Aura Salminen

Olen kiitollinen veteraaneille ja lotille. Sekä heidän uhrauksistaan, että esimerkistään. Enkä minä ole ainoa nuori. Kun ajattelen veteraanien ja lottien esikuvan vaikutusta ikäisiini, huomaan sen käytännössä esimerkiksi siitä, että kun dokumentissa historian tunnilla vanha mies alkaa puhua ja hänen kerrotaan olevan veteraani, luokallani äänekkäimmätkin oppilaat hiljenevät ja on kuin kunnioitus korvaisi metelin.

Koulussa, Suomen sodista puhuttaessa, kertovat monet isopappojensa sotimisesta, haavoittumisesta tai kuinka heidän sukunsa on Karjalasta ja joutui lähtemään sieltä sotaa pakoon. Olen ollut erittäin positiivisesti yllättynyt ja huomannut sotahistorian ja veteraanit olevan sitova asia niin nuorille kuin vanhoillekin suomalaisille. Toisaalta, kun mainitessani lottaperinneyhdistyksen tai lotat, saan kysymyksiä siitä, että ketä nämä lotat ovat, ovatko he kuin marttoja, tämä osoittaa minusta selkeästi, että nuoret kaipaavat tietoa. Koulumme kirjastossa on paljon sotakirjoja, mutta kun etsin kirjoja lotista, niitä ei olekaan.

Nuoret kaipaavat tietoa

En voi olla harmistumatta siitä, etteivät veteraanit ja lotat aina saa ansaitsemaansa kunnioitusta. En usko sen johtuvan siitä, etteivät ihmiset välittäisi, vaan siitä, etteivät kaikki tiedä ja tunne Suomen sotavuosien historiaa. Kannustan siksi jokaista osallistamaan nuoria tai vähintään kertomaan veteraaneja ja lottia koskevista asioista, sillä se on paras tapa kunnioittaa jo edesmennyttä ja vielä jäljellä olevaa sotasukupolvea. Yhteinen historia ja perinteet säilyvät sukupolvelleni kokemuksien ja kertomisen kautta. Se on tärkein tapa säilyttää arvokasta perinnettämme ja siirtää sitä sukupolvelta toiselle.

Mielestäni siinä samalla, kun me teemme jo monta asiaa todella hyvin ja toimivasti veteraaniperinteen saralla, strategiassamme on yksi iso epäkohta. Tai ehkä se on asia, joka luultavasti tiedostetaan, mutta jota ei lähestytä tarpeeksi paljon tai oikeilla tavoilla. Se on, että perinne ei jatku, ellei sitä ole ketään jatkamaan. Tämä kuulostaa aika itsestään selvältä, kun sen sanoo ääneen, mutta silloin sen mukaan toimiminen pitäisi olla myös itsestään selvää.

Perinnetyötä nuorten tyylillä

Tammenlehvän Keski-Suomen Perinneyhdistyksen viestintätoimikunnassa me teemme sisältöä muun ohessa sosiaaliseen mediaan. Somessa olemme aktiivisina Instagrammissa, TikTokissa ja Facebookissa. Minä olen toimikuntamme TikTok-vastaava ja huomaan, että vaikka toivoisin, TikTokin olevan sellainen taikasauva, millä saadaan veteraanityö kaikille nuorille tutuksi, se ei kuitenkaan toimi niin. Eli vaikka somessa saavutetaan hyvä ja koko ajan parempi yleisö nuoria ja muita ihmisiä, pitää tiedotuksen, opetuksen ja yhteistyön olla vielä paljon konkreettisempaa ja vuorovaikutteisempaa.

Historian tunnit vähenevät koulussa, resurssit pienenevät, eikä opetusta veteraaneista ja lotista ole varaa ylläpitää. Tiedän siis, että vuorovaikutuksen täyteinen yhteistyö nuorten kanssa on helpommin sanottu kuin tehty. Hyvänä malliesimerkkinä: Tammenlehvän Perinneliitolla on tekeillä valtakunnallinen opetusmateriaali veteraaniperinteestä ja se jaetaan toivottavasti jossain vaiheessa kaikkiin Suomen kouluihin. Mutta sekään ei riitä. Toinen vähintäänkin yhtä tärkeä on saada meitä nuoria mukaan toimintaan. Olen ollut toiminnassa mukana hieman yli kaksi vuotta ja olen oppinut niin paljon, etten osannut kuvitellakaan. Kolmas erinomainen ja mielestäni paras tapa on ottaa nuoria mukaan toimintaan kunnissa. Tällä tarkoitan nuorten aktiivista kutsumista tekemään perinnettä omalla tavallaan. Nuorille tämä tarkoittaisi käytännössä mahdollisuutta tulla tekemään veteraaniperinnetyötä omalla tyylillään, ei vain valmiisiin rooleihin tai tehtäviin. Nuoret tarvitsevat paikan myös toiminnan suunnitteluun. Me emme ole ainoastaan toiminnan kohteita, vaan myös aktiivisia toimijoita, jotka voivat mahdollistaa perinteen konkreettisen siirtymisen eteenpäin. Se on tärkeää tulevaisuudelle, mutta myös nuorille itselleen.

Kun nuoret ovat aktiivisesti osallisina toiminnassa, he voivat innostua ja parhaassa tapauksessa saamme alulle ketjureaktion, jonka tuloksena voi olla lottien ja veteraanien tärkeän työn muisteleminen omatoimisesti nuorten taholta sosiaalisessa mediassa esimerkiksi kaatuneiden muistopäivänä. Osallistamalla nuoria saadaan heidät ymmärtämään, että perinnetyö voi koskea myös heitä. Tämä herättää kiinnostuksen ja merkityksellisyyden tunteen. Se, ettemme pelkästään muistele ja kunnioita menneitä, niin tärkeää kuin se onkin, vaan rakennamme myös tulevaisuutta, on elintärkeää.

Kuka olen?

Olen onnekas, sillä meillä sukujeni historiasta on puhuttu. Suvussani on rivi lottia ja veteraaneja. Miehiä ja naisia, joita ihailen. Isoisoisäni äiti oli lotta Pietarsaaressa jo silloin, kun järjestö perustettiin 1920-luvun alussa ja isomummoni Maija puolestaan pikkulotta Saarijärvellä sotavuosien aikana. Äidinäidinäitini Dorthe oli sairaanhoitajana sota-aikana. Hän oli nainen, jolta ei puuttunut sisua ja tarmoa taistella arvojensa puolesta.

Dorthe on minulle esikuva naisesta, jollaiseksi haluaisin kasvaa. Hän oli määrätietoinen, viisas, reilu sekä ennen kaikkea rakastava ja rohkea.

Tuntuu tärkeältä, että Suomen historia on myös minun historiaani. Uskon, että muut nuoret tuntevat samoin.

Olen oppinut arvostamaan sukupolvia ennen meitä. Ja tunnen vastuuta siitä, että sukupolveni ja seuraavat sukupolvet oppivat myös arvostamaan ja kantamaan vastuuta menneistä sukupolvista sekä ylläpitämään heidän perintöään, sillä niin tärkeää kuin perinne itsessään jo on, se on myös merkittävä osa meitä ja suomalaisuutta. Suomen historia ja sukuni esimerkit ovat iso osa sitä, kuka olen.

Uskon, että jokaisella ihmisellä tulee ennemmin tai myöhemmin pahemman kerran eteensä kysymys: kuka olen? Kysymykseen ei ole helppoa vastata, eikä siihen voi vastata kukaan muu kuin itse. Luulisin siis, että kysymykseen vastaamiseen tarvitsee kaikki oljenkorret, jotka ovat saatavilla. Historia, suku ja perinnetyö voisivat olla oljenkorsia, joista aloittaa ja etsiä vaikka arvojaan.

”Vaadi aina enin itseltäsi”

Tämä lottien kultaisten sääntöjen yksi velvoitus on yksi elämääni eniten vaikuttaneista virkkeistä. Kun koulussa annettiin tehtäväksi kirjoittaa itsestään, ajattelin, että tarkoituksena on varmaankin kuvata omia mielenkiinnon kohteita, ihmisiä, joilla on ollut vaikutusta elämääni, perhettä ja ylipäätään suhtautumistani maailmaan. Kirjoitukseni otsikoksi nousi: ”Vaadi aina enin itseltäsi”. Lause on mielestäni elämänohjeiden parhaimmistoa. Se on hyvä esimerkki myös siitä, miten merkittävä lauseeksi kirjoitettu ihanne voi olla. Lotat näyttivät, miten ihanteesta pidetään kiinni loppuun saakka. Se on hyvä malli myös nykyajassa.

Rauhan viesti

Tänä vuonna kansallisen veteraanipäivän teemana oli rauhan viesti. Veteraaniperinteessä puhutaan paljon sodasta, mutta minusta nimenomaan rauha on tammenlehvän sukupolven tärkein perintö. Rauhan viesti on juuri se viesti, jota meidän pitää välittää eteenpäin ja säilyttää. Rauhan viesti voi olla maiden välistä rauhaa ja diplomatiaa, mutta se ei rajoitu siihen. Viesti voi olla hymy, jonka osoittaa vastaantulijalle, vastustajan kätteleminen jalkapallopelissä tai vallitseva rauha minänsä kanssa, koska onnistui vaatimaan eniten itseltään.

Veteraanien viestin välittäminen vaatii sitä, että nuoret otetaan mukaan. Silloin aiempien sukupolvien perinnetyö jatkuu. Silloin minulla ja muilla ikäisilläni on todellinen mahdollisuus päästä rakentamaan kestävää perinnetyötä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

Aura Salminen

Kirjoittaja on 14-vuotias koululainen Jämsästä

Kuva: Juha Hyvärinen