Taipaleenjoen taistelualueen paikkoja 1939

Taistelun kannalta suojakorsut olivat välttämättömiä  epäsuoran tulen vaikutuksille suojauduttaessa. Suurin osa korsuista oli miehistölle tarkoitettuja suojakorsuja, mutta suojia rakennettiin myös  muonituspaikoille ja huollon muille tärkeille paikoille hevosille ja materiaalille. Korsujen kaivaminen pääpuolustuslinjan taakse aloitettiin jo YH:n aikana, ja ennnen sodan syttymistä niitä saatiin valmiiksi jo kymmeniä.

Kirvesmäen alueella oli ennen sodan syttymistä valmiina kahdeksan korsua ja vastaavasti  Terenttilässä ainoastaan kaksi. Ne olivat todennäköisesti ”Messuhalli” ja ”Seurahuone”. YH:n aikana tehdyt korsut olivat laadultaan hyviä, mutta sodan syttymisen jälkeen rakennettujen suojakorsujen rakenteet ja muu taso jäi ainoastaan välttäväksi. Tai kuten veteraanit ovat kertoneet ”Ainoastaan säänkestäviksi”.  Vaikeutena oli tietysti se, että kun rakentaminen jouduttiin aina suorittamaan pimeässä, myös monta jo aloitettua korsutyömaata jouduttiin keskeyttämään pohjaveden tultua vastaan. Pihkahovin alueellakin olevaa yhtä korsua miehet kutsuivat ”hökötyskorsuksi”.

Taipaleen lohkon komentopaikka oli sijoitettu ”Makkaraan”,  makkaran torppaan Koverojan tienhaaran läheisyyteen. Sinne rakennettiin talvisodan aikana useita suuria korsuja. Alueella oli lohkon ja tykistön esikuntaa.  Terenttilän  alalohkon komentaja oli Virstakivellä. Laurila rakennutti komentokorsunsa reservipataljoonan korsualueelle, näin syntyi korsu ”Pihkahovi”.  Kaikki korsualueet rakennettiin lopulliseen laajuuteensa vähitellen sodan aikana. Kirvesmäen alueella oli yksinomaan lähes 30 korsua ja Terenttilässäkin noin 15.

Virstakiven komentopaikkaa laajennettiin niin,  että siellä oli sodan päättyessä useita korsuja. Alue sai nimekseen Virstahovi. Virstahovin alueella oli lääkintämiehistön oma korsu, viestikorsu, sekä pataljoonan reservijoukkueen korsu.

Reservipataljoona majoittui yleensä Kaarnahovin alueelle jossa oli useita korsuja.

Terenttilän lohkolla etulinjavastuussa olevat komppanioiden päälliköille tehtiin tukikohtien taakse korsut,  joita olivat 2:n takana oleva ”Messuhalli”, 4:n takana oleva ”Haavisto”,  5:n takana ”Seurahuone”, 7:n takana. Takana oli myös muita pieniä ja aika huonosti rakennettuja korsuja miehistöä varten.  Myös hiekkakuopan alueelle rakennettiin sodan kuluessa  korsu, joka toimi haavoittuneiden kokoamispaikkana.

Huollon alueet ja paikat:

Ne sijaitsivat pääasiassa Vilakkalan pohjoislaidassa joille annettiin nimiä ”Portkorpi”, ”Impivaara”  Alueella oli seitsemän  korsua. A-tarvikkeiden täydennyspaikka oli Kaarnajoen kylän pohjoislaidassa.

 

Taipaleen alueen kantalinnoitteet ja puolustusajatus:

Kantalinnoitteella tarkoitetaan rauhan aikana rakennettua ja rakentamisen ammattilaisten tekemää  suojalinnoitetta, vastaavasti kenttälinnoite tehdään useimmiten vasta sodan uhatessa tai sen aikana. Kenttälinnoitteet tekee pääasiassa sotilaat, reserviläiset, saatavilla olevista materiaaleista.

Ainoana mahdollisena vihollisen tulosuuntana Suomessa pidettiin itää eli jo vuosien 1919-1924 aikana Karjalan kannakselle rakennettiin erilaisia puolustuslaitteita.  Puolustuslinjan yksityiskohtainen tiedustelu oli alkanut syksyllä 1919. Vuonna 1920 Yleisesikunta päätti Kannaksen puolustustaistelun perustaksi tukikohdista koostuvat vastustuskeskukset, joiden tulivoima perustui toistensa kanssa yhteistoiminnassa olevien sivustatulen vaatimusten mukaisesti sijoitettujen konekiväärien toimintaan. Alkuperäisissä suunnitelmissa kasemattien määrä oli suurempi kuin mitä sitten lopulta rakennettiin. Tämän vuoksi jouduttiin kasemattien ampumasuuntaa muuttaa siten että niistä tuli rintamatulikorsuja. Taipaleen puolustuslohkolle rakennettiin  kahdeksan konekiväärikasemattia, jotka valmistui 1922. Patoniemeen rakennettiin sulkulinnake ja sitä suojaamaan kaksi konekiväärikasemattia, ne valmistuivat 1924.  Lisäksi alueelle tehtiin yksi betoninen taisteluhauta ja miehistösuoja (Alcazar) Näillä linnoitteilla täytyi talvisodassa pärjätä.  Myöhemmin tässä tekstissä on vielä kerrottu hieman tarkemmin Järisevän rannikkolinnakkeesta ja  Kaarnejoen  patterista.

Tuon ajan kaikissa arvioinneissa lähdettiin perusolettamuksesta, että uhanalaisin paikka olisi Karjalan kannas ja erityisesti sen läntinen osa. Sijaintinsa vuoksi itäosaa ei pidetty kovinkaan vaarallisena suuntana, koska siellä arvioitiin vesistön: Vuoksi – Suvanto – Taipaleenjoki toimivan tehokkaana esteenä hyökkääjälle.

Arvioissa tehtiin alusta asti se virhe, että aliarvioitiin vihollisen mies- ja kalustomäärä, jonka se pystyisi kannaksen itäosaan suuntaamaan. Varsinkin vihollisen tykistön suuri määrä alueella yllätti sotajohtomme.  Rintamasuuntaan käännetyt kasematit joutuivat heti suorasuuntaustulen alle ja sitä ne eivät olleet edes suunniteltu kestämään. Koulutettu tykistömiehistö osui lyhyeltä matkaa suorasuuntauksella kiinteään kohteeseen jo muutaman laukauksen jälkeen.  Lentopommin täysosumaakaan ne eivät olisi kestäneet, vaikka sivustatuliasemina olisivatkin toimineet, mutta täysosuman saanti pommittamalla pieneen yksityiskohteeseen olisi ollut paljon vaikeampaa.

Vähennettäessä kasemattien määrää itse asiassa koko puolustuksen perusajatus Taipaleen alueella mureni.

Vihollisen miesmäärä Taipalessa oli myös yllätys suomalaisille, Taipaleen aluetta suunniteltiin puolustettavan rykmentin voimin, kun vastaan olisi tullut yksi venäläis-divisioona. Mutta alueelle tulikin heti sodan sytyttyä melkein kolme täyttä vihollisdivisioonaa.

Taipaleenjoen vesistön estearvo pahasti yliarvioitiin, koska puna-armeijan  kyky ylittää vesistöjä oli aivan toista luokkaa kuin etukäteen oltiin osattu odottaa.

Samoin osoittautui pahaksi väärin arvioinniksi kantalinnoitettujen miehistökorsujen puuttuminen.  Etulinjasta taakse lepäämään menneet miehet olisivat ehdottomasti tarvinneet suojat joissa olisi voinut olla turvassa kranaateilta. Niiden puute johti suuriin tappioihin, varsinkin heti sodan alussa kun majoituttiin telttoihin ja parhaan mukaan yritettiin rakennella maanalaisia korsuja lisää.  Niiden taso jäi pakostakin erittäin vaatimattomiksi. Esimerkiksi Kuortanelaiset eivät olleet sodan alussa 9.-10.12.1939 etulinjavastuussa vaan olivat tukilinjalla pääpuolustusaseman takana noin kilometrin päässä, vihollisesta ei oltu nähty vielä vilaustakaan.  Siitä huolimatta Kuortaneen taistelijoita kaatui yhdeksän ja 18 haavoittui.

 

Pääpuolustuslinja ja tukikohdat:

YH:n alussa III Armeijakunnan johto päätti että varsinaisen pääpuolustuslinjan etupuolelle tuli tehdä myös puolustuslinja tai ainakin etuvartioasemia. Ns. Umpilampilinja rakennettiin Taipaleenjoen itärannasta Laatokan rantaan asti. Taistelut kyseisellä U-linjalla kestivät kuitenkin vain hetken joten niillä ei ollut sodankäynnin kannalta suurtakaan merkitystä. U-linjan takana ollut kukkula, Neonsaari, varustettiin myös ja se olikin viimeisin joen eteläpuolinen tukikohta joka oli suomalaisten hallussa ennen kuin joen yli omat vetäytyivät.  Kaikkien Taipaleenjoen eteläpuolisten tukikohtien puolustaminen koettiin ongelmalliseksi kun selän takana virtasi joki. Joten niissä käydyt puolustustaistelut olivat lähinnä kosketuksen pitämistä viholliseen.

Koukunniemen kärjessä oli myös vahva vartioasema mutta siitäkin luovuttiin taisteluitta sodan alkupäivinä saarrostusuhan ollessa ilmeinen.

Taipaleen lohko jakaantui kahteen rykmentin alalohkoon, Kirvesmäen alalohkoon  ja Taipaleen suun alalohkoon .  Taipaleensuun alalohko jakaantui kahteen pataljoonan lohkoon, jotka olivat Linnakangas ja Terenttilä. Rintamavastuussa oli kerrallaan kaksi pataljoonaa, joiden takana oli yksi pataljoona lähireservissä.

Kirvesmäen pääasema muodostui viidestä tukikohdasta,  joissa 2. , 3. ja 5:ssä oli kantalinnoitettu konekivääripesäke  ().   (Suojakorsut merkitty karttaan, kaivo)

Kirvesmäen ykkösen länsipää oli aukealla Suvannon rannasta noin 150m jyrkällä harjanteella ja itäpää kylätien reunassa. Taisteluhauta oli noin 130m pitkä. Tukikohdan takana oli suojakorsu jonne johti yhdyshauta.

Kirvesmäki kakkonen oli kylätien itäpuolella, pituutta tukikohdalla oli 130m. Tukikohdasta oli yhdyshauta kohti Kirveskorsua. Tukikohdan länsipäässä oli betoninen konekiväärikasematti lähellä Jortikan taloa.

Kirvesmäen tukikohta numero kolme, muodostui viidestä suuresta pesäkkeestä. Kolmosessa ei ollut yhtenäistä taisteluhautaa. Tukikohdan takana oli suojakorsu. ”Kolmosen korsu” Tukikohdan länsipäässä oli betonikasematti.

Kirvesmäen nelonen sijaitsi metsänlaidassa 300m kolmosen itäpuolella.  Kaaren muotoinen tukikohta oli noin 200m pitkä. Tukikohdan takana oli vahva suojakorsu ”Tappara-Nirvana”.

Kirvesmäen viitostukikohta sijaitsi noin 350m nelostukikohdasta koiliseen pienellä kumpareella, jossa oli noin 110m pitkä taisteluhauta. Tukikohdasta oli taakse yhdyshauta korsu ”Kari”:lle

Tukikohdan länsipäässä oli betonikasematti.

Suomalaiset olivat jättäneet Koukunniemen alueen sen vaikeasti puolustettavan maaston takia pääasemansa etupuolelle, vaikkakin siellä oli etuvartioasema.  Alueen kenttälinnoittaminen aloitettiin niin myöhään että sen rakentelu jäi sodan sytyttyä puolitiehen.

Terenttilän alalohkoon kuului seitsemän  tukikohtaa.

Terenttilän tukikohta ykkösen länsipää oli lähellä Mustaojan penkerettä ja itäpää ulottui noin 140m päähän, josta jatkui yhdyshauta kakkostukikohtaan. Koko tukikohta oli metsän reunassa. Tukikohdan takana oli kaksi suojakorsua, ilman yhdyshautaa. Tukikohdassa oli yksi kantalinnoitettu betoninen konekivääripesäke. Se sijaitsi tukikohdan länsipäässä, noin 30m päässä Mustaojan penkereestä.

Terenttilän kakkostukikohta sijaitsi noin 100m ykkösestä koiliseen.  Tukikohtaan ei kuulunut suojakorsua tai kantalinnoitteita. Tukikohta oli noin 130m pitkä.

Terenttilän kolmostukikohta sijaitsi noin 170m kakkostukikohdasta pohjoiseen. Tukikohdan pohjoispää oli lähes kiinni Vilakkalaan johtavassa maantiessä. Taisteluhauta oli 150m pitkä. Tukikohdasta ei ollut yhdyshautaa taakse eikä siihen kuulunut miehistökorsua. Tukikohdan takana oli suojakorsu ”Messuhalli” . Tukikohdan edessä oli konekivääripesäke ja lyhyt taisteluhauta, Hiekkalan talon pihapiirissä.

Terenttilän nelostukikohta oli Vilakkalan maantien itäpuolella, lähes tiessä kiinni. Taisteluhauta jatkui kohti itää noin 150m. Tukikohdasta oli 200m pitkä  yhdyshauta taakse Haavisto-komentokorsuun.

Terenttilän viitonen sijaitsi nelosesta runsaat 100m edelleen koiliseen päin. Sen taisteluhaudan pituus oli noin 150m. Tukikohdasta oli kaivettu yhdyshauta Seurahuone-korsulle joka sijaitsi noin 300m tukikohdan takana. Itse tukikohdassa ei ollut betonilaitteita tai suojakorsua.

Terenttilän kuutostukikohta oli pellon keskellä harvahkossa pikkumetsikössä. Pituutta tukikohdalla oli noin 100m. Tukikohdassa oli pieni heikkokuntoinen suojakorsu.

Terenttilän tukikohta numero seitsemän oli pohjoispäästään kiinni Kaarnajoen penkassa. Hauta oli noin 100m pitkä, eteläpää sijaitsi noin 250m kuutostukikohdasta. Tukikohdasta ei ollut yhdyshautaa taakse. Tukikohdassa oli pieni korsu.

Pärssisenmetsän (sataman edessä)  ja Kansakoulunmetsän tukikohtiin oli kaivettu noin 120m pitkät taisteluhaudat, etuvartioasemiksi. Niihin ei oltu rakennetttu miehistösuojia eikä betonisia kasematteja.

Terenttilän tukikohtien edessä Mustaojan suun molemmin puolin oli kaksi  kantalinnoitettua  konekivääripesäkettä sekä Alcazarin kantalinnoitettu asema

(Alc) , Alcazarissa oli betonista tehty lyhyt taisteluhauta ja puolijoukkueelle tarkoitettu miehistösuoja.

Linnakankaalla (varsinainen Taipaleen kylä) oli neljä tukikohtaa aivan Taipaleenjoen rannassa, sekä niiden jatkeena lännessä oli kaksi 1923-1924 kantalinnoitettua konekivääripesäkettä.  ( niittykasematti ( nk.) ja metsäkasematti ( mk.) ) Kaikki Linnakankaan tukikohdat sijaitsivat korkealla jyrkänteellä joista oli hyvät tähystysmahdollisuudet Terenttilän tukikohtiin ja niiden etumaastoon. Tukikohdat olivat noin 100m pituisia ja niistä oli yhdyshaudat taakse suojakorsuihin. Linnakankaan tukikohtien hyvää sijaintia ja näkyvyyttä hyödynsivät myös tykistön tulenjohtajat.

Tykistö Taipaleen lohkolla

Taipaleen lohkon takamaastoon oli sijoitettu kaksi kenttätykistöpatteria, KTR 10:n I Patteristo (kapt Siltanen) sijaitsi n. kolme kilometriä Taipaleenjoen suusta pohjoiseen.  Saman KTR:n II Patteristo (kapt Niemi) sijaitsi Riiskan metsässä n. kaksi kilometriä pääpuolustusaseman takana.  KTR 10:n III Patteristo oli Sakkolan lohkon tukitykistönä, noin 15km Taipaleen lohkosta oikealla.

Patteristossa oli 12 tykkiä, joista kahdeksan oli 76mm kanuunaa ja neljä 122mm haupitsia.  Taipaleen lohkon tykistötulesta vastasivat täten 16kpl 76mm kanuunaa ja 8kpl 122mm haupitsia. Lisäksi Kirvesmäellä oli kaksi kevyttä Metsäpirtin suojeluskuntapatterin tykkiä.

Kaarnajoen patteri

Kaarnajoen nelitykkinen 152/45-C patteri valmistui vuonna 1938. Tykit hajaryhmitettiin nelikulmion muotoisesti 150 – 250 metrin päähän toisistaan. Tykkien ryhmitysalueen sisään rakennettiin puiset tulenjohto- ja mittaustornit. Linnakkeelle rakennettiin myös kasarmi, vartiopäällikön asunto, tiilinen ampumatarvikevarasto ja joitakin muita rakennuksia. Patterin rauhan ajan numero oli 79.

Patteri. Paikallinen väestö puhui tavallisesti Sakkolan patterista.
K-joki, kuten linnaketta lähellä kulkevan Kovero-ojan eli Kaarnajoen mukaan nimitettiin, sijaitsi Metsäpirtin ja Sakkolan rajalla . Etäisyys Taipaleenjokeen ja Suvannon länsirintamaan, missä Talvisodan aikainen pääpuolustuslinja kulki, vaihteli 6-8 km. Lyhin etäisyys Laatokan rantaan oli n 4 km.
Itse patterialueella olevaa puista tulenjohtotornia ei tositilanteessa kyetty käyttämään tulenjohtoon. Kaarnajoelta suoritetut meriammunnat johdettiinkin Järisevän, Ylläppään ja Taipaleenjoen suun mittausasemista.
Kaarnajoen patteri ampui 316:ssa taisteluammunnassa yhteensä miltei tasan 3000 kranaattia. Patterin maalit olivat Taipaleen virran eteläpuolella Metsäpirtin alueella, Taipaleenvirran ylityspaikoilla sekä Terenttilän niemen alueella. Lisäksi patteri suoritti ammuntoja ilmamaaleihin. Sodan alussa yksi meriammunta suoritettiin Saunasaaren alueella oleviin kuljetusaluksiin. Kaarnajoen patteri oli myös mukana torjumassa jäitse tapahtuvia panssarivaunujen hyökkäyksiä Ylläppäänniemeen 11.2. ja Järisevän patterille 19.2.1940.
Hajaryhmitetty ja naamioitu patteri pysyi hyvin suojassa aina maaliskuun alkuun asti. Sanottiinkin, että kun Kaarnajoki ampui, niin Järisevälle kostettiin. Kaarnajoen patterialueelle kohdistui 1.3.1940 kuitenkin tulimyrsky. Hajaryhmitys ja lujat linnoitteet osoittivat nyt lopullisesti merkityksensä. Lisäksi hiekkainen kangasmaasto vaimensi alueelle iskeytyvien kranaattien räjähdysvoimaa. Varsinaisia tykkiasemia eivät maaliskuun alun tuli-iskut vaurioittaneet.

(Mainittakoon,  että sotamies joka toimi yhden tykin lukkomiehenä oli Vilho Rättö, josta myöhemmin koulutettiin panssarintorjuntamies. Sotamies Vilho Rättö nimitettiin jatkosodan alussa 3. elokuuta 1941 Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi numero 4 ja hän oli ensimmäinen miehistöön kuuluva, jolle myönnettiin Mannerheim-risti. )

Kaarnajoen tykkien irrotus ja siirto taaemmas aloitettiin 11.3. Siirto muuttui rauhanteon myötä kaluston evakuoinniksi Savonlinnan alueelle.
Taipaleenjoen pohjoispuolelle lähelle entistä Kaarnajoen patteria siirrettiin jatkosodan aikana toukokuussa 1943 Saunaniemestä kaksi 152 millimetrin merikanuunaa. Patteri sai nimekseen Kaarnajoki II. Tämän patterin tykit siirrettiin vuoden 1944 toukokuussa Ääniselle. Vanhoihin talvisodan aikaisiin asemiin sijoitettiin kesäkuun lopulla kolme kuuden tuuman Canet-tykkiä. Tykit ehtivät olla asemissaan vajaat kaksi viikkoa. Ne siirrettiin 8.7. mennessä Kurkijoen Kurkiniemeen.

 

Järisevän patteri (rannikkolinnake)

Järisevänniemi sijaitsee Taipaleen jokisuusta tarkalleen neljä kilometriä pohjoiseen. Järisevänniemeen sijoitetusta patterista käytettiin yleisimmin nimeä Taipale (Järisevä). Patterille sijoitettiin ensin vuonna 1918 kaksitykkinen 75 millimetrin patteri. Kalusto vaihdettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna 120 mm:n Armstrongeihin, joita oli vapautunut Ahvenanmaalta, kun sen rannikkopatterit purettiin vuoden 1919 kuluessa.
Järisevän patterin pääampumasuunta oli suoraan ulapalle, itään.  Järisevään rakennettiin 30-luvulla teräsbetoninen tulenjohtoasema. Sieltä pystyttiin hyvällä säällä johtamaan tulta Saunaniemeen asti. Näin tehtiinkin talvisodan alkuvaiheessa Kaarnajoen patterin häiritessä Saunaniemessä tapahtuvia joukkojenkuljetuksia.
Järisevän patterin ajateltu päätehtävä oli meriammunnat suorasuuntauksella. Sodan alusta alkaen päätehtäväksi muodostui kuitenkin maa-ammunnat epäsuoralla menetelmällä. Patterille rakennettiinkin tulenjohtotaso käytännön järkeä ja tilapäisvälineitä käyttäen. Järisevän patteri tulitti heti talvisodan alettua tehokkaasti Taipaleenjoen suun ja Terenttilän alueelle. Avoimen niemen päässä oleva patteri joutui tämän vuoksi hyökkääjän armottoman tykistötulen ja ilmapommitusten kohteeksi. Toinen Järisevän 120 mm:n tykeistä vaurioitui vihollisen tykistötulessa 19.12.39. Tykki siirrettiin tämän jälkeen taaempana olevalle Ylläppään linnakkeelle. Järisevän kuuluisaksi tykiksi tuli siis toinen sinne jääneistä 120-millisistä. Tämä loppuun ammuttu Armstrong-tykki on nykyään sijoitettu Rannikkotykistömuseon eteen Suomenlinnaan. Nestori Kaasalainen palveli tulenjohtaja Järisevän linnakkeella talvisodan aikana. Hän muistelee tykin käyttöä sen viimeisessä taistelutehtävässä: ”Tykkiä kyettiin liikuttamaan sivusuunnassa ja korotus, joka vaikutti ammuksen lentomatkaan toimi myös, joten kaksi tärkeää asiaa oli kunnossa, mutta lukkolaitteen iskuri ei pelannut. Mikä neuvoksi? Onneksi iskurin rakenne oli sellainen, että iskuri ulottui lukkolaitteen ulkopuolelle ja vasaran iskulla saatiin iskuri täyttämään sille kuuluvan tehtävän.”
Ilman Kaarnajoen patterin tulta ei Järisevään 19.2.1940 jäitse kohdistettua hyökkäystä olisi ehkä kyetty torjumaan. Tulenjohtaja Nestori Kaasalainen muistelee: ”Annoin Kaarnajoelle Järisevän pisteestä käsin matkan ja suunnan, ne muutettuna Kaarnajoen tekijöiksi alkoi ammunta. Osumatarkkuus osoittautui erinomaiseksi ja neljän tykin linnakkeelta kaksi laukausta tykkiä kohden riitti lannistamaan hyökkääjien viimeisen aikomuksen,  ja jäljellä olevat viholliset lähtivät vetäytymään sinne, mistä olivat tulleetkin.”
Jatkosodan aikana Järisevänniemeen sijoitettiin neljätykkinen 75 millimetrin kenttätykkipatteri. Neuvostojoukot olivat talvisodan jälkeen räjäytelleet jo itse sodassa vaurioituneita asemia. Jatkosodan aikana korjattiin linnoitteita ja rakennettiin uusia, mm. tulenjohtotorni. Patterialue jäi suomalaisten jäljiltä ehjäksi, tietenkin sodan olot huomioon ottaen. Neuvostojoukot ovat myöhemmin käyttäneet aluetta räjäytysharjoituksiin.

Tekstilaatta tykin kyljessä (Suomenlinnassa):

”Talvisodan toisena päivänä alkoi tämä putki ulvahdella ja 6.12.1939 se ampui 162 laukausta torjuen vihollisen hyökkäyksen Vuoksen yli. Samana päivänä alkoi patteriin kohdistua vihollisen terässade, mikä jatkui sodan loppuun asti. Patteria vastaan ammuttiin yli 100000 laukasta ja tykistötulen kiivaus kohosi ajoittain 100 laukkaukseen minuutissa.

Helmikuun 1940 ankarissa torjuntataisteluissa tykki sai useita osumia, se hautautui soraan suuntaus- ja lukkolaitteiden vaurioituessa. Silti se osallistui helmikuun 19. päivänä jäätaisteluun, jolloin sen putkeen ilmestyi halkeama. Tästä huolimatta ammuntaa jatkettiin ilman suuntauslaitteita putkea pitkin tähdäten, laukaisemisen tapahtuessa vasaralla iskien. Täysosuma vihollisen hyökkäysvaunuun muutti hyökkäyksen lopulliseksi paoksi.

Tässä taistelussa tykki ampui viimeisen 648:n laukauksensa, joka räjähti putken suussa. Taistelujen tauottua otettiin tämä tykki mukaan todisteeksi siitä sitkeydestä, millä kaikki aselajit Taipaletta puolustivat. Vasta rauha luovutti Taipaleen viholliselle.”

Mitä vihollinen tiesi Karjalan Kannaksen alueesta etukäteen?

Ennen sotaa ei Neuvostoliitossa oltu tietenkään toimettomia, vuoden 1938 alussa ilmestyi laaja vakoiluraportti, joka määrättiin venäjällä merkittäväksi ”Erittäin salainen” merkinnällä.  Siitä tehtiin tiettävästi muutamia kopioita. Tekijöinä tai tietojen luovuttajina olivat sen aikaiset kommunistit tms joiden rahanahneus johti heidät antamaan tietoja suomen sen hetkisistä puolustuslaitteista ja linnoitussuunnitelmista.  Lukuisilla valokuvilla täydennetty  raportti oli erittäin taidokkaasti tehty joka sisälsi mm. piirroksia, joissa oli bunkkerien rakenne selvitetty tai sisäänkäyntien paikat merkitty, kaikkien  kantalinnoitteiden sijainti oli merkitty vuoden 1938 peruskarttaan. Raportissa oli kahdeksan tekstisivua ja 22 karttasivua.  Pääsääntöisesti kk-kasemattien ja bunkkerien lukumäärä oli liioiteltu mutta todella olemassa olevien sijainnit oli erittäin tarkasti paikannettu karttoihin. Löytyy raportista yksi kummallisuuskin eli juuri Taipaleen alue, raportissa on merkittynä ainoastaan muutama linnoitusmerkintä ja nekin olivat väärässä paikassa. Patoniemen linnake puuttuu kokonaan, samoin kaikki Kirvesmäen ja Terenttilän kk-kasematit, mukaan luettuna Alcazar ja kaksi kasemattia Mustaojan suulta. Ainoastaan Niittykasematti on merkitty suunnilleen oikealle paikalle. Tämä huolimattomuus  saattaa selittää ne suomalaisia suuresti kummastuttaneet  ensimmäisten sotapäivien tapahtumat Mustaojan suun  alueella, kun venäläinen 6. pioneeripataljoona yritti ylittää jokea kumiveneillä, ja hieman myöhemmin sama toistui silloin vuorossa oli 19. tarkka-ampujarykmentti. Nyt 2000-luvulla kun venäläiset arkistot ovat osin avautuneet, ja venäläiset veteraanit ovat kertoneet avoimesti tutkijoille kokemuksiaan on saatu tietoja, että tiedusteluraportti oli jaettu venäläiselle sotajohdolle mutta he eivät ole siitä välittäneet. Venäläinen veteraani Emil Zaslavski kertoo (hän toimi tiedustelujoukkueen johtajana, joka eteni kärjessä) että heille ei ollut annettu mitään ennakkotietoa alueesta kun he jokea ylittämään lähtivät, eikä omaan tiedusteluun  annettu aikaa. Tiedusteluveteraani Anatoli Barbasov ihmetteli vuonna 2006  historiantutkija Vladimir Tsekunoville, että mitenkä Leningradin sotilaspiirin nenän edessä on tuommoisia linnoituksia voitu tehdä ilman, että kukaan tietää niistä mitään.

kirjoittanut

Raimo Kallioniemi ja Kimmo Sorko

Lähteet

• Laurilan verikoirat
• Laurilan verikoirat 2