepuutteet, asetilanteesta todettiin että se on  verrattain hyvä. Puutteita oli pääasiassa lumipukujen, hiihtokenkien yms suhteen.

Luettiin majoituskäsky ja järjestettiin sisä- ja ulkovartio. Ulkovartioon tielle asetettiin kolme parivartiota majoitusalueen kohdalla. Konekiväärikomppanian tuli järjestää liikkuva tiepartio, joka käy ison tien haarassa saakka.  Yhden joukkueen on oltava hälytysvalmiina aina yksiköittäin yhden vuorokauden kerrallaan ja 7.K aloittaa. Vaihto olisi  klo 19.00. Päivällä komentaja ja adjutantti  kävivät tarkastuksella  kk-komppanian ja 7.K:n  majoitusalueella. Lähetti upseeri lähti  huolehtimaan lottakanttiinin vastaanottamisesta.

27.2.1940  Tiistai (-16 C, tuulista, lumipyryä)

Eteläpohjalaisille tuli täystyrmäys heti aamulla. Pataljoonat oli saatava nopeasti marssivalmiiksi ja upseerien tuli heti siirtyä omiin esikuntiinsa.

Tiedettiin jo käskyistä, että ainakaan lepoa ei lähdettäisi tällaisella kiireellä jatkamaan.  Aamulla klo. 11 lähti pataljoona uudelle taistelulohkolle,  Salopaakkolan kylään Vuosalmelle.  Kuortaneen 7. komppania siirrettiin kuorma-autolla Oravankytöön saakka, muutamin kilometrin välein pysähdyttiin ja laskeuduttiin tielle hyppimään, että ei oltaisi ihan jäädytty. Kaukaisia tykkien suuliekkien välähdyksiä näkyi jostakin. Suunta ei ollut selvillä.  Kuormasto seurasi myöhemmin perässä. Tiheä lumipyry vaikeutti matkan tekoa, toisaalta taas ei ollut vaaraa vihollisen lentotokoneista.  Asetuttiin Vuoksen rannalle valvontalinjaksi. Omia joukkoja oli vielä paljon edessä, mutta kerrottiin että  niiden vetäytyminen alkoi juuri. Puolustuslohko oli noin 10 km:n levyinen.

28.2.1940  Keskiviikko (-6 C, sumua, pilvistä)

Päivä oli sumuinen, tukikohdat miehitettiin, joita ei varsinaisesti edes ollut. Asemat olivat joen takana harjanteilla olevia lumeen kaivettuja kuoppia, maan sisään ei juurikaan päässyt.

Antrean suojeluskunnasta saatiin täydennystä  26 miestä . Hävitystyöt Äyräpäässä ja Kyläpaakkolassa on käynnissä. Kosketus viholliseen on  katkennut. Pataljoonan huoltoporras on siirtynyt Kaskiselkään. Päivä kului valmistelutöissä ja odottelussa.

Asemien läpi valui vetäytyvän 2. divisioonaan kuuluvia JR 6:n joukkoja, osa melkoisessa epäjärjestyksessä. Useimmat tulijat uskoivat ryssän olevan ihan kantapäillä. Mutta yöhön asti kaikki tulijat olivat kuitenkin suomalaisia. Vähitellen heidän määrä väheni ja kohta edessä oli hiljaista.

Puolustukseen I pataljoona (Isokyrö, Vähäkyrö, Jurva, Laihia) asettui Lietteenniityt- Vasikkasaari alueelle, oikealle kirkonmäestä II pataljoona (Kauhava, Ylistaro, Ylihärmä) Vuoksen etelärannalle Äyräpään harjuille ja  III pataljoona (Kuortane, Töysä, Lapua) siitä edelleen oikealle Kyläpaakkolan tasalle.

Pitkävetinen tulomatka lamautti miehet, vaikka juuri oltiin levätty, niin miehet eivät enää olleetkaan virkeitä. Hermopaine tulevasta, täysin vieraasta huonosti varustellusta  paikasta ja sen sotaoloista alkoi taas syödä miesten voimia. Viimeyö oli valvottu kokonaan ja edellisenä yönä oli nukuttu vain muutama tunti, sillä silloin matkustettiin Tiuriin. Terenttilän muisto ja kokemukset nakersivat taustalla edelleen ja lepo niiden haihduttamiseksi oli ollut liian lyhyt.

Laurila joutui nyt ryhmittämään rykmentin periaatteessa yhteen linjaan, vailla minkäänlaista syvyyttä. Tämä johtui lohkon leveydestä jota oli aivan liikaa kun odotettavissa oli kuitenkin vihollisen mahdollinen painopistesuunta. Pataljoonilla ei ollut yhtään sen helpompaa, koska komppaniatkin oli asemissa nyt ”linjassa”. Poikkeuksena I pataljoona jolla oli joukkoja Vuoksen molemmin puolin,  ja yksi komppania vielä Vuoksen saarilla. Joki selän takana ei toki miellyttänyt mutta maasto tuntui Äyräpään harjanteineen hyvältä puolustautumispaikalta. Asemat tosin puuttui kokonaan. Taipaleessa oli sentään ollut jonkinlaisia uria mutta täällä ei yhtään mitään. Niitä alettiin kaikkialla heti kaivamaan, mutta routa ei taipunut niin vain.

Koska Vuosalmella ei vielä tässä vaiheessa ollut muita joukkoja, oli JR 23:n lohko välillä Vasikkasaari – Paakkolankoski leveydeltään noin 10km. Seitsemäs divisioona luovutti JR 23:lle kaksi pst-tykkijoukkuetta vahvistukseksi. Lisäksi 8.D:sta siirtyi JR23:lle pioneerikomppania ja yksi pst-tykkijoukkue.

29.2.1940  Torstai (-15 C)

Kuortanelaiset miehittivät Pöyryssaaren  III joukkueella ja  IV joukkue oli korn. Kekaraisen johdolla  Hopeaniemessä. Tälle linjalle vetäytyi nyt puolustuslinjamme. Kyläpaakkolan talot poltettiin ja vasta tällöin viimeiset siviiliasukkaat poistuivat kylästä. Vihollista ei vielä tällä alueella näy. Kuortaneen 7.K alistettiin JR 4:lle.

Äyräpään tasalla, Vasikkasaaresta  käsin havaitaan ensimmäiset viholliset iltapäivällä asemien edessä.  Helppo olikin havaita, että nyt ryssä tuli, kun edessä heilutettiin suurta punaista lippua kuin vappukulkueen kärjessä. Muutenkin näkyvyys oli erittäin hyvä Vasikkasaaresta ja Äyräpään harjulta.

Ryssän tarkoituksena aluksi oli päästä selville missä suomalaisten asemat olivat. Tässä tarkoituksessa se ryhtyi heti tekemään tiedustelu hyökkäyksiä. Yksi kohteista oli Äyräpään kirkonmäki, ja etäälle näkyvä kirkko. Omat pioneerit olivat muutama päivä aikaisemmin räjäyttäneet  kirkon tornin kun pelättiin sen mahdollisesti jäävän ryssän haltuun ja olisi ehjänä tarjonnut liian hyvän tähystyspaikan. Lisäksi venäläiset lähtivät yrittämään Vuoksen ylittämistä. Asemissa ollut 3.K (Jurva) torjui hyökkäyksen aavalle jäälle helpohkosti. Melkein kaikki vihollisen partiot jäivät kuolleina jäälle. Yöllä pioneerit aloittivat Vuoksen jään sahauksen ja räjäyttämisen.

 

JR23:n taistelukertomus päivästä 29.2.1940:

Omia radan varressa vetäytyviä seurasi ryssä perässä ollen klo 13.20 jo Karvosessa ja siitä länteen sekä 14.25 jo Hölttälässä metsiköstä rautatiehaaraa kohti enemmän kuin pataljoona yhteensä.

Oma tykistö ryhtyi vastavalmisteluun ampuen kokoontumispaikkoja.

Klo 16 oli ryssä saanut jo muutamia tykkejä asemaan etupäässä Pölläkkälän ja sen länsipuoliseen maastoon, mutta jo pikatykkejä ratahaaran taloryhmiinkin. Tykistötuli kiihtyi kohdistuen pääasiassa kirkonmäkeen ja Kattilasuon ympäristön kukkuloille sekä takamaastoon.

Klo 16.50 yritti ryssä jo Vuoksen jäätä Roiskeenrannasta Vasikkasaareen aina railoon saakka.

Klo 17.40 jatkui ryssän painostus edelleen hautausmaan suuntaan vahvuus arviolta noin pataljoona.

Hyökkäys torjuttiin jalkaväkitulella tykistön ja krh:n tukemana klo 19 mennessä.

3.3.1940  Sunnuntai (-24 C, aamulla sumua, illalla kirkasta)

Ryssä on jo leveässä hyökkäysryhmityksessä. Vihollinen hyökkää JR 23:a vastaan rautatieaseman takaisten mäkien ja Kirkonmäen suunnassa sekä yritti ensimmäistä kertaa myös Vasikkasaareen. Tykistötuli alkoi käydä aina vaan kiivaammaksi. Lentokoneita laskettiin olevan ilmassa samalla hetkellä 128 kpl. Aamupäivällä ryssä painostaa edelleen kirkonmäkeä, laajentaen hyökkäysaluettaan kohti Äyräpään asemaa ja kohti Vasikkasaarta. Saareen asti ryssä ei kuitenkaan pääse vaan lyödään jäälle noin 100m päähän. Vuosalmella taistelut käytiin taivasalla, yhtään ainutta korsua ei ollut alueella. Kaikki olivat  telttamajoituksessa.

Omat rivit alkoi uhkaavasti harveta. Ryssällä alueelle tuli jatkuvasti uusia joukkoja. Tuntui kuin niillä alkaisi olla jo ahdasta. Kerrottiin että alueella olisi neljä vihollisdivisioonaa.

 

4.3.1940  Maanantai (-12 C)

Aamu alkoi kovalla tykkitulella ja ennen puoltapäivää se oli jo melkein rumputulta, tulen voimakkuus oli huomattavasti kasvanut. Ruuan saanti oli vaikeaa ja saattoi mennä päiviä ilman lämmintä ateriaa. Tykkitulta tuli päivällä ja jatkuen myös hiljaisempana läpi yön. Ainut suoja nyt oli hyvä tuuri. Enimmäkseen maattiin lumikuopissa.

Vuoksen rannalla olleeseen II pataljoonan esikuntaan tuli täysosuma. Käytännössä katsoen koko esikunta tuhoutui,  mm komentaja ja adjutantti.  Eli tämän pataljoonan sotapäiväkirjaa ei arkistosta Vuosalmen taistelujen osalta löydy.

Aseman suunnassa II/JR 23 sai torjuttua hyökkäyksen. Kirkonmäen suunnnalta ryssän painostus lisääntyi ja ryssä saa Kirkonmäen eteläpuolen ja hautausmaan haltuunsa klo 18. Nyt alueen puolustus on jo vaikeampaa, kun ryssä sai hallitsevan maastonkohdan haltuunsa.

Kirkonmäkeä yritetään takaisinvallata. Vahvennuksia oli saatu sillä  8.divisioonan lohkolta oli alueelle saapunut kevyt osasto 8 (Nurmo) sekä alueelle oli vielä matkalla  JR 24:n III pataljoona joka on koottu alavuden ja peräseinäjoen miehistä. Mukanaan heillä on tullessaan ainoastaan yksi kk-joukkue jolla mukana neljä konekivääriä kun muut 32 kpl  jäivät edelleen muun rykmentin yhteyteen Kiviniemeen. Näitä puuttuvia olisi nyt kaivattu kovasti Vuosalmella.

Vastahyökkäyksellä oli kuitenkin  kiire niinpä III/JR 24:ää ei jäädä odottamaan ja tehtävä annetaan Kevyt Osasto 8:lle.

Sen eskadroonaa johti ltn Peltola. Hyökkäys aloitettiin melkeimpä heti kun osasto oli Vuosalmelle tullut.  Käsky oli lyhyt:” Oma tykistö ampuu ennen hyökkäystä 150-200 kranaattia vihollisen asemiin. Keskityksen loputtuan. klo 5.10 alkaa hyökkäys. Kirkonmäki ja Lammasniemi puhdistetaan vihollisesta, miehitetään ja pidetään hallussamme, kunnes omat joukot vapauttavat.”

Varusteet karsittiin minimiin, mutta sen sijaan ampumatarvikkeita ja käsikranaatteja oli kaikilla mahdollisimman paljon. Asia oli selvä. Joukkueenjohtajat antoivat omat käskynsä ja aloitettiin siirtyminen pitkin lossilta tulevaa rautatien pistoraidetta myöten putkiojan notkoa kohti. Radan oikealla puolella on notkon kohdalla pieni kumpu jolle I joukkue asettui lähtöasemaan. Tälle kummulle asettui myös kaksi tukevaa konekivääriä.  II  joukkue asettui putkiojan taakse ja nousi Kirkonmäelle, osaksi jo rinteeseen. III joukkue jäi noin 50m taakse ja levittäytyi radan molemmin puolin.  Tunnelma oli jännittynyt, oli vielä pimeää ja edessä oleva maasto ei kunnolla hahmottunut.

Hyökkäys alkoi ja kranaatteja ammuttiin 12kpl, lähtö oli haparoivaa ja myöhästyi paljon kun miehet odottivat tulen jatkuvan. Hyökkäys eteni aluksi kuitenkin hyvin, 50-70 metriä edettiin.

I joukkue ei pääse täysin aavalla pellolla etenemään kuin 40 metriä, kun saa jo vastaansa edestä ja oikealta sivultaan ankaran konekivääri ja pikakivääritulen. Pian yhtyy tulitukseen vihollisen tykistö, suorasuuntaustulta tulee oikealta ja Kirkonmäeltä. Rautatien vasemmalla puolella on edes hiukan suojaisia painanteita mutta aukea on ihan turvaton. Myös I joukkueen miehet pyrkivät radan vasemmalle puolelle. Harjanteen päällä kirkon suunnassa vihollisella oli asemissa ainakin neljä pikatykkiä ja useita pikakivääreitä. Oikealta näkyy myös pikatykkien suuliekkien välähdyksiä.  Vaikka kirkon luo ei ollut matkaa kuin enää kuin muutama kymmenen metriä, tilanne oli jo toivoton. 42 miestä oli kaatunut. Vaivalloinen peräytyminen alkoi kohti putkiojaa. Peräytymisvaiheessa ei eteneminen ollut yhtään sen helpompaa kuin eteenpäinkään meno. Lopuksi putkiojan notkoon pääsi vain kymmenkunta tervettä miestä.  Kirkonmäki jäi viholliselle.

Nurmolaisia kaatui 42 miestä, kahdeksan  miestä Vuosalmen uhreista oli Laihialta.

Päivän aikana vihollinen pommitti myös JR 23:n huollon alueita. Tuloksena oli täydellinen kaaos huollossa. 56 miestä kaatui tai haavoittui niin että olivat siitä nytkin jo vajaateholla toimineesta huollosta poissa. Hevosia menetettiin a-tarvikekolonnasta 23, jotka korvattiin heti samana iltana e-tarvikekolonnan hevosilla eli nyt jos koskaan oli huolto lujilla.

5.3.1940 Kuortaneella on sankarihautajaiset: Haudataan  stm  Juho Ala-Salmi, stm Eino Hiironniemi, stm Terho Kujanpää.

 

9.3.1940  Lauantai (-11 C)

Taistelupäivä oli samankaltainen kuin edellinen. Ryssä ei hellitä Vasikkasaaren suhteen vaan yrittää sen kautta mantereelle. JR 24:n III pataljoona kokee kovan taistelupäivän. Läpi yön ryssä ampuu tykistöllä koko rintamalinjaa ja sen selustaa. Ryssän voimakas hyökkäys alkaa klo 8.50 ja tapahtuu pieniä sisäänmurtoja ja väsyneillä miehillä oli nyt tehtävä vastaiskuja. Aamupäivän aikana tilanne seilaa edestakaisin. Klo 13 jälkeen nähdään, että ryssä alkaa perääntymään. Oma tykistö saa hyviä osumia vähillä kranaateillaan. Tulee lisää ilmoituksia että ryssä pakenee osaksi jo pakokauhun omaisesti, jättäen aseensa ja tykitkin jää paikoilleen. Sattumaa onkin että juuri silloin tuli ryssän se huono hetki ja muutamat ehkä juuri ne ratkaisevat johtajat kaatuivat tai haavoittuivat koska lopussa olivat puolustajatkin. Tulee esimerkiksi ilmoitus että viimeiset voimat on nyt heitetty etulinjaan. Jäällä ollessa ryssät kokevat raskaita tappioita meidän tulessa. Pakenijoiden määrä oli noin kaksi pataljoonaa. Ryssältä meni useita tunteja ennen kuin se sai miehensä hallintaan. Mutta suuri kun oli vastustaja niin jo klo 17 alkoi tulla uusia joukkoja Vasikkasaaresta mantereelle aivan  kuten edellisetkin olivat tulleet. Tuntui kuin tuolla edellisellä tappiolla ei ollut heille mitään merkitystä.  Illalla III pataljoona saa  luovuttaa  etulinjavastuun.

Kauhavan, Ylistaron ja Ylihärmän miehet ottavat yhteen ryssän kanssa Äyräpään  asemalla. He saavat torjutuksi hyökkäyksen vaikeissa olosuhteissa. Tappioita tulee ja suurin osa vainajista jää kentälle.

Päivän aikana Vuosalmen taisteluissa kaatui 19 miestä Peräseinäjoelta. Peräseinäjoki menetti siis neljässä päivässä 45 miestä.

10.3.1940  Sunnuntai (-13 C, kirkasta)

Koko Vuosalmi on vihollisen tykistötulen alla. Vaihtoihin ei ollut suuria mahdollisuuksia. Kun vaihto tehtiin kahden väsyneen komppanian kesken jäivät kk-miehet aina paikalleen koska uutta ryhmää ei ollut tilalle laittaa.  Laurilan pyrkimyksenä oli pitää kaksi pataljoonaa edessä harjanteilla yhden ollessa joen omalla puolella reservinä.

Aamuyöllä tulee ilmoituksia  tukikohdista, että nyt alkaa olla edessä jo niin paljon ryssiä, että eivät enää  omin  voimin saa niitä mihinkään. Oman tykistön tuli on kuitenkin tosi tehokasta ja tarkkaa. Jo muutamalla kranaatilla saadaan suuria tappioita aikaan ja aina voitetaan muutamia hetkiä aikaa niin, että ryssän hyökkäys siirtyy. Vaivana vaan on erityisesti ryssän suorasuuntaustykit joita vastaan ei oikein keinoja ole. Ryssän toiminnan painopiste oli nyt Vasikkasaaresta koilliseen olevat Lietteen niityt, joiden eteläreunaan heidän onnistuikin pienin voimin pureutua.

Kauhavan, Ylistaron ja Ylihärmän miehet torjuvat  toistamiseen  Äyräpään  asemalla ryssän hyökkäyksen.

11.3.1940  Maanantai (-15 C,kirkasta)

Tuttuun tapaan heti aamusta alkaa tykistön tuli, sekä lentopommitukset ja rynnäköinti lentokoneilla.  Harvakseltaan on tykkitulta satanut läpi yönkin.

Aamupäivällä klo. 11 ammunta on jo rumputulta. Kyseistä tulikeskitystä kuvataan yhdeksi kovimmista koko talvisodan aikana. Nyt ryssä teki tähän asti voimakkaimman yrityksensä Vuosalmen puolustuksen murtamiseksi. Ryssän  jalkaväki aloittaa hyökkäyksensä klo. 14.45  Lietteen niityillä , sen  oikea reuna oli kovan painostuksen alla.  JR 62:n I pataljoona torjuu hyökkäykset iltapäivään saakka. kun hyökkäys jatkuu n. rykmentin voimin niin ryssä onnistuu keskilohkolla Vasikkasaaresta pääsemään läpi jo ½ kilometriä kohti Vuosalmea.

Eli oli jo melkein JR 23:n selustassa  joka puolustautui harjuilla joen toisella puolella, Äyräpään aseman seudulla,  ryssä hyökkää voimakkaasti koko päivän. Illalla klo. 19  I/JR 23:n vastarinta  murtui  ja osa pataljoonasta vetäytyi Vuoksen toiselle puolelle, osa Kattilasuon luoteispuolelle. Ryssä eteni lossille saakka. Illan suussa tilanne näytti jo kääntyneen katastrofiksi,  mutta II/JR 23:n tukemana hyökkäys pysäytettiin Kattilasuon tasalle. Noin joukkueen vahvuinen osasto jäi kuitenkin mottiin lossin lähettyville.

Lietteen niityillä III/JR 24 ja siitä oikealle taisteleva I/JR 62 pystyivät  rajoittamaan murron omalla alueellaan.

21.D:n  komentaja suunnittelee vastahyökkäystä murtoalueelle, divisioonan reservipataljoonien  III/JR 63:n ja III/JR 23:n avulla. (Hyökkäyshetken piti olla 12.3 klo. 2.45).  Lähtöalueella, Vuosalmen kylän pohjoispuolella on jo valmiina keskilohkon reservipataljoona II/JR 61. Paperilla joukot on kukin pataljoonan vahvuisia mutta käytännössä joukot vastaavat enää lähinnä komppanioita. (JR 23:n III pataljoonan vahvuudeksi, jossa kuortaneenkin miehet ovat, ilmoitetaan 106 miestä). Vastahyökkäystä johtamaan määrätään majuri Tiirikkala.

JR 23:n III-pataljoona on lähtöasemissaan.  Alueelle tulee ryssän tykistökeskitys klo 21. Joukko kärsii tappioita ja hajaantuu.

Tykistökeskityksessä  Kuortaneen 7.K:sta  haavoittui: Honkola Jalo, Ranta-Maunus Arvo ja Sepponen Paavo joka vaikeasti ja kuoli myöhemmin 20.4.1945 sotasairaalassa .

Tämä repeämä joka nyt oli syntynyt linjoihin, ei ollut vielä kovin vakava, kun se pystyttiin rajoittamaan, mutta ongelma oli se kun reservit puuttuivat nyt täysin.

12.3.1940  Tiistai (-8 C, pilvistä,  lumisadetta)

Hyökkäyshetken klo.2.45 tullessa valmistelut ovat kesken ja sitä siirretään, kaksikin eri kertaa, Lohkon komentaja evluutn Laaksonen määrättiin nyt sitä johtamaan. Vastaisku reservipataljoonilla  aloitettiin lopulta kolmannen siirron jälkeen klo. 8.02. Vastahyökkäys ei lähde kuitenkaan kunnolla käyntiin, sen tyrehtyessä  heti kiivaaseen tykistön ja jalkaväen tuleen. Hyökkäys uusittiin vielä klo. 11, kapt Boijer-Spoofin johtamana. Vastassa oli nyt ryssän  hyökkäysvaunujakin, jotka olivat päässeet tulemaan Vuoksen yli. Hyökkäys epäonnistuu nytkin.

Aamuvarhaisella tekee I pataljoona JR 23:sta vastahyökkäyksen omin voimin, mukana Ylihärmän 6.K   joka on sulkemassa murtokohtaa Vuosalmen kylään päin. Ylihärmäläisiä kaatuu hyökkäyksessä viisi miestä ja 15 haavoittuu. Tavoite,  saada motissa ollut joukkue vapautetuksi, onnistuu. Murtokohtaa ei saada kuitenkaan pienennettyä juurikaan.

Tykistötulta tulee koko alueelle päivän aikana rajuna, tuli oli rumputulen luontoista tuhoamisammuntaa.

Iltapäivällä klo 16 ryssäpanssarit tunkeutuu Lietteen niityille, joissa havaitaan n. 20 vaunua. Samoin Vuosalmen tiellä on panssariossasto jonka vahvuudeksi lasketaan 30 vaunua. Oman tykistön ja krh:n avulla niiden etenemishalut tukahdutetaan ja ne vetäytyvät osin takaisin. Tykistö tulen ja jalkaväen hyökkäyksellä ryssä saa kuitenkin murtoaan syvennettyä. Osin murtokohta oli jo yli kilometri.

Puolustajien vahvuus oli JR 23:ssa huolestuttava, miesmääriksi ilmoitettiin I pataljoonassa  n. 60 miestä, II pataljoonassa 215 miestä ja III pataljoonassa 106 miestä. Taistelujaotukset ja ryhmitykset alkoivat olla jo niin sekaisin että komentajillakin oli suuria vaikeuksia tietää tilanteen koko kuva. Yhteydet olivat poikki pääsääntöisesti heti tykkitulen alettua. Lähetit liikkuivat sen mitä pystyivät, koirat olivat hieman nopeampia.

III Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Paavo Talvela tietää kuitenkin enemmän, hän tiesi että rauhanneuvottelut olivat Moskovassa käynnissä. Niiden tulos oli suuresti riippuvainen rintaman kestävyydestä. Suuri läpimurto saisi ne kenties  jopa loppumaan kokonaan neuvotteluista. Linjojen oli siis pidettävä, vaikka miehiä oli vähän.

Aamulla klo 9 tasavallan presidentti Kyösti Kallio allekirjoittaa avoimen neuvotteluvaltuuden Moskovan rauhanvaltuuskunnalle.

Kallio lausuu valtakirjaa allekirjoittaessaan: ”Tämä on kamalin asiakirja, jonka olen koskaan allekirjoittanut. Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan.”

Talvisodan loppu

Sodan loppuvaiheen taistelut helmikuun lopusta rauhan solmimiseen 13.3. käytiin pääsotanäyttämöllä Kannaksella taka-asemassa. Torjuntaan keskitettiin kaikki irti saatavat joukot, muun muassa täydennysjoukoista, rannikkolinnakkeilta ja koulutuskeskuksista sekä Lapista Sallan alueelta, missä ruotsalaisista vapaaehtoisista muodostettu noin 8 000 miestä käsittänyt taisteluryhmä Stridsgruppen Svenska Frivilligkåren (SFK) oli ottanut rintamavastuun. Taistelut laajenivat Viipurin – Talin alueelta erittäin ankarina Viipurinlahdelle, missä neuvostojoukot pyrkivät ja pääsivätkin jäätyneen lahden yli länsirannalle. Paine oli kova myös Taipaleessa ja Vuosalmella. Äärimmäisin ponnistuksin joukkomme kykenivät kuitenkin pitämään asemansa murtumattomina, kunnes poliittinen johto sai aikaan rauhan.

Laatokan Karjalassa taistelut saivat samanlaisen luonteen. Kitilän suurmotin saartorengas murtui Laatokan rannikolla ja Kollaan rintama levisi sivustoiltaan niin, ettei hyökkääjää vastaan riittänyt kuin jo kuluneita ja väsyneitä varmistusosastoja. Kuitenkin Laatokan Karjalan joukot täyttivät ylipäällikön niille antaman tehtävän: estää hyökkääjää pääsemästä Karjalan kannasta puolustavien joukkojen selustaan.

Suomi sai sotatoimien aikana huomattavaa materiaalista apua ulkomailta. Maahan saapui noin 11 000 ulkomaalaista vapaaehtoista, joista tosin vain osa ennätti osallistumaan sotatoimiin.

Kun näytti olevan mahdollista, että Suomi äärimmäisessä hädässään sittenkin voisi hyväksyä Iso-Britannian ja Ranskan tarjoaman sotilaallisen avun ja sota siten laajenisi, Neuvostoliitto oli valmis rauhaan ja ilmoitti ehtonsa.

 

Tilinpäätös

Suomen ja Neuvostoliiton välinen rauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa 12.3.1940 ja se astui voimaan seuraavana päivänä. Suomi luovutti Neuvostoliitolle Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan, osia Sallasta ja Petsamosta sekä vuokrasi sille Hankoniemen ympäristöineen, mutta sai pitää sisäisen ja ulkoisen riippumattomuutensa. Suomalaisille oli katkeraa, että rauhassa Suomi joutui luovuttamaan alueita, joita Neuvostoliitto ei ollut kyennyt sodan aikana valloittamaan.

Laurilan rykmentti menetti talvisodassa 682 miestä. Yksittäisistä kunnista eniten kaatui Kuortaneelta josta 61 miestä menetti henkensä, ja siunattiin sankarivainajana joko kotikunnan kirkkomaahan tai kentälle jääneenä.

Raskaiden  rauhanehtojen mukaan Suomi joutuu luovuttamaan sen kimppuun sotaa julistamatta hyökänneelle Neuvostoliitolle Karjalan kannaksen sekä Laatokan pohjoispuoliset alueet.
Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen kaupungit liitetään Neuvostoliittoon.
Suurin osa Sallasta joutuu Neuvostoliitolle, jolle vuokrataan myös Hanko 30 vuodeksi laivastotuki-kohdaksi. Kaikkiaan  luovutettava alue on 35 000 neliökilometriä.
Kotinsa menettää lähes 430 000 karjalaista, joka on 12 prosenttia maan väkiluvusta.

Suomalaisten tappiot ovat 21 396 kaatunutta, 1 434 kadonnutta ja 43 557 haavoittunutta.

Pysyvästi invalideiksi jäi lähes 10 000 ihmistä  Talvisodassa ehti olla lottatyössä mukana 84 000 naista. Suurin osa heistä oli muonituslottia, osa toimi rintamalla. 64 lottaa menetti henkensä työnsä ääressä.

Arvioidaan, että Neuvostoliitto menetti sodassa noin 131 000 miestä kaatuneina ja kadonneina sekä noin 325 000 miestä haavoittuneina ja paleltuneina.

2.4.1940 Sankarihautajaiset Kuortaneella: Haudataan stm Matias  Mutka, stm Paavo Antila, stm Matti Antila,  jääkäri Eino Myllymäki, korp Paavo Sarvikas, korp Toivo Rintala, stm Toivo Rinta- Pollari.

12.4.1940  Sankarihautajaiset Kuortaneella: Haudataan stm Veikko Vuorenmaa, stm Teuvo Keski-Heikkilä, stm Eljas Mäkelä, kaartilainen Kalervo Niemistö.

23.4.1940  Sankarihautajaiset Kuortaneella: Haudataan korp Eino Palomäki. (kuoli sodassa saamiinsa vammoihin).

17.11.1940  Sankarihautajaiset Kuortaneella: Haudataan alik Eino Ruismäki

5.3.1941 Pääesikunnan komentotoimistolle tehdään esitys henkilöistä joille ehdotetaan annettavaksi VR2. luokan Mannerheim-risti. Kuortaneen 7.K:n miehistä sitä ehdotetaan:

Luutn. Soramäki Veikko  Helsinki, kornetti Kekarainen Kauko Viipuri, vänr. Lähdekorpi Artturi, Kuru , vänr. Ahola Aarne, Karijoki, kers. Lampinen Ahti, Kuortane, kers. Kangaslahti Aimo, Kuortane, korp. Etelämäki Aarne, Kuortane

Myöhemmin 17.7.1942 Ahola Aarne saa 2.lk Mannerheim-ristin numero 71 jatkosodan ansioista, puoltoasiakirjassa tosin mainitaan myös talvisodan ansiot. Silloin hän oli jo luutnantti.

Muut rykmentin Mannerheim-risti esitykset:

Töysän 8.K 10 kpl,  Lapuan 9:K 11 kpl, Lapuan 3.KKK 3 kpl, Ylistaron 2.KKK 1 kpl, Kauhavan 4.K 3 kpl, IP yhteensä 3 kpl.

6.12.1942 Sankarihautajaiset Kuortaneella: Haudataan stm Juho Sauna-Aho.

Patsaan edessä Eversti Matti Laurila, keskellä Tauno Ylimäenpää, takana Aarne Koivisto,

Laurilan järkähtämätön isänmaan rakkaus ja pelkäämättömyys näkyi myös tilaisuudessa kun hän tuli paikalle rohkeasti sotilaspuku yllään. Se herätti suurta ihailua paikallisissa, kun tiedettiin että valvontakomissio seurasi kaikkia isänmaallisia tilaisuuksia tarkasti ja huomautti vähäisimmistäkin epäkohdista.

Talvisota jalkaväkirykmentti 41 mukana

Joulukuun alkupuolella muodostettiin Ilmajoella I pataljoona jalkaväkirykmentti 41 Kuortanelaisia sijoitettiin kyseiseen yksikköön vajaan joukkueen verran. Ilomantsiin suunnalla tarvittiin kipeästi lisävoimia ja tämä pataljoona lähetettiin sinne torjuntataisteluihin.

Ilomantsi joutui talvisodan ensimmäisenä aamuna 30.11.1939 puna-armeijan hyökkäyksen kohteeksi. Kolmesta kohtaa vanhan rajan ylittänyt, ja kahdella rintamaosalla edennyt 155.D jakaantui kolmeen rykmenttiin. Kaksi niistä suuntasi hyökkäyksensä Möhköön ja yksi kohti Kallioniemeä, noin 6000 sotilasta käsittänyt JR 786.

Joulukuun ensimmäisinä päivinä nuorista Ilomantsilaisista pojista koottu joukko, Osasto Julkunen, aloitti kiivaan puolustusasemien valmistelun joen lounaisrannalle, jotka miehitti 1/ErP 11.

Hyökkäyskärki tavoitti Kallioniemen lossirannan joulukuun 9. päivänä.

Parin tukin levyisen sillan vastarannalle sijoitettu suomalaisten konekivääri lakaisi murhaavalla tulellaan jokaisen ylitystä ylittäneen veteen. Toivottomasta yrityksestä luovuttiin, mutta erään veteraanimuistelun mukaan Koitajoki ehti ottaa omakseen vähintään 100 puna-armeijan sotilasta.

Kun vesistön ylitys Kallioniemessä epäonnistui, niin seuraava kokeilu tapahtui Hökänniemessä, kaksi kilometriä sillalta etelään, jossa vihollisosasto pääsi vesistön vastarannalle. Joukon suuruudesta on esitetty erilaisia arvioita, mutta Linnalammen maastossa käydyssä taistelussa kaatui noin 200 vihollista. Alue jäi historiaan taistelupaikkana, jossa vihollinen eteni lähimmäksi Ilomantsia talvi- ja jatkosodan aikana, lähimmillään noin seitsemän kilometrin päähän kirkonkylän keskustasta.

JR 41 lähti Ilmajoelta junakuljetuksella suoraan 16.12.1939 keskelle taistelupaikkoja. Tilanne selvitettiin ja muodostettiin kestävä puolustuslinja. Rykmentti pysyi samoissa asemissa talven taisteluiden ajan aina rauhantuloon saakka.

Taistelut olivat ankaria lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Rykmentti vihollisen divisioonaa vastaan.

Rintama vakiintui vuoden 1939 loppuun mennessä Koitajoen vesistölinjalle, eikä seudulla käyty enää suuria taisteluita partiokahakoiden lisäksi.

Kollaan taistelut käytiin Kollaanjoella Suistamon pitäjässä Laatokan Karjalassa. Taistelut alkoivat 7. joulukuuta 1939 ja jatkuivat talvisodan loppuun 13. maaliskuuta 1940. Jälkipolvet muistavat taistelusta sanonnan ”Kollaa kestää”. Näissä taisteluissa oli Kuortanelaisia mukana JR 34 ja JR 69:n riveissä

Talvisota Jalkaväkirykmentti 34 oli Sortavalan sotilaspiirin 9.–11. lokakuuta 1939 välisenä aikana Sortavalan–Jaakkiman alueella perustama rykmentti. Rykmetti perustettiin siis jo ennen Ylimääräiset harjoitusten nimellä 14. lokakuuta 1939 aloitettua liikekannallepanoa.

Kuortanelaisia vanhimpien ikäluokan miehiä oli sijoitettu JR 34 joukkoihin

Rykmentti keskitettiin tulevalle toiminta-alueelleen Laatokan Karjalaan 12. lokakuuta 1939. Se pyrittiin saamaan määrävahvuiseksi, mutta varsinkaan kaluston osalta siihen ei päästy puolustusvoimien kalustopulan johdosta.

Kollaalle tehdyt pesäkkeet oli tarkoitettu viivytysasemaksi, josta oli määrä vetäytyä taaksepäin kun olo siellä kävisi liian tukalaksi. Harva suomalainen sitä tiesi, mutta puna-armeijan marssioppaassa tästä oli määritelty kulkevaksi marssireitti numero 3, jota pitkin oli määrä edetä Sortavalan kautta Imatran suuntaan.

Kuten monessa muussakin paikassa joutuivat suomalaiset myös täällä toteamaan taistelevansa kokonaista puna-armeijan divisioonaa vastaan. Myöhemmin alueella toimi vähintään osia useista eri divisioonista. Ennen pitkää kuitenkin ilmeni, että suomalaisten etu Kollaalla oli sama kuin monessa muussakin paikassa: neuvostojoukot eivät olleet valmistautuneet metsätaisteluihin vaan aikomuksena oli edetä teitä pitkin ja taistella niiden suunnissa. Tästä syystä hyökkäävillä joukoilla ei ollut suksia eikä muutenkaan kovin hyvää valmiutta maastossa oleskeluun.

Vastoin alkuperäisiä ajatuksia Kollaalta ei lähdettykään vetäytymään, vaikka olot siellä olivat monesti vaikeat. Sodan alkuaikoina vihollistykistön paine oli valtava, koska se piti monena päivänä tulta yllä koko valoisan ajan. Kun vihollinen huomasi, että tie eteenpäin oli tukossa, se lähti kiertämään korpien kautta suomalaisten selustaan. Nämä yritykset saatiin torjuttua ja puolustus Kollaan maisemissa kesti. Sodan kestäessä neuvostojoukot lisäsivät vahvuuttaan entisestään, mutta rintaman kulku säilyi suunnilleen entisellään. Näihin aikoihin tarkka-ampuja Simo Häyhä teki täällä kuuluisuuteen johtaneita tekojaan.

Maaliskuun 2. päivänä käynnistyi uusi puna-armeijan rynnistys puolustajien asemiin. Voimakas tykistötuli takoi jälleen tannerta ja taistelut riehuivat alueella päiväkausia yhteen menoon. Maaliskuun 9. päivän aikoihin elettiin kriittisiä hetkiä, kun vihollinen onnistui murtautumaan linjojen läpi. Kestäisikö Kollaa? Tilanne saatiin kuitenkin vastahyökkäyksellä korjattua ja ennen pitkää vihollisen suurin rynnistys alkoi olla ohi.

Täälläkin onnistumisesta maksettiin kuitenkin kova hinta: pelkästään maaliskuussa alueen taistelut vaativat noin 1300 nuoren suomalaisen hengen. Vielä suuremmaksi kasvoivat kuitenkin vihollisen tappiot. Heidän riveistään on maaliskuussa arvioitu kaatuneen noin 6700 sotilasta.

Kollaa kesti, mutta kovin uhrauksin

Jalkaväkirykmentti 69 (JR69) oli talvisodassa Kollaan rintamalla palvellut suomalainen rykmentti ja se koottiin maan eri puolilta sotatalvena siviilistä asepalvelukseen kutsutuista miehistä.  Myös Kuortanelaisia sijoitettiin tähän rykmenttiin. Rykmentti kävi talvisodan viimeisinä viikkoina niukoin varustein ja ammuksin kiivaita taisteluita venäläisylivoimaa vastaan ja onnistui osaltaan pitämään Kollaan suomalaisilla.

Jalkaväkirykmentti 65 perustettiin Etelä-Pohjanmaan, Satakunta-Hämeen, Keski-Suomen ja Savon sotilaspiireistä, niistä miehistä, jotka jäivät vaille sijoitusta varsinaisissa perustamispaikoilla kootussa joukoissa.

Myös tähän rykmenttiin sijoitettiin Kuortanelaisia

Rykmentti oli osa 2. Täydennysdivisioonaa. Divisioonan nimi muutettiin kenttäarmeijaan liittämisen yhteydessä 22. Divisioonaksi. Rykmentti siirrettiin Suomussalmelle oman divisioonansa yhteyteen joulun aikoihin 1939, jossa se osallistui Suomussalmen taisteluihin osana Ryhmä Susitaivalta.

JR 65:n tehtävänä oli torjua vihollisen hyökkäys Kuomujärven ja Kuivasjärven välisellä kannaksella ja pysäyttää vihollisen lisäjoukkojen eteneminen Raatevaaraan johtavan tien suunnasta Suomussalmen kirkonkylään.

II/JR 65 vastasi kannaksen torjuntataistelusta ja III/JR 65 suoritti sivustahyökkäyksen kahdella komppanialla (7./JR 65, 9./JR 65) Raatteen tien alkupäähän Kuomanjärven taitse pohjoisesta päin. I/JR 65 oli edellen seuraamassa Kiantajärven itäpuolelle pakenevia vihollisjoukkoja Juntusrannassa.

Rykmentti oli mukana myös Raatevaaran tien jälkivarmistuksessa, mm. keräämässä sotavankeja, siirtelemässä ajoneuvoja ja kuormastoja sekä etsimässä harhailevia vihollisia.

Talvisodan alkaessa oli asevelvollisuuttaan suorittamassa 1917 syntyneet. He taistelivat omissa joukkoyksiköissään. Kaartilaisina (SVK), Jääkäripataljoona 4:ssä, raakunat Uudenmaan rakuunarykmentissä ja useissa muissa eri erikoisaselaji joukoissa. Taistelupaikkoina voi mainita Kivennapa, Leipäsuo, Pienpero, Sommee, Vilaniemi ja Laatokan koilispuoli

Vuosiluokka 1918 sekä puolet 1919 syntyneistä Kuortanelaisista kutsuttiin palvelukseen sodan jo alettua. Koulutuskeskuksissa heille annettiin pikakoulutus ja määrättiin täydennysmiehinä kokeneiden soturien joukkoon etupäässä Kannakselle ja Laatokan koilispuolelle.

kirjoittanut

Raimo Kallioniemi ja Kimmo Sorko

Lähteet

• Laurilan verikoirat
• Laurilan verikoirat 2