Arvoisat juhlavieraat! 

Viisivuotiaana Raatteentiellä seistessäni olin lähes tietämätön historiamme raaimman talven tapahtumista. Nykyään totuus on selvä. Sukset, hernekeitto ja perkele. Me suomalaiset toteutimme ihmeen. Säilytimme itsenäisyytemme yli kolminkertaista armeijaa vastaan. Tästä olemme ikuisessa kiitollisuudenvelassa suomalaisille sotilaille, lotille, Risto Rytille ja kaikille muille itsenäisen Suomen eteen raataneille.

Talvisota yhdisti suomalaisia niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Lyöttäydyimme yhteen suurta ylivoimaa vastaan pelottomina kuin soturit. Talvisodan sankariteot, sisu ja periksiantamattomuus ovat Suomen ylpeyksiä vielä tänäkin päivänä. Me näytimme maailmalle millaista on suomalainen sisu ja siitä muodostunut talvisodan henki.

Eero Blåfield, kolmen sodan veteraani sanoi mielestäni erinomaisesti eräässä podcastissa seuraavasti, “Suomi on maailman paras maa ja sitä kannattaa puolustaa.” Talvisota osoitti myös sen, että mikään ei ole rauhaa tärkeämpää.

Viime viikolla historiantunnilla puhuimme Suomen sotien jättämistä arvista. Itselle, 2000-luvulle lähes valmiiseen maailmaan syntyneenä poikana, ”sodan arvet” -termi kuulostaa abstraktilta, käsittelemättömissä olevalta aiheelta, jota ei sanoin pysty käsittämään.

Tänään, talvisodan päättymisen muistohetkessä, me kunnioitamme niitä, jotka antoivat kaikkensa isänmaamme puolesta. Sen puolesta, että voimme ylpeänä olla suomalaisia. Eläköityneen uutistenlukija Matti Röngän sanoin “vapaasti, ilman, että mikään sortovalta ei sitä vahdi tai estä. Se ei ole ollenkaan itsestään selvää”.

Kiitos.

Puhujat Ossi Grönfors, Roni Hämäläinen ja Toivo Vuopala

Artikkelikuvat: Jarmo Ruhanen