Imatran Veteraanimuseo hurmaa ja hiljentää
Kaikkihan Imatran Valtionhotellin tietävät, mutta joko tunnet ihan sitä vastapäätä sijaitsevan mielenkiintoisen museon?
Lääkäri Henrik Piponius rakennutti uusklassisen talon vastaanotto- ja asuintalokseen vuonna 1925. Nykyään siinä toimii Lotta- ja Veteraanimuseo, mutta talossa myös asutaan edelleen.
Museo on sotaveteraanin ja urheilumiehen, varatuomari Reino Ikävalkon ja hänen vaimonsa, lääkintälotta Eila Ikävalkon elämäntyö ja toimii yhä nykyään jo yli 90-vuotiaan Eilan kotina.
Kokonaisuus käsittää runsaasti Suomen autonomian ajan ja itsenäisyytemme alkutaipaleen, kansalaissodan sekä talvi- ja jatkosodan historiaa ja sotamuistoja. Sen kaikissa esittelyhuoneissa huokuu isänmaallinen henki.
Museo käsittää kaksikerroksisen talon alakerrasta useita huoneita. Yleisölle se avattiin vuonna 2000 ja on nykyään avoinna maanantaita lukuunottamatta päivittäin klo 10-16.
Museossa järjestetään myös pienimuotoisia konsertteja.
Esillä on karttoja, aseita ja univormuja niin Suomen ja Saksan kuin Neuvostoliitonkin armeijoista.
Nähtävillä on mm. suomalaisen YK-kenraalin ja venäläisen kenraalin univormut. Esillä on myös Lotta Svärd -järjestön lottien pukuja sekä talvisodan kuuluisan tarkka-ampujan Simo Häyhän muistonurkkaus.
Sota on läsnä täällä kaikessa puhuttelevassa raadollisuudessaan ja inhimillisyydessään.
Toisessa muistonurkassa on nimittäin kuvattu leski sururisti rinnassaan, vieressään pieni poika, jolle on ommeltu asu kaatuneen isoveljen vaatteista. Taustalla nähdään niin luterilaisen kuin ortodoksipapin asu.
Suomessa suruviestin toi omaisille pappi, mutta itärajan takana omaiset saivat tyytyä kirjeeseen tai sähkeeseen.
Näyttelyesineet myös muistuttavat, kuinka suuria tarinoita mahtuu mitä pienimpiin yksityiskohtiin. Näytteillä on mm. asetakki, jonka vasemman rintataskun yläpuolella näkyvää pieni reikä kätkee taakseen suoranaisen ihmeen.
Takin omistaja oli vihollisluodin rintaansa saatuaan tiedottomana ja kuolleeksi luultuna jo viety ruumiskasaan, kunnes viime hetkellä joku huomasi tämän yhden sormen liikkuvan. Haavoittunut kaivettiin esiin ja saatiin toimitettua ajoissa sairaalaan. Hän selvisi ja eli pitkän elämän sotainvalidina.
Omat sotatarinansa on kerrottavana myös museorakennuksella. Eräässä sen huoneista on suuri seinämaalaus, joka esittää talon rakennuttajan, tohtori Piponiuksen perhettä. Siinä on nähtävissä pomminsirpaleen tekemä reikä. Jatkosodan aikana talon lähelle putosi pommi, jonka sirpale lensi talon ikkunasta sisään, osuen seinään ja siinä olevaan maalaukseen ja on sormella tunnusteltaessa yhä havaittavissa.
Museon laaja esineistö tekee vaikutuksen, jota lisää entisestään Jarmo Ikävalkon, museon perustaneen pariskunnan pojan esittelykierros. Hänellä tuntuu olevan henkilökohtainen suhde ja tarina lähes jokaiseen esineeseen.
Katsottavaa on kaikkialla. Museon seinillä on kuvia, kunniakirjoja, kunniamerkkejä ja maalauksia. Pöydillä taas valokuvia, kirjeitä ja pieniä esineitä, joiden parissa voisi helposti kuluttaa päivän tai parikin.
Museossa näkyy myös isäntänsä, Reino Ikävalkon rakas urheiluharrastus, jolle on kokoelmista omistettu yksi huone, jossa on esillä muistoja Helsingin, Meksikon ja Moskovan olympialaisista.
Ihmeteltävää riittää myös talon pihalta, josta uuden kotinsa ovat löytäneet kaksi tykkiä. Toinen on Laatokan puolustajien IT-tykki ja toinen on 1915 valmistunut kenttätykki.
Uskaltaisi melkein väittää, että täältä löytyy jokaiselle jotakin, pienempiä museovierailijoita unohtamatta. Heihin tekee nimittäin takuuvarmasti vaikutuksen kokoelmista löytyvä upea, peräti viisikerroksinen nukkekoti.
Alkuperäinen artikkeli (Johanna Vuori: ”Tunnelmallinen kotimuseo Imatralla”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä 1/2020. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.