Nämä tiedot pohjautuvat Vennin itsensä kertomiin muistoihin, joita hän kertoi mm. hänen 101-vuotissyntymäpäivänään kesäkuussa 2025. Olimme silloin sosiaalineuvoja Sisko Rajalan kanssa onnittelemassa Venniä. Hän oli hyvissä voimissa ja toimi vaimonsa omaishoitajana.

Venni oli kunnioitettu sotaveteraani. Hän oli mukana monissa veteraaneja koskevissa asioissa ja tilaisuuksissa. Venni oli mukana varusmiesten kutsunnoissa, ylentämis- ja kotiuttamistilaisuuksissa aina uudella valmistamallaan puhellaan. Suoralla ja vaikuttavalla
kontaktilla hän sai kuulijakunnan arvostuksen ja huomion.
Hämeenlinnassa pelatuissa veteraanijääkiekko-otteluissa Venni oli pudottamassa ottelun aloituskiekkoa ja heilutti jäällä kävelykeppiään osoittaakseen, että ”peliä nyt ja muut pois kentältä”. Vennin kannustava suhtautuminen huomattiin katsomoista käsin aplodein.
Viimeisin merkittävä esiintyminen hänellä oli Kansallisena veteraanipäivänä 27.4.2025  Verkatehtaalla Hämeenlinnassa järjestetyssä pääjuhlassa, jossa hän esitti tervehdyksen
kaikkien Suomen veteraanien puolesta valtion johdolle ja Suomen kansalle.

Lapsuus
Venni Maunula syntyi 30.6.1924 Kuusjoella Varsinais-Suomessa, missä hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa. Perhe hoiti keskisuurta maatilaa ja elämä oli Vennin omien sanojen mukaan hyvin hyvää ja rauhallista. Perheeseen kuuluivat vanhempien lisäksi viisi lasta, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Venni oli nuorin lapsista. Hän kävi ensin kaksi vuotta alakoulua, joka oli kahden kilometrin päässä ja sen jälkeen neljä vuotta yläkoulua. Yläkoulukin oli kahden kilometrin päässä ja hän muisteli kävelleensä metsäpolkua pitkin, koska pyörällä matkaa olisi tullut yli neljä kilometriä. Hän uskoi, että he saivat lapsina toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan, jos niitä oli. Venni muistelee, että hän ei olisi ollut mikään ahkera lukemaan, mutta joten kuten kuitenkin oli pärjännyt, kun opintielle oli lähtenyt.

Nuoruus
Hän meni Salon yhteislyseoon syksyllä vuonna 1938. Ensin alkoi keskikoulu, mutta se jäi kuitenkin kesken, kun hän kaverini kanssa lähti 27.10.1942 sotatielleen. Ensin mentiin Kouvolan kasarmille ja vannottiin sotilasvala 6.12.1942 ja kasarmeilla jatkettiin olemista
muutama viikko. Sitten hänellä alkoi melko tiukka aliupseerikurssi. Aliupseerikurssi kesti muutaman viikon vielä tammikuun 1943 puolelle.

Sotatie
Helmikuussa 9.2.1943 oli siirrytty Kouvolan asemalta härkävaunuissa jonnekin. Sitä ei heille ilmoitettu. Suojärven asemalla pysähdyttiin ensimmäisen kerran. Sitten matka oli jatkunut Aunuksen ryhmänä Säämäjärven rannalle Jessoilaan. Hän oli silloin kivääriryhmän johtajana. Aunuksen ryhmä oli hallinnoinut aluetta, joka alkoi silloisesta Äänislinnasta ja jatkui aina Kannaksen läpi aina Laatokan rantaan Pitkänrantaan.
Jessoilassa oltiin haravoitu järven saaria, koska vihollisen partioita oli asettunut aina sinne. Maaliskuussa hän sai pariksi viikoksi komennuksen aliupseerikurssille Pitkänrantaan,
Tämän kurssin jälkeen hänet ylennettiin alikersantiksi.
Joulukuun alusta hän siirtyi Aunuksen ryhmässä samaan tehtävään. Vuoden 1944 alusta  kevääseen asti jouduttiin tekemään Vitele-Tuulos- ns. ohitustietä lähellä erästä lentokenttää, kunnes alkoi puolustussota ja Syvärin joukkojen siirto ns. U-asemalle. Sitä
ennen hän joutui Aunuksen ryhmässä Viteleen maihin nousua estämään. Hän muisteli, ”että ei ollut Viteleessä eikä Tuuloksessa paljonkaan juoksuhautoja. Piti itse kaivaa jonkinlaisia koloja. Ensin siellä oli kova pommitus kyseisellä kaistalla ja sitten tuli kymmeniä erilaisia laivoja, joissa oli tykkejä ja maihinnousujoukkoja. Onneksi Laatokalla oli hirmu myrsky, joten tykit eivät oikein osanneet ampua. Siellä lopuksi tapahtui virheitä, koska meidän osa joukoista, jota johti luutnantti Erkki Palojärvi. Jäimme venäläisten taakse. Perääntymiskäskyä ei tullut. Vetäydyimme siitä soita pitkin, jotta ei meitä nähtäisi ja ihme ja kumma tulimme suoraan omiemme eteen. Huusimme omia sukunimiä, jotta eivät ampuisi ja se onnistui”. Tämän jälkeen hän sai komennuksen JR 2:n eli Ilves- divisioonan Lemetin lohkolle, jossa kohta alkoi kova taistelu. Siitä ei vihollinen enää päässyt eteenpäin, sanoi Venni. Hän sai siellä vielä heinäkuun 2. päivänä lyhyen torjunta-aliupseerin koulutuksen.

Venni muisteli edelleen, että ”koska olin aliupseeri jäin joukkoihin, kun rauha tai aselepo tuli. Vihollinen ampui vielä senkin jälkeen. Meitä kiellettiin tekemästä niin. Kesän 1944 asuimme Lemetin lohkolla itse tekemissämme maakuopissa, joko kolme tai kaksi miestä
kuoppaa kohden. Rauhanpäivä kun tuli, nousimme juoksuhaudoista kuuntelemaan linnunlauluja ja katsomaan, kuinka vihollispojat tanssivat nuotioiden ympärillä”. Venni kertoi, että ”sitten lähdettiin luovuttamaan Aunusta ja ja Suomeakin ja tulimme Kesälahden kuntaan nykyiselle rajalle ja myöhemmin Punkaharjulle Kansanopistoon. Suuri osa pojista lähti Lapin sotaan. Meitä komennettiin yli 100 miestä Ilomantsin rajavartioon, josta 3.3.1945 pääsin siviiliin”.

Opintie
”Valtio oli järjestänyt meille Niinisaloon internaatin, jossa voimme jatkaa opiskeluamme. Lähdimme heti toukokuussa 1945 sinne ja suoritimme lukion ja ylioppilaaksi tulin marraskuussa 1946. Tammikuussa 1947 lähdin Helsingin yliopistoon ja suoritin ylemmän
oikeustutkinnon 1951 ja istuin käräjiä, joten olen varatuomari. Joskus 1970-luvulla sain sosiaalineuvoksen arvonimen.
Kiitos Suomelle ja sen kansalle ja erityisesti veteraanisisarille ja veljille nyt myös Tammenlehvätyölle ja elämälle, että voin vielä olla siinä mukana, kun tänään täytän 101 vuotta.” Venni

Työelämä ja sotaveteraanityö
”Tässä näitä tietoja muistista. Liityin Kuopion sotaveteraaneihin vasta 1980-luvulla, koska työni käsitti jo sellaisenaan sosiaaliturvaa. Olin viimeisessä työssäni 25 vuotta eli Kelan aluejohtajana Itä-Suomessa. Alue käsitti Lappeenrannasta Iisalmeen ja Ilomantsista Mäntyharjuun toimistoja oli yli 5o ja henkilökuntaa noin 600. Monissa paikallisissa
Sotaveteraanien ja Rintamaveteraanien kokouksissa pyydettiin puhumaan. Vasta kun pääsin eläkkeelle liityin Kuopion sotaveteraaneihin. Olin siellä aika pitkään hallituksessa. Pohjois-Savon sotaveteraanipiirillä oli oma hengellinen toimikunta, olin siinä aina 2oo4 asti, jolloin muutimme Hämeenlinnaan. Täälläkin olen ollut paikallisessa yhdistyksessä samoissa tehtävissä. Kuopiossa olin mukana yhdistyksemme arkistoinnin valmistamissa sekä Veteraanimuseonaineiston kokoamisessa.”

Venni Maunula palkittiin ansioistaan myös lukuisin kunnia- ja ansiomerkein. Lämminhenkistä Venniä jäivät kaipaamaan läheiset ja suuri joukko ystäviä.

Venniä muistaen,
Arto Nykänen
Tammenlehvän Hämeenlinnanseudun perinneyhdistyksen puheenjohtaja