Kuortanelaiset jatkosodassa

Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä, Jatkosotaa käytiin Suomen rintamalla samaan aikaan kun Saksa toteutti Operaatio Barbarossan nimellä tunnettua laajaa hyökkäystä Neuvostoliittoon.

Suomen rintama oli jaettu saksalaisten ja suomalaisten joukkojen kesken siten, että suomalaiset olivat vastuussa eteläisestä rintamasta aina Kuhmon korkeudelle asti ja saksalaiset siitä pohjoiseen.

Aluksi sotatoimet etenivät hyvin etelässä, ja suomalaiset joukot etenivät pitkälle Talvisodassa menetetyille alueille. Saksalaisten hyökkäys sen sijaan tyrehtyi lähes alkuunsa, ja suunniteltu ”helppo marssi” Muurmanskiin jäi toteutumatta.

Vähitellen maailmansota kuitenkin söi Saksan voimia ja Neuvostoliitto alkoi edetä kaikilla rintamilla, myös Suomessa. 1944 mennessä sota oli muuttunut suomalaisten osalta katkeriksi puolustustaisteluiksi.

Sota päättyi, ja aselepo astui voimaan 4. syyskuuta, Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944.

Jatkosodan rauhanehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan.

Puolustusjärjestelyt talvisodan jälkeen

Talvisodan päätyttyä raskaiden ponnistelujen jälkeen suomalaisten torjuntavoittoon Suomen puolustusvoimat ryhmitettiin uudelle valtakunnanrajalle siten, että maavoimien pääosa tuli kaakkoisrajalle. Joukko-osastot olivat huomattavan alivahvuisia, sillä talvisotaan osallistuneiden reserviläisten kotiuttaminen oli aloitettu heti sodan päätyttyä eivätkä palvelukseen kutsutut nostomiehet ja palvelukseen jääneet varusmiehet riittäneet saattamaan joukko-osastoja määrävahvuisiksi, vaikka varusmiespalveluaika pidennettiin kahdeksi vuodeksi.

Heikentynyttä puolustuskykyä ryhdyttiin tarmokkaasti parantamaan. Nyt ei poliittista tahtoa puuttunut, ja vuonna 1939 myönnetyt puolustusmäärärahat ylitettiin tuntuvasti. Kaikkiaan puolustukseen osoitettiin 45 % budjetista.

Mahdollisen sodan varalta liikekannallepano suunniteltiin edelleen toteutettavaksi alueellisen liikekannallepanojärjestelmän periaatteen mukaisesti.

Välttämätöntä sotamateriaalia, aseita, varusteita ja lentokoneita hankittiin talvisodan aikana ja sen jälkeen runsaasti. Puolustusta vahvistamaan itärajalle (ns. Salpa-asema) ja Hankoniemelle rakennettiin linnoitettua puolustusasemaa, jonka eteen hyökkääjä voitaisiin torjua.

Talvisodan aikana aloitettua säännöstelyä jatkettiin, pulaa oli kaikesta.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteita Moskovan rauhan jälkeen häiritsivät monet kysymykset. Näitä olivat muun muassa Neuvostoliiton vaatimukset Petsamon nikkelikaivokseen ja sen tuotantoon nähden ja Ahvenanmaan linnoittamattomuuskysymys. Epäluuloa Neuvostoliittoa ja sen aikomuksia kohtaan lisäsi myös sen sekaantuminen Suomen sisäisiin asioihin ja suhteisiin muihin Pohjoismaihin. Varottavina esimerkkeinä pidettiin Viron, Latvian ja Liettuan miehittämistä ja liittämistä Neuvostoliittoon kesällä 1940. Kun vielä Saksa kevätkesällä 1940 miehitti Tanskan ja Norjan, Suomi tunsi itsensä eristetyksi muusta maailmasta ja elävänsä jatkuvan uhan alaisena.

Neuvostoliitto teki heinäkuussa 1940 Suomelle ehdotuksen sotilaiden rautatiekuljetuksen järjestämisestä Etelä-Suomen poikki Hankoon. Kun ehdotusta ei voitu torjua, allekirjoitettiin tätä koskeva sopimus syyskuun alussa. Samoihin aikoihin saksalaiset tekivät Suomelle ehdotuksen sotilaiden ja materiaalin kauttakulusta Pohjanlahden satamista Pohjois-Norjaan. Suomi suostui tähänkin, koska myös Ruotsi oli vastaavanlaisen liikenteen hyväksynyt. Tehtyyn kauttakulkusopimukseen liittyi mahdollisuus ostaa aseita Saksasta. Saksalaisvaikutus vahvistui Suomessa.

Jatkosota 1941-1944

Uuden sodan uhka ja puolustusvalmius

Niin Suomessa kuin muuallakin pidettiin jo alkuvuodesta 1941 mahdollisena, että Saksan ja Neuvostoliiton edut törmäävät jossakin vaiheessa yhteen sillä seurauksella, että puhkeaa sota. Aavistelut saivat varmuutta viimeistään touko – kesäkuun vaihteessa 1941, kun suomalainen upseeriryhmä kävi Saksassa, ja saksalaiset upseerit olivat Helsingissä keskustelemassa salaisesti konkreettisesta sotilaallisesta yhteistoiminnasta. Ensimmäisenä näkyvänä merkkinä oli saksalaisten sotilaskuljetusten vilkastuminen Suomen kautta pohjoiseen. Sodan uhan lisääntyessä vahvistettiin rajoilla olleita joukkojamme reserviläisillä 9.6. alkaen, ja 17.6. pantiin toimeen ylimääräiset harjoitukset koko laajuudessaan, mikä merkitsi koko sodan ajan kenttäarmeijamme liikekannallepanoa. Palvelukseen kutsuttiin noin 600 000 miestä ja naista. Kuten talvisodassa suomalainen nainen osallistui nytkin eri aloilla maanpuolustus- ja sitä tukeviin tehtäviin vapauttaen miehiä varsinaisiin taistelutehtäviin.

Suomen puolustusvoimat olivat nyt vahvemmat kuin koskaan aikaisemmin. Joukkojen kaikinpuolinen materiaalinen tilanne oli huomattavasti parempi kuin talvisodan aikana. Kenttäarmeija keskitettiin rajoille aluksi puolustussuunnitelman mukaisesti.

Saksalaisten aloitettua 22.6.1941 hyökkäyksensä Neuvostoliittoon Suomi julistautui puolueettomaksi, ei haluttu leimautua sodan aloittajaksi. Neuvostoilmavoimat tekivät useita hyökkäyksiä Suomen alueelle, näistä laajimman 25.6. ja tällöin pääministeri totesi eduskunnassa Suomen olevan sodassa. Sotaa pidettiin ja pidetty talvisodan suoranaisena seurauksena, jolla korjattaisiin Moskovan rauhassa 1940 koettu vääryys.

Ylipäällikkö sotamarsalkka Mannerheim teki saksalaisten toiveiden mukaisesti 27.6. päätöksen hyökkäyksestä Laatokan koillispuolitse Syvärin virralle. Hyökkäyksen tarkoituksena oli tukea saksalaisten operaatiota Leningradin suuntaan sekä talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden takaisin valtaaminen ja edullisessa tilanteessa vanhan rajan takana olleiden hyökkäystukikohtien haltuun ottaminen. Maamme poliittinen johto lähti siitä, että Suomi kävi omaa erillissotaansa Saksan rinnalla, ei sen liittolaisena. Tämän vuoksi mitään poliittisia sopimuksia maiden välillä ei ollut.

Jatkosodan taistelujen kirjoittaminen ymmärrettävään muotoon on todella tuskallista koska hyökkäys etenee ja paikkakunnat vaihtuu joten karttaotteiden seuranta on lukiessa välttämätöntä.

JR16 ja sen I Pataljoonan sotatiestä on sen komentaja Yrjö Vasama kirjoittanut kattavan teoksen  ”Lapualta Laatokalle” josta tässäkin yhteenvedossa on otteita.

Kuortanelaiset reserviläiset JR 16 mukana

Kuortaneen reserviläisille jaettiin kutsukortit, joissa määrättiin kokoontumaan Ruonalle 18.6.1941. Liikekanallepano oli tapahtunut. Joukot siirtyi Lapualle, jossa perustettiin Jalkaväkirykmentti 16 I Pataljoona. Pataljoonan 2. 3. komppania oli pääosiltaan kuortanelaisia.

Esikunta, 1. komppania ja KKK oli koottu Lapualaisista reserviläisistä. I Pataljoonan komentajaksi tuli majuri Yrjö Vasama.

II P/JR 16 perustettiin myös Lapualla, sen esikunta, 4.komppania ja KKK:n  ja miehistö koottiin Alavutelaisista. 5.ja 6.komppania koottiin  Peräseinäjoelta  ja Alavudelta. Pataljoonan komentajaksi tuli majuri Ilmari Laakso.

III P/JR 16 perustettiin Ähtärissä, sen esikunta ja KKK tulivat Ähtäristä, 7. komppania Töysästä , 8. komppania Lehtimäeltä ja 9. komppania Soinista. Pataljoonan komentajaksi tuli kapteeni Antti Kotiaho.

Pataljoonat aloitti matkansa junalla kohti itärajaa 26.6.1941. Junasta jalkauduttiin Punkaharjun Putikossa ja jatkettiin jalkamarssilla suunnitellulle hyökkäyksen aloitusalueelle Kiteelle.

Aloitettiin partioinnit raja-alueella vihollisen asemien selvittämiseksi.  Heinäkuun 7.päivänä partioitiin rajan pinnassa ja kohdattiin vihollisen partio samoissa puuhissa. Tässä partiokahakassa menetettiin pataljoonan ensimmäinen  mies. Stm.  Iivari Yli-Leppälä Kuortaneelta. Toiminta oli epävarmaa ja päättäväisyyden puute leimasi tiedusteluyrityksiä. Tosin kaikki kuusi eri partiota jotka matkaan lähetettiin, totesivat että rajavyöhyke oli miehitetty ja varusteltu.

Divisioona kehotti väkivaltaisen tiedustelun tekemiseen alueelle. Tiedustelu vihollisasemien selville saamiseksi tehtiin kuortanelaisten 2. komppanian toimesta. Edettäisiin kohti Repomäkeä ja tunkeuduttaisiin vihollisen asemiin ja selvitettäisiin sen asemat ja varustukset. Jo lähtökynnyksellä oli suuria vaikeuksia ja yritys tyrehtyi alkuunsa. Tulta tuli vastaan ja hyökkäys tyrehtyi heti alkuunsa. stm. Matti Vähäsaari kaatui tässä yrityksessä.

10.7.1941 alkoi hyökkäystaistelut kohti Kangaskylää, Pataljoona oli ryhmitetty siten, että 1 Komppania (Lapua) ja 2. Komppania (Kuortane) hyökkäsivät rinnakkain ja 3. Komppania (Kuortane) toimi pataljoonan reservinä. 1. K:n tehtävä oli hyökätä ryhmityksessä vasemmalla Turkkilammen lounaispuolelta ja sen ensimmäinen tavoite oli Mikkelinkangas. 2. K:n tehtävä oli hyökätä ryhmityksessä oikealla Kansakoulunkukkulan kautta kohti Mikkelinkangasta. Hyökkäystä tukisivat sekä II/KTR 10 että yhteisryhmä Helenius.

(Mikkelinkankaalla taisteltiin vasta 19.7 eli todella utopistiset oli suunnitelmat Divisioonassa).

Oman tykistön valmisteluammunta alkoi 14 minuuttia ennen aiotua H-hetkeä.

Muutaman minuutin päästä vihollisen tykistö ja kranaatinheitistö aloitti torjunta ammuntansa I Pataljoonan päälle.  Vihollisen tuli osui erityisesti Lapualaisten komppaniaan ja se hajaantui täysin. Kuortanelaisten 2. Komppania yritti eteenpäin, mutta hyökkäys tyrehtyi heti vihollisen tuleen ja myös 2. Komppanian ryhmitys hajosi. Tilanne oli sekava ja I Pataljoonan päävoimien täydellinen hajoaminen oli hyvin lähellä, koska hyökkäyksen epäonnistuttua miehiä alkoi valua luvatta taaksepäin pois etulinjasta kohti pataljoonan huolto-osia.

Naapurirykmentti JR 58 hyökkää kiilana ja onnistuu lopulta saamaan läpimurron iltapäivällä 11.7.  Murtokohta on kuitenkin tosi kapea ja vaatii uusia joukkoja pitämään sitä auki, JR16:n toinen pataljoona saa sen tehtäväkseen.  Aukko  syntyi Salolammen ja Hiirelänselän väliseen purolaaksoon, myös tässä rykmentissä on Kuortanelaisia mukana.

Kun 1.K ja 2.K:n hyökkäys 10.7 oli epäonnistunut yritti komentaja vielä hyökkäystä 11.7 aamulla 3. Komppanialla (Kuortane) kohti Repomäkeä. Komppania joka oli kokonainen ja koossa lähtikin hyvin valmisteltuun hyökkäykseen ja joutui kiivaaseen tulitaisteluun, joka raivosi ankarana muutaman tunnin. Tulituen puute ja sekä erittäin voimakas vihollisen tuli taivuttivat lopuksi hyökkäyksen lopetettavaksi, komppania hajosi.

Pataljoonan kokoamiseen meni yö ja seuraava aamupäivä. Ensimmäinen hyökkäys oli epäonnistunut.

Samalla tehtiin kovasti henkistä työtä ja kuulosteltiin miehien mielialoja jotka kieltämättä olivat aika matalat epäonnistumisen takia.  Yllätyshyökkäystä ilman tulivalmistelua yritettiin 12.7 klo 23, mutta sekin hyvä suunnitelma kariutui kun oma vartiomies ampui ja samalla hälytti ryssät asemiin, eli yllätysmahdollisuus oli menetetty. Hyökkäys jätettiin lähtökynnykselle ja palattiin takaisin majoitusalueelle, ampumatta laukaustakaan. Paitsi se yksi, tässä tapauksessa se ratkaiseva, turha sekin. Ryssä sen sijaan ampui sen jälkeen koko rintaman leveydeltä. maaleina haamut tms koska ainakin  suomalaiset makasivat asemissa. Ensimmäisten päivien sekavat tapahtumat ym aiheutti pataljoonassa viiden kaatuneen ja 32 haavoittuneen tappiot.

JR58:n hyökkäys edistyi hyvin ja divisioona päätti että hyökkäystä tukemaan käsketään II/JR16 joka oli sillä hetkellä läpimenoaukon varmistuksessa ja tietenkin lähimpänä mutta olikohan tuo virhe päätös. No käsky kävi ja Alavutelaispataljoona siirtyi tukemaan  hyökkäystä JR58 perään ja murtoaukon auki pito annettiin I pataljoonalle joka oli vihollisen kanssa kosketuksissa ja heillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta siirtyä juuri silloin murtokohtaan, tai ainakin sinne siityminen veisi aikaa. Kävi toteen se pahin vaihtoehto,  eli  ryssä teki vastahyökkäyksen juuri silloin  ja niin olivat läpimurron tehneet JR58 joukot ja avustavat JR16njoukot olivat nätissä nipussa vihollisen keskellä eli motissa.

Kun murtokohta umpeutui divisioonasta kävi käsky 13.7 klo 11 että ”avataan se uudestaan” Joka oli tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Matkaan lähti 1. K  puolet (Lapua) , 2. K (Kuortane) ja osasto 3.K:sta (Kuortane). Lujasti varustautunut vihollinen piti pintansa ja piti hirsivarustetut asemansa. Hyökkäys epäonnistui pahasti. Kuortanelaisista Stm Reino Rajala kaatui.

14.7 Suoritettiin valmisteluja hyökkäyksen uusimiseksi. Hyökkäyksellä oli kiire koska koko Divisioonan hyökkäys oli pysähdyksissä niin kauan kuin kärki olisi motissa ilman huoltoa.

I Pataljoona sai uuteen hyökkäykseen vahvistukseksi vielä 5. Komppanian (Peräseinäjoki, Alavus) Hyökkäysryhmitys: Vasemmalla 5.K, keskellä 2.K (Kuortane), oikealla 1.K (Lapua)

Hyökkäys kohti Pantsun ja Leinosen maastoa alkoi klo 22.30

Vihollisen puolustus keskittyi hirsivarustuksiin ja alueen rakennuksiin, erästäkin kivinavettaa ammuttiin 20 kertaa panssarintorjuntatykillä ennen kuin se vaikeni. Kolmen tunnin hyökkäyksen jälkeen joukot olivat Turkkilammen koilispuolella olevalla purolinjalla.

Aamulla saavutettiin Turkkilammen kärki ja tie Kangaskylästä-Niinisyrjään.

Vastassa oli ollut todella kovat vihollisen puolustusasemat, kivistä ja hirsistä huolella tehtyjä taisteluvarustuksia. Kuortanelaisista henkensä antoi Ylikers. Heikki Yli-Porkkunen, Vänr. Aatto Valo, Stm Ilmari Kankaanpää.

Komentajan mukaan I Pataljoona taisteli hyvin. Aiempi arkailu ja pakoilu oli loppunut lähes kokonaan. Motin aukaisutaisteluissa I Pataljoona menetti 33 miestä. (5 kaatui ja 28 haavoittui).

16.7 pyrittiin pitämään kosketus vihollisjoukkoihin, ja oltiin sen kannoilla Pantsu-Kangaskylä tiellä. Aloitettiin tiedustelu kohti Kangaskylää. 3.K (Kuortane) oli edelleen varmistamassa Pöyhkönmäessä Repomäen suuntaa. Suunnitelmissa oli että 18.7  1.K (Lapua) ja 2.K (Kuortane) etenisi kohti Kangaskylää, Molemmat komppaniat pystyivät nyt hyökkäämään vihollisen pesäkkeisiin takakautta, mistä suunnasta ne eivät olleet niin  hyvin varusteltu. Vihollinen irtautui ja komppaniat valtasivat kylän sekä Repomäen. Tappioitakin tuli, kolme kaatui. Maastoa puhdistettiin iltapäivään asti.

Vasta nyt todettiin kuinka vahvasti ryssä oli Repomäen ja Kangaskylän miehittänyt ja varustellut. Alueelta löydettiin miinoitteita, korsuja, juoksuhautoja, betonibunkkereita ja hirsivarusteltuja pesäkkeitä.

Pitkään ei menestystä saatu juhlia vaan jo illalla tuli uusi käsky että hyökkäystä olisi jatkettava I ja II Pataljoonan voimin, tien suunnassa kohti Kaalamoa.

19.7 Pataljoonat lähti etenemään tien suunnassa. Viholliseen saatiin kosketus Mikkelinkankaan tasalla. Koukkauksella vasemmalta saatiin vihollisen puolustus horjumaan.  Vihollinen irtaantuikin asemistaan jonka vahvuus oli noin pataljoona.

Etenemistä jatkettiin tien suunnassa pienin kahakoin ja pimeän aikaan kärki törmäsi yllättäen viholliseen murrokseen. Keskellä yötä tilanne oli erittäin sekava ja tien varteen pysähtyneet yksiköt ryhtyivät ammuskelemaan summittaisesti eri suuntiin. Laurila rauhoitti tilanteen yhdessä yksiköiden päälliköiden kanssa määräämällä taisteluosaston lepoon.

Seuraavana aamuna tilanne selvisi. Vastoin divisioonan tietoja maastoa ei oltu vielä puhdistettu vihollisesta vaan I pataljoona oli työntänyt vihollista edellään koko edellisen päivän aina Mikkelinkankaalta asti. Nyt siihen törmättiin ja myös JR 58 oli taistelussa tämän vihollisosaston kanssa tien itäpuolella. Yhteistoimin vihollinen saatiin mottiin JR 58 kanssa ja motti saatiin selvitettyä 21.7 mennessä.

Päivän aikana kaatui stm Elias Kontteli ,  ylikers. Juho Sarvikas ja alik. Aimo Keski-Kuha.

Pääosien I Pataljoonan tie jatkossa kulki läpi suuren ja upottavan Lokasuon, kohti Vannisenmäkeä joka oli hyökkäyksen seuraava tavoite. Välitavoitteena oli pohjoispuolella sijaitseva Pitkäahon valtaaminen. Pitkäahossa ollut vihollinen päätettiin lyödä siten että 3.K ottaa kosketuksen ja 1.K ja 2.K kiertää vasempaan sivustaan. Hyökkäys onnistuu ja eteneminen kohti Vannisenmäkeä jatkuu, vaikka koko Pataljoona on nyt taistelukosketuksessa venäläisosastojen kanssa.

Pataljoonan kärjen päästyä Vannisenmäen kylän reunaan se totesi kylän todella hyvin varustelluksi ja miehitetyksi. Joidenkin etukäteen elättelemät haaveet vauhdikkaasta etenemisestä olivat siis karisseet jo aikaa ennen saapumista Vannisenmäkeen. Nytkään mikään ei tullut ilmaiseksi. Mäellä oleva 100 miehen vahvuinen vihollisosasto piti rajusti puoliaan.

Päätettiin että valtausta yritettäisiin taas osajoukon koukkauksella taakse. I Pataljoona saikin Vannisenmäen saarrettua kolmelta sivulta.

Apuvoimien avulla (II Pataljoona) 23.7 oli koko Vannisenmäki saarrettu.

Tappiot oli I Pataljoonassa 20. – 23.7 välisenä aikana 86 miestä, joista 4 kaatui ja 82 haavoittui. 23.-24. 7 Kuortanelaisista kaatui korp. Svante Haarajärvi, korp Eino Koivuniemi, alik. Matti Sarvikas, stm. Veikko Ala-Lahti, alik Tauno Viinikka, korp. Vilho Saari.

Mäeltä jo kertaalleen vetäytynyt vihollinen oli kuitenkin miehittänyt sen pohjoispään pesäkkeet uudelleen ja se oli nyt saatava takaisin, jotta etenemistä voitaisiin jatkaa.

Vannisenmäki saatiin vallattua 25.7 mutta tappiot olivat pataljoonassa kovat: 64 miestä oli poissa pelistä, 9 kaatui ja 55 haavoittui.

Nämä taistelut osoittivat, että vihollinen oli järjestelmällisesti varustanut asemia aina Kaalamon tasalle asti. Sen vetäytyminen oli suunnitelmallista ja uusien miestäydennyksien saapuminen alueelle osoittaa sen hyvää taistelutahtoa.

Paitsi etulinjassa oli taistelua käyty myös rykmentin ja divisioonan johtoportaissa. Eversti Laurilan välit esimiehiinsä olivat huonot. Divisioonan taistelukertomuksen tämän taisteluvaiheen kuvaus sisältää Jalkaväkirykmentti 16:n johdon ankaraa arvostelua. Sitä syytettiin useista virheistä hyökkäystoimien johtamisessa sekä jatkuvasta saarrostuksen pelkäämisestä, mikä aiheutti joukkojen liiallista käyttämistä eri suuntien varmistukseen rohkean hyökkäämisen sijaan. Ennen pitkää rykmentin johdossa päädyttiin henkilövaihdoksiin, eversti Laurilan omasta pyynnöstä.

Aamulla 28.7.1941 sai eversti Laurila käskyn siirtyä Koivikkomäen maastoon, mistä suomalaisjoukkojen oli valmistauduttava hyökkäämään etelään Kiteenjoen yli.

JR 16 jatkoi heti käskyn saatuaan nopeasti eteenpäin kärjessä majuri Vasaman johtama I/JR 16, joka oli noin kolmen kilometrin päässä Koivikkomäestä.

Jalkaväkirykmentti 16:n I P sai käskyn tiedustella Koivikkomäen suunnassa vihollisen huoltoteitä, ja matkaan lähetettiin kaksikin partiota. Viimeisenä lähetetty joukko oli kahden joukkueen suuruinen osasto 2.K:sta, jonka tehtävänä oli katkaista huoltotie sen löydettyään. Saman päivän aamuna sai pataljoona kokonaisuudessaan käskyn lähteä samaan suuntaan.

I/JR 16 oli Koivikkomäessä 28.7.1941 ennen puolta päivää ja neuvostojoukkojen 168. Divisioonan huoltoreittinään käyttämä mäen eteläpuoleinen metsätie katkaistiin.

Lisäksi samana päivänä alueelle saapui osia kapteeni Laakson johtamasta II/JR 16:sta.

Aamulla varhain 29.7. alkoi kaakon suunnassa olevan polun suunnasta kuulua lähestyvien panssarivaunujen moottorien ääntä ja telaketjujen kolinaa, joten pst-aseet asetettiin nopeasti toimintavalmiiksi metsänvartijan torpan aukean pohjoisreunaan.

Aukiolla olleet paperipuupinot muodostivat hyvän suojan pst-aseille sekä myös kiväärimiehille, joten niiden takana alkoi odottaminen. Odottaminen palkittiinkin pian, sillä kello 5 aikoihin rymisteli aukiolle kahdeksan panssarivaunua, jotka aukiolle päästyään hajaantuivat viuhkamaiseen muotoon. Seurannut jalkaväki ryhmittyi aukean itä- ja etelälaitamille, ja paikalla alkoi kiivas taistelu panssareita ja jalkaväkeä vastaan. Hyvin pian yksi vihollispanssari oli tulessa ja toinen lopetti tulittamisen läpiammuttuna. Toinen pst-tykki joutui kuitenkin pian pelistä pois vihollispanssarin saatua siihen osuman. Pst-kiväärien asemia vaihdeltiin eikä hyvistä tulituspaikoista ollut puutetta paperipuupinojen takana, joten panssarivaunu toisensa jälkeen poistui toiminnasta tuleen ammuttuna panssariammuksen tai -luodin läpäiseminä

Kun menestystä saatiin, kasvoi sitä mukaa myös suomalaisten taisteluhalu ja -into, mutta eivät neuvostoliittolaisetkaan antaneet periksi, vaan palavien vaunujen miehistöt taistelivat loppuun asti viimeiseen mieheen. Parin tunnin taistelun aikana oli vihollispanssareita tuhottu jo kahdeksan kappaletta, ja kello kahdeksan aikoihin saatiin lisää pst-tykkejä kaksi kappaletta II P:lle alistettuina. Vihollisen panssareista kolme oli jäänyt jälkeen, ja ne olivat seisahtuneet tielle noin sadan metrin päähän metsänvartijan torpan aukiosta kaakon suuntaan. Vaunujen tuhoaminen aloitettiin, ja kello 9 mennessä oli niistäkin kaksi ammuttu tuleen yhden vielä yrittäessä kääntyä takaisin. Kello 10 mennessä oli sekin kuitenkin tuhottu ja miehistö ammuttu vaunuunsa. Kun vihollisen jalkaväki totesi tilanteen ja nähtyään vaunujen tuhon, se alkoi paeta tulosuuntaansa. I P:n sotapäiväkirjassa todetaan, että ”taistelutanner näytti jylhältä tuhottuine tankkeineen, kaatuneine ja vaunujen sisään paistuneine vihollisineen”. Suomalaisten tappiot rajoittuivat muutamiin haavoittuneisiin eikä kaatuneita ollut.

Kaksi tuntia kestäneiden taistelujen aikana Vasaman pataljoonan onnistui tuhota kahdeksan vaunua Koivikkomäen aukealle ja kolme panssarivaunua vielä myöhemmin niiden vetäytyessä taaksepäin. Näillä sotatoimilla JR 16 saavutti yhden sotahistoriamme merkittävimmistä panssarintorjuntavoitoista. Kuortanelaisista kaatui päivien 29.7 -4.8 aikana alik. Arvo Ala-Honkola, stm. Aimo Mäntynen, stm Kalervo Takaluoma, stm Väinö Kahila, stm. Aleksi Ala-Heikkilä, stm. Heikki Leppämäki, korp. Oiva Hupila, korp. Lauri Isotalo, stm Reino Yli-Kaaranka.

Koivikkomäestä JR 16 pataljoonat jatkoivat välitavoitteiden kautta Latvasyrjän valtaustaisteluihin.

Yleistilanne oli että Karjalan Kannaksella Suomalaiset aloittivat yleishyökkäyksen ja se mursi 3.8.1941 neuvostojoukkojen rintaman. Tämän hyökkäyksen eteneminen uhkasi katkaista täällä Laatokan länsipuolella vastaan taistelevan venäläisen 198. Divisioonan selustan.

Tämä pakotti venäläisten keskeyttämään hyökkäyksensä ja vetäytymään pitkin Laatokan rannikkoa. Venäläinen 168. Divisioona jätettiin suojaamaan vetäytymistä, joka alkoi 5.8.1941. Vetäytymisen alkaessa todettiin suuria venäläisrivistöjä ilmavoimien tukemana vetäytymässä etelän suuntaan. Saman päivän aikana neuvostojoukot jättivät paljon eteläpohjalaista verta vuodattaneen Kumurimäen alueen.

Taisteluosasto Laurila ylitti 5.8.1941 Kiteenjoen Ilmakosken alueella. Pääosillaan se hyökkäsi Latvasyrjän suuntaan ja miehitti nopeasti Rentusmäen ja Neidinlinnanmäen. Osillaan se eteni pohjoisesta Höksölän kylää kohti. Neuvostojoukot olivat

miehittäneet Latvasyrjän vahvaksi viivytyskeskukseksi, suojatakseen joukkojensa vetäytymistä Laatokan luoteisrannalta.

Tällä välin JR 51 oli edennyt yli Kiteenjoen. Rykmentille oli alistettu majuri Vasaman

komentama I/JR 16, joka valtasi sillanpääaseman Kiteenjoen länsipuolelta Sirkkalanmäeltä,

jatkaen sieltä hyökkäystään Matkamäen pohjoispäätä kohti. Kiteenjoen ylitettyään JR 51 kohtasi kovaa vastarintaa Matkamäen harjanteen pohjoispuolella, jossa I/JR 16 hyökkäsi, sekä Suurmatkamäen kukkulan pohjoispuolella, jossa III/JR 51 hyökkäsi.

II/JR 51 torjui venäläisten vastahyökkäyksen ja saavutti aamulla 8.8.1941 Anttilan maaston, josta se jatkoi päävoimillaan hyökkäystä Latvasyrjästä etelään Lovanmäkeen ja ulotti tiedustelun Latvasyrjän kaakkoispuolelle. Kuortanelaisista kaatui korp. Heikki Ala-Kurikka ja stm. Alvar Heinimäki

Hyökkäyksen jatkaminen elokuun alussa 1941 muodostui 19. Divisioonalle selkeämmäksi

tehtäväksi kuin sen saamat tehtävät sodan alussa.  Armeijakunnan Esikunta oli oppinut

ensimmäisen kuukauden sotatoimista sen, että hyökkäyssotatoimien onnistumisen ehdoton edellytys on riittävä voima puolustajaan nähden. Niinpä armeijakunnan tavoitteeseen Pyhäjärven ja Sortavalan väliselle alueelle hyökkäsi kuusi rykmenttiä, JR 58, JR 16, JR 9, JR 51, JR 37 ja JR 30. Lisäksi hyökkäykseen osallistui Taisteluosasto Koskenmies, Kevyt Osasto 18, Kevyt Osasto 15 ja Sissipataljoona 2.

Hyökkäyksellä oli takanaan tykistöryhmän voimakas tuki, joten suomalaisten miestappiot jäivät pienemmiksi.

JR 16 oli menettänyt vajan kuukauden aikana kaatuneina ja haavoittuneina 911 miestä eli vajaan kolmanneksen alkuperäisestä vahvuudestaan. 19. Divisioonan tappiot samalta ajalta olivat 3 113 miestä eli viidennes kokonaisvahvuudesta. Tappiot olivat raskaimmat, mikä on tullut yhden divisioonan osalle heinäkuun 1941 hyökkäysvaiheessa.

Pataljoonan hyökkäys jatkui niin että Latvasyrjä saavutettiin 11–12.8, Kontiovaara 13.8, Kuokkaniemi 15.8, Lahdenmäki 16.8, Otsoistenkylä 19.8

Pataljoona saapui Laatokan rannalle. Pataljoona oli levossa Niemelänhovin maastossa jossa huolsi miehet,  aseet ja varusteet. Oltiin levossa

Sota ei kuitenkaan ollut vielä ohi vaan eteen tuli uusia taisteluja ja seutuja.  Päämaja teki Laatokan Karjalassa ryhmitykseen ja joukkoihin uudelleen järjestelyjä. Rintamalinjat oli jo siirtyneet kauas näiltä seuruilta. Sortavala oli vallattu ja täten rintamalinja oli siirtynyt Laatokan vastarannalle.

25.8 pataljoona aloitti marssin kohti etelää, Marssi alkoi Sortavalan ja Niemelänhovin tienhaarasta 35km, jossa oltiin yön seutu levossa ja jatkaen seuraavana päivänä kahdella kuorma-autolla 90km Räisälään. Matkan varrella tutkailtiin ohitettavia, osin tuttujakin kyliä ja paikkoja Talvisodan ajalta. Taistelun jälkiä oli kaikkialla, hevosen raatoja, tuhottuja asuinrakennuksia, poltettua ja räjähdyksistä tuhoutunutta metsää, muutamia panssarivaunun jäänteitä ja paljon sirpaleromua oli ympäriinsä.

Räisälän Sutkenhovin maastossa jossa oltiin majoittuneina oli ohjelmassa koulutuksia, erilaisia sotilaallisia harjoituksia, ne olleet miesten mieleen mutta tehtiin kun käskettiin.

Mielialoja piristi kummasti kun kuultiin radiosta eturintaman tapahtumista, Suomalaisten ja Saksalaisten joukkojen eteneminen sujui. 30.8 kuultiin että Viipuri oli vallattu ja vihollinen oli työnnetty vanhojen rajojen taakse, Porilaisten marssi soi radiossa.

Marssi ja siirtyminen alkoikin 1.9 taas kohti tuntematonta, yöt marsittiin ja valoisan aika oltiin levossa. Ohitettiin Vuosalmen ja Äyräpään maastot joissa osa joukoista oli verisesti taistellut talvisodan aikana. Muutaman päivän jälkeen siirryttiin edelleen kohti Kivennapaa.

Syyskuun alkupäivistä aina lokakuun alkuun asti kului majoituspaikkojen elossa ja siirtymisissä kohti etulinjaa.

8 – 15.9 oltiin Hiirelässä, tehtävänä suorittaa tiedustelua sekä tietöitä, maataloustöitä, pyykinpesua, saunomista ja lepoa.

20.9 pataljoona otti eturintamavastuun Vaskisavotan tien varresta. Asemat olivat vähän varustellut ja vihollinen oli aivan välittömässä läheisyydessä. Pieniä tulitaisteluja käytiin jatkuvasti ja vihollisen tykistö ampui asemia summittaisesti. Pataljoona siirtyi takaisin reserviin 26.9. ja oli majoitusalueella 3.10 saakka. Illan hämärtyessä pataljoona sai seurata näytelmää mitä Saksalaiset esittivät Pietarin ja Kronstadin yllä.Kaupungista kohosivat liekit monista kohdin punaten taivaan ja pilvet. Ilmatorjunnan suuliekit leimahtelivat, koko taivas oli täynnä jylyä, saksalaiset koneet lentelivät kaupungin yllä.

3.10 otti pataljoona rintamavastuun Valkeasaaren suunnalla. Taistelutoiminta oli vähäistä. Eturintamassa oltiin 14.10 saakka, ensilumi satoi 13.10, siirryttiin takaisin Kivennavalle

2. K majoittui Ahijärvelle Riihisyrjään, 3.K oli Ronnunkylässä, Tehtäväksi tuli, koota viljaa, kyntää pellot, kaivaa ojia, korjata teitä, korjata rakennuksia asuttavaan kuntoon.

Saunat korjattiin ja paja että saatiin tarvittavat työkalut kuntoon. Lottakanttiinikin saatiin kylään. Sitä hoiti oman kylän lotat. Konekiväärikomppanian majoitusalueelta löydettiin Venäläisten desanttien maastokätkö.

18.10 tuli tieto että vanhemmat ikäluokat lomautetaan ja jäljelle jääneet sijoitetaan uusiin yksiköihin. Lähinnä JR37 ja JR 58

JR37 siirrettiin 2.K ja 3.K 143 miestä. Siirto oli loppuun suoritettu 24.10

Lottakanttiinin edessä olevalla pellolla pidettiin lähtökatselmus, jossa komentaja Vasama piti kiitospuheen kaikille, niin pois lähteville kuin uusiin yksiköihin komennetuille. Niin poislähtevät kuin uusiin tehtäviin määrätyt kuuntelivat liikuttuneina puhetta. Pataljoona hajosi. Lapualta oli lähdetty yhdessä 26.6 ja Kuortaneelta jo 18.6 nyt oli vanhemmat ikäluokat tehneet työnsä ja nyt oli nuorten aika ottaa jatkosta vastuu.

Kuortanelaiset miehet  muissa joukkoyksiköissä 1941-1945

Kuortaneen miehiä ja naisia oli myös jatkosodassa Suomenlahdelta Pohjoiselle Jäämerelle saakka, kuten oli ollut myös talvisodan aikana.

Asevelvollisia palveli näiden kahden sodan aikana 8 ikäluokkaa, ensin asevelvollisina kaksi vuotta ja sitten reserviläisinä sodan loppuun saakka. Tarkastelemalla veteraanimatrikkelia huomaa että Kuortanelaisia taisteli lähes Suomen armeijan jokaisessa divisioonassa, erillisissä osastoissa ja erikoisaselajeissa.

Kuortanelaiset miehet  JR 7 mukana (Tyrjän rykmentti)

Jalkaväkirykmentti 7 kuului 2.Divisioonaan, jota komensi eversti Aarne Blick. esikuntapäällikkönä toimi majuri Adolf Ehrnrooth. Runkojoukko perustettiin 7.Prikaatin asevelvollisista ja pääosin Itä-Savon sotilasläänin reserviläisistä.

Upseeriston muodosti Talvisodan Taipaleen eloonjääneet ammattisotilaat. Taipaleen taistelijoita, upseereja, aliupseereja ja miehiä oli jokaisessa komppaniassa, melkein joka joukkueessa. He siirsivät talvisodan ja Taipaleen peräänantamattoman hengen myös nuoriin miehiin.

Rykmentin kahden pataljoonan miehistö oli nuoria varusmiehiä eri puolilta Suomea. Myös Kuortanelaisia nuoria miehiä sijoitettiin tähän rykmenttiin.

Lempinimensä rykmentti sai Tyrjän kylästä, jonka valtauksesta heinä-elokuun vaihteessa 1941 muodostui rykmentin tulikaste.

Tyrjän Rykmentti on jäänyt historiaan erityisesti saavutuksistaan mm. Siiranmäessä, Äyräpäässä ja Vuosalmella kesällä 1944, jolloin Suomen armeija joutui Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksen historiansa kovimmalle koetukselle moninkertaista ylivoimaa vastaan.

Tyrjän rykmentin miehiin kuului myös Mannerheim-ristin ritareista viimeinen, 2020 kuollut Tuomas Gerdt.

JR7 ja Tyrjän taistelu 31.7 – 4.8.1941, Joukot mursi kolme voimakasta, hyvin varusteltua puolustus linjaa 31.7., 2.8. ja 3.8.1941 Tie oli nyt auki Laatokalle. Taisteluissa kaatui Kuortanelainen korp. Teivo Ruismäki.

Stm Erkki Aho Kuortaneelta kaatui Valkeasaaressa 13.3.1944, hän taisteli 3. kk Komppaniassa.

JR 7 Puolustustaistelu Ohdan lohkolla 9-10.6.1944,  Suoritettuaan lukuisia väkivaltaisia tiedusteluja vihollinen 9.6.44 ryhtyi vahvoin voimin hyökkäämään eri puolilla Kannasta

Pääasema murtuu ja joukot vetäytyvät Rajajoen tasalle.

JR 7 Torjuntataistelut Siiranmäellä 13. – 16.6.1944,  ”Mannerheimlinja”, joka propakandan mukaan edusti linnoitustekniikan viimeistä huippua betonisine kk- korsuineen ja ylittämättömine ps.esteineen osoittautui Siiranmäen maastossa keskeneräiseksi, paikoitellen hyvinkin avuttomaksi puolustusvyöhykkeeksi. Maanpäällisten hirsiasemien ympärille ei ollut ehditty luoda maata, yhteyshautoja puuttui, tkk:t olivat erillisiä, asemista puuttui syvyyttä, kaikissa tkk:ssa ei ollut edes miehistökorsuja.

I/JR7:n sotapäiväkirja kertoo: ”Rykmentin komentaja ev.luutn. Ehrnrooth oli tarkastamassa asemia ja hän ampui pystykorvalla lohkon ensimmäisen torjuntalaukauksen pensaikossa hiippaileviin ryssiin”

13.6  päivän kuluessa oli vihollinen hyökännyt ainakin divisioonan voimin, jopa noin viidellä pataljoonalla yhtäaikaisesti.

14.6.aloitti vihollinen aikaisempia voimakkaamman tykistövalmistelun, jota tukivat sadat maataistelukoneet. Valmistelun jälkeen ryhtyi vihollinen hyökkäykseen koko Siiranmäen lohkolla

14.6.1944 kaatui Kuortanelainen stm Reino Sarvikas

13.-16.6. vihollinen kärsi raskaat tappiot, arvion mukaan vähintään 5000 miestä sekä 21 raskasta. panssarivaunua.

JR7 Taistelut Äyräpään sillanpääasemassa 4.-7.7.1944

4.7.1944 aloitti vihollinen yleishyökkäyksen Äyräpäänharjua vastaan. Erittäin voimakas tykistö, sadat lentokoneet sekä joukko ps.vaunuja tuki hyökkäystä.

Omat joukot oli uupumuksen ja raskaitten tappioitten takia epätoivoisessa tilassa.

Rykmentin komentaja ilmoitti 5.7.1944 ettei hän ilman lisävoiman saantia voisi taata uuden suurhyökkäyksen torjumista. Rykmentille alistettiin lisävoimaksi ErP25.

6.7.1944 jatkui sillanpäässä kiivas tulitaistelu. IIP:n osat olivat silloin tungettu kahteen ”mottiin”. Kapt. Raassinan johdolla murtautui idempi motti kiivaasti taistellen Harjulaan, Rauniokirkonmäen luoteispäiseen tukikohtaan. Lännenpänä ollut kapt. Savolaisen johtama  noin 40-miehinen osasto, joka oli tungettu noin 300 metrin alueelle, jatkoi taistelua. Erittäin kiivaan ja verisen taistelun jälkeen tästä osastosta pelastautui salmen yli noin puolet toisen puolen kaatuessa tai jäädessä uintitaidottamana vangiksi.

Stm. Tauno Häkkilä Kuortaneelta kaatui 6.7. Hän kuului 5. Komppaniaan.

Stm. Heikki Vuorenmaa Kuortaneelta katosi päivän taistelun aikana.

Jalkaväkirykmentti 58 perustamisesta vastasi Etelä-Pohjanmaan Läntinen suojeluskuntapiiri. Rykmentin yksiköt koottiin Isojoelta, Kauhajoelta, Karijoelta, Teuvalta, Jurvasta sekä Jalasjärveltä. Myös Kuortanelaisia miehiä sijoitettiin tähän rykmenttiin, lähinnä täydennyksenä varusmiespalvelusta suorittaessaan. Suuria tappioita rykmentti kärsi Kiteen taisteluissa 1941. Rykmentti taisteli jatkosodan alun samoilla alueilla kuin JR16.

Kuortanelaisista kaatui JR58 riveissä, stm Väinö Haapamäki 8.4.42,  stm Martti Rantamäki, 29.11.42, stm Vilho Ojanen 1.5.44,  Vänr. Kalevi Märijärvi 10.6.44, stm Tenho Peltoniemi 10.6.44, stm Mauno Takala 10.6.44

Jalkaväkirykmentti 52 perustettiin lähinnä yläsavolaisista joukoista. Se muodosti JR 31:n ja JR 10:n kanssa Raappanan 14. divisioonaan, joka oli suoraan vastuussa sotamarsalkka Mannerheimille. Tämä yksikkö taisteli Rukajärven alueella koko jatkosodan ajan. Kuortanelaisia 1921 syntyneitä miehiä sijoitettiin tähän yksikköön.

JR 52 riveissä Kuortanelaisista kaatui, stm Arvi Lehto 31.3.42, korp. Juho Palomäki 9.10.42, stm Kaarlo Mäkinen, 30.1.43, stm Oiva Haapamäki 11.3.43, stm Jalmari Vuorinen 17.1.44 ja alik. Eero Petäjäniemi 8.7.44

Jalkaväkirykmentti 9 kuului suojajoukkoihin.

Rykmentin I ja II pataljoonan rungot muodostettiin palveluksessa olevista varusmiehistä ja täydennettiin palvelukseen kutsutuilla reserviläisillä. Kuortanelaisia varusmiehiä sijoitettiin tähän rykmenttiin.

II pataljoona ryhmittyi puolustukseen Sonkajalle, I pataljoona Koveroon, ja III pataljoona ryhmittyi Enon ja Koveron väliselle alueelle.

JR 9 riveissä kaatui Kuortanelaisista, alik. Paavo Yli-Hallila 26.9.41, alik Erkki Ala-Myllymäki 20.10.41, stm Terho Kaataja 17.1.42, alik. Heikki Laitila 11.5.42, alik. Sulo Kortesmaa 24.4.42 ja stm Alpo Niemistö 31.3.43.

kirjoittanut

Raimo Kallioniemi