Piispa Matti Salomäki – Sydän tulee näkyviin sanoissa

Muutama vuosi sitten tuomiokirkkoseurakunnan hautausmaalta kaadettiin paljon puita. Asukkailta tuli runsaasti palautetta varsinkin paikallislehden palstoilla: miksi kaunista maisemaa pilataan ja tutut tuntomerkit suvun haudan ääreltä poistetaan, miksi koko hautausmaan ilme muutetaan aivan toiseksi. Nuo puut, ennen kaikkea koivut, olivat kyllä luomassa hienoa puistomaista tunnelmaa hautausmaalle ja todella – niiden mukaan oli helppo suunnistaa suurella hautausmaalla oman suvun haudoille. Puut olivat ulospäin näyttäviä ja niissä oli kesäisin vielä lehtiä. Mutta kun ensimmäisiä niistä alettiin kaataa, niin paljastui se, mitä oli aavistettu – puut olivat järjestään sisältä 70-80 prosenttisesti lahoja. Vain ulkokuori piti ne enää pystyttä ja myrskyissä niitä aina kaatuikin.

Kuva: Lapuan hiippakunta

Evankeliumi kääntää katseen siihen, mikä ei näy, mitä meillä on varastoissamme, mitä meillä on sydämissämme ja sisällämme. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Sanat eivät ole vain ääniä tai informaatiota – ne paljastavat jotakin ihmisestä. Sanoilla voidaan rakentaa tai rikkoa, yhdistää tai erottaa. Tähän liittyy myös Jeesuksen vakava puhe: sanoistamme tehdään tili. Emme aina voi hallita sitä, mitä muut meistä ajattelevat, mutta voimme ottaa vastuun siitä, mitä itse puhumme toisista.

Pienistä sanoista voi kasvaa suuria seurauksia

Jaakobin kirjeessä kysytään aiheellisesti: mistä syntyvät riidat ja sodat? (Jaak 4:1-3). Riidat eivät synny tyhjästä. Jaakob vie ongelman vielä sanoja syvemmälle: ihmisen sydämeen ja haluihin. Sota alkaa usein kauan ennen kuin ensimmäinen laukaus ammutaan. Taustalla ovat vallanhalu, pelko, ahneus, loukkaantuminen, kostonhalu, nöyryyttäminen. Siksi myös sanoilla on merkitystä: ne voivat valmistaa tietä sovinnolle tai konfliktille.

Sodan kokeneet tietävät paremmin kuin me monet muut, ettei sota ala vasta silloin, kun aseet puhuvat. Sitä edeltävät sanat, vastakkainasettelut, viholliskuvat, syytökset, uhkaukset ja ihmisen halu saada omansa hinnalla millä hyvänsä. Osansa tästä on hybridisodankäynti ja disinformaatio, jonka vaikutuksen alla mekin olemme kaiken aikaa. Väärää tietoa levitetään huomaamattamme eri kanavissa eteenpäin. Luin juuri eräästä kolumnista sanat: ”Putinistien valehtelun mittakaavan kuvaaminen on jo vuosia sitten muuttunut mahdottomaksi”.

Turhat sanat ovat ennen kaikkea valhetta ja väärää tietoa välittävät sanat. Niitä viljellään viholliskuvia luodessa. Niiden takana on valheen isä, josta Jeesus totesi kerran juutalaisille puhuessaan: ”Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä” (Joh 8:44).

Valitettavasti lopulta toisen ihmisen tai kansan näkeminen ihmisenä voi väistyä sen tieltä, että näemme hänet vain vihollisena. Pienillä sanoilla voi olla suuret seuraukset. Valheen tiellä ei rakenneta mitään kestävää ihmissuhteissa tai kansojen välisissä suhteissa.

Sanan käyttäjällä on vastuu

Elämme sanojen tulvan keskellä. Monella foorumille pärjää parhaiten se, joka on sukkelin sanankäyttäjä. Mutta samalla jokaiselle sanankäyttäjälle kuuluu suuri vastuu. Jokaisesta sanasta on tehtävä kerran tiliä. Tähän sopii myös lähimmäisiä koskien Jaakobin kirjeen ohje:”Älkää puhuko pahaa toisistanne…”(Jaak 4:11–12).

Mitä se tarkoittaakaan tänä aikana sosiaalisessa mediassa, vihapuheiden kaikuessa, kärjistyvässä poliittisessa keskustelussa, toisia leimatessa, totuuden ja valheen sekoittuessa, jakolinjojen vahvistuessa meihin ja heihin.

Samassa luvussa, missä Jaakob muistuttaa riitojen ja kiistojen lähteestä, hän varoittaa ottamasta tuomarin roolia, joka kuuluu vain Jumalalle. Onkin muistettava, että oikeuden ja totuuden puolustaminen on eri asia kuin ihmisen tuomitseminen. Profeetallisen äänen tulee kaikua kaikenlaisen vääryyden keskellä.

Sanojen merkitys kriisissä

Sota-aikanakin sanoilla oli tärkeä merkitys. Sanoilla, tulivat ne sitten kaiuttimien kautta tai lentolehtisillä, koetettiin murtaa vastustajan mielet. Oli paljon sanoja, jotka levittivät pelkoa, lietsoivat vihaa ja synnyttivät epäluottamusta.

Mutta tärkeitä olivat myös sanat, jotka rohkaisivat, pitivät yllä toivoa, välittivät tietoa, kokosivat ihmisiä yhteen ja antoivat voimaa kestää. Kirkon tehtävä sotilaiden keskellä oli juuri tässä.

Toki sotiemme sukupolvi joutui myös kokemaan, että rauhaa ei aina voida säilyttää pelkästään hyvillä pyrkimyksillä ja hyvillä sanoilla. Joskus vapautta ja itsenäisyyttä on puolustettava. Mutta rauhan rakentaminen alkaa aina uudelleen siitä, miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen. Rauhantyökään ei ala vasta sodan jälkeen. Se alkaa paljon aikaisemmin: siitä, miten puhumme toisesta, miten kuuntelemme häntä ja olemmeko vielä valmiita etsimään tietä sovintoon.

Perinneliiton sivuilla todetaan tärkeä asia: ”Sotiemme aikainen sukupolvi luotti kansojen välisten ristiriitojen ratkaisemiseen neuvottelemalla. Se joutui kuitenkin asein puolustamaan kansamme olemassaoloa äärimmäisen uhan edessä. Veteraanien teot itsenäisyyden ja kansanvaltaisen järjestelmämme säilyttämiseksi ovat vapaan, vauraan Suomen perusta”.

Millaisia sanoja me tarvitsemme nyt?

Mitä me teemme sillä perinnöllä, jonka olemme saaneet? Millaisia sanoja me nyt tarvitsemme? Miten voisimme olla jatkossakin rauhanturvaamisen suurvalta?

Ajattelen, että tarvitsemme neljänlaisia sanoja: Tarvitsemme totuuden sanoja. Emme voi koskaan rakentaa rauhaa valheen varaan. Tarvitsemme rohkaisevia sanoja. Ihminen tarvitsee kuulla, että hänellä ja hänen elämällään on merkitys. Tätä viestiä tarvitsevat tänäkin aikana erityisesti nuoret ja ne, jotka eivät ole nyt löytäneet työtä. Tarvitsemme anteeksiantamuksen sanoja. Ilman niitä mikään yhteisö ei kestä. Kuten virressä todetaan: ”Sovinnossa meidän, suo maata rakentaa…” (Vk 581:2). Ja tarvitsemme toivon sanoja. Kristitty ei kiellä pahaa, mutta ei myöskään anna pahalle viimeistä sanaa.

Kristuksen sana on viimeinen sana

Evankeliumi ei pääty kehotukseen: paranna itsesi, tuota parempaa hedelmää. Se olisi vain uusi vaatimus, lisää lain sanaa. Jeesus sanoi: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Silloin joudun kysymään, mitä minun sydämessäni todella on? Löytyykö sieltä myös vihaa, katkeruutta, itsekkyyttä, pelkoa ja halua tuomita.

Kristinuskon hyvä uutinen on, että Kristus ei ainoastaan vaadi hyvää hedelmää. Hän tekee puun hyväksi. Jeesus ei tullut vain opettamaan meille parempia sanoja. Hän tuli muuttamaan ihmisen sydämen. Siksi kristityn tärkein sana ei lopulta ole meidän sanamme Jumalasta, vaan Jumalan sana meille: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”. Kun ihminen saa kuulla tämän sanan, hän voi myös itse alkaa puhua toiselle toisin.

Sotiemme sukupolvi jätti meille vapaan maan. Meidän tehtävämme on jättää seuraavalle sukupolvelle maa, jossa ihmiset osaavat edelleen puhua toisilleen rauhan sanoja ja totuuden sanoja. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Kun Jeesus puhui, kaikki ”ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Lk 4:22). Olkoon meidänkin puheemme täynnä tätä Kristuksen armon henkeä. Eli päivän rukouksen sanoin: ”Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja, jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä”.

Lapuan hiippakunnan piispa Matti Salomäki