Kyröläiset talvisodassa
Talvisodassa suurin osa isokyröläisistä reserviläisistä ja suojeluskuntalaisista palveli kahdessa komppaniassa, jotka oli muodostettu Isossakyrössä. Komppaniat sijoitettiin jalkaväkirykmentti 23:een, jota komensi everstiluutnantti Matti Laurila. Isokyröläisten komppanioista tuli ensimmäisen pataljoonan esikuntakomppania ja ensimmäinen jalkaväkikomppania. Jalkaväkirykmentti 23 ja sen 1. pataljoona muodostettiin Seinäjoella. Pataljoonaa komensi kapteeni Veikko Vallas. Pataljoonan muita komppanioita olivat toinen komppania Vähästäkyröstä, kolmas komppania Jurvasta ja konekiväärikomppania Laihialta. Osa isokyröläisistä, varsinkin nuorempia miehiä, palveli myös esimerkiksi kahdeksannen divisioonan lääkintäkomppaniassa ja ensimmäisessä prikaatissa, ja muissakin yksiköissä eri puolilla Suomea.
Talvisota koetteli kovasti Laurilan johtamaa eteläpohjalaista JR 23:a. Kylmät olosuhteet ja raivoisat taistelut Taipaleenjoella ja Äyräpäässä tykistökeskityksineen hakevat vertaistaan. Rykmentin tappioita kuvaa se, että kun sota loppui 13.3.1940, olivat ketjut harvenneet niin paljon, että isokyröläisten komppaniasta jäljellä oli vain 14 miestä.
Kyröläiset jatkosodassa
Jatkosodan alussa suurin osa isokyröläisistä kävi sotaa eversti Into Salmion johtamassa jalkaväkirykmentti 37:ssa ja sen II pataljoonan esikuntakomppaniassa ja neljännessä komppaniassa. Näiden lisäksi kyröläisiä palveli useissa varusmiesyksiköissä, esimerkkeinä JR 7 ja Laguksen jääkäripataljoonat.
JR 37 kuului eteläpohjalaiseen 19. divisioonaan, jota johti eversti Hannu Esa Hannuksela. 19. divisioona koki kenttäarmeijan kovimmat tappiot heinäkuussa 1941. Tästä osansa saivat myös isokyröläiset. JR 37/II eli Kyrönmaan pataljoona kävi taisteluun kapteeni Viljo Ratian komennossa niin kutsutulla Kuivalaisen kukkulalla, Kiteellä, 12.–14.7.1941. Kukkula oli viralliselta nimeltään Pätsinmäki. Sodassa oli hyvin tavanomaista, että sotajoukot antoivat kukkuloille ja paikoille omia nimiä. Kuivalaisen kukkula sai nimensä kukkulalla sijaitsevan talon nimen mukaan.
12.7.1941 ensimmäisen hyökkäyksen teki Vähänkyrön komppania, menettäen kaatuneina 16 ja haavoittuneina 30. Vähäkyröläiset menettivät myös isokyröläisen komppanianpäällikkönsä Kaarlo ”Kassu” Simojoen. Tappioista huolimatta Ratia sai käskynsä, ja isokyröläiset hyökkäsivät 13.7.1941. Hyökkäys vahvaa asemaa ja betonista bunkkeria vastaan oli mahdoton tehtävä. Isokyröläisiä kaatui 26 ja haavoittui 55. Kaatuneiden mukana oli isokyröläisten komppanianpäällikkö luutnantti Osmo Helske. Kyrönmaan pataljoona oli iskun jälkeen lähes toimintakyvytön. Tästä huolimatta 19. divisioonan esikunnan päällikkö majuri Otto Lilius määräsi hyökkäystä jatkettavaksi. Laihialaisten hyökkäysvuoro koitti 14.7.1941, mutta komppanianpäällikön toimintakyvyttömyyden takia hyökkäys ei päässyt edes alkamaan.
Lyhyessä ajassa pataljoona oli menettänyt merkittävän osan vahvuudestaan, joten sen toiminta oli pitkään halvaannuksissa. Pataljoonankomentaja kapteeni Ratia on kertonut myöhemmin, että hän sai vasta hyökkäyksen jälkeen divisioonan esikunnasta tiedon, että heidän ei ollut tarkoituskaan vallata Kuivalaisen kukkulaa vaan hyökkäys oli tarkoitettu nk. sitovaksi hyökkäykseksi. Ajatus oli, että Ratian pataljoona sitoo ja hämää vihollisjoukkoja samaan aikaan, kun eversti Matti Laurilan JR 16 hyökkää etelämpänä. Ratia totesi Kuivalaisen kukkula -televisiodokumentissa:
– ”Kuivalaiselle hyökättiin kaksi kertaa oikeastaan väärin perustein, liian nopeassa tempossa, jos olisi säästetty porukat ja sitten 14. päivä kun oli luotu mahdollisuudet tähän yhteistoimintaan [Laurilan JR 16 kanssa]”.
Näiden tapahtumien on nähty liittyvän laajempiin ongelmiin 19. divisioonan esikunnassa, ja kertovan esikunnan ongelmallisesta suhteesta JR 16:n komentaja eversti Laurilaan.
Kuivalaisen epäonnistuneen taistelun jälkeen Kyrönmaan pataljoona pääsi pikkuhiljaa jaloilleen ja osallistui jo elokuussa Sortavalan valtaukseen. JR 37 organisoitiin uudestaan 1942, kun sen vanhemmista miehistä koottiin Anthonin pataljoona, ja nuoremmat siirrettiin eversti Juvan komentamaan JR 58:aan. Myöhemmin myös Anthonin pataljoona liitettiin osaksi JR 58:aa, jossa miehet taistelivat aina sodan päättymiseen saakka, syyskuuhun 1944.
Kuvassa kapteeni Viljo Ratia ja radioreportteri Raaska Korkeakankaalla 16.7.1941 eli pian Kuivalaisen kukkulan tapahtumien jälkeen. Viljo Ratia oli naimissa Armi Ratian (o.s. Airaksinen) kanssa ja heillä syntyi lapset Ristomatti, Anttimatti ja Eriika. Viljo Ratia toimi myöhemmin Marimekon varatoimitusjohtajana. SA-KUVA.
Lapin sota
Isokyröläisiä palveli myös Lapin sodassa, varsinkin Laguksen panssaridivisioonassa, varsinkin sen jääkäriprikaatissa.
Eteläpohjalaisia tykkimiehiä: Härmän Ekola ja isokyröläinen mestaripainija Talso hevostaan puhdistamassa 10.3.1942 jossakin Rukajärven suunnalla. SA-KUVA.
Aktiivisena suojeluskunta- ja -lottapitäjänä Isossakyrössä oli sotien ajan vahvat kotijoukot ja lottia oli runsaasti, rintamallakin. Isoonkyröön sijoitettiin sotien aikana myös karjalaisia, lähinnä Jaakkimasta, Ruskealasta, Suistamolta ja Suojärveltä. Monet näiden pitäjien miehistä osallistuivat isokyröläisten rinnalla sotaan samoissa yksiköissä.
Talvi-, jatko- ja Lapin sodassa kaatui yhteensä 245 isokyröläistä.
kirjoittanut
Juha Rinnekari
Lähteet
- Kuivalaisen kukkulan taistelut kesällä 1941
- Isokyröläisiä talvi- ja jatkosodassa
- Eteläpohjalaisia taisteluissa 2
- Anthonin taistelun vaiheita
- TV2 dokumentit:
- Lakeuden ristit (2002),
- Teit isäin astumaan ja
- Kuivalaisen kukkula (2003)
- Wiki
- Seura-lehti
- Helsingin sanomat
Tälle sivulle tulee tulevaisuudessa lisää isokyröläisten sotamuistoja kirjoituksina, videoina ja äänitteinä.
