Pääkaupunkiseudun yhteistä veteraanipäivän juhlaa vietettiin Oopperan Alminsalissa. Järjestelyvastuu oli tänä vuonna Helsingin kaupungilla.

Juhlapuheen piti Helsingin apulaispormestari Daniel Sazonov. Musiikista huolehti Helsingin Konservatorion nuorisokuoro All 4 Voices, johtajanaan Anna Noro. Musiikkikappaleiden välissä Teatterikorkeakoulun opiskelija Annika Junno luki Irma ja Urho Hälikän sodan aikaisia kenttäpostikirjeitä.

Nuoren puheen esitti Sibelius lukion kasvatti, Jääkäriprikaatissa varismiespalvelustaan suorittava upseerikokelas Miska Malmivaara. Alla Miskan puhe

Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvät juhlavieraat. Ärade krigsveteraner, bästa festgäster,

 Viime heinäkuussa aloitin varusmiespalvelukseni. Tuolloin en tiennyt juuri mistään mitään. En sitä, kuinka kengät lankataan tai miten marssitaan – enkä paljoakaan Suomen sotahistoriasta.

 Puolustusvoimat opetti minulle nämä taidot. Mutta ennen kaikkea se opetti minulle, kenties tahtomattaankin, mitä tarkoittaa kunnioittaa sotiemme veteraaneja. Kukaan ei sitä minulle suoraan käskenyt – kunnioitus syntyi hiljalleen, kuin itsestään, kun ymmärsin sodankäynnin todellista luonnetta.

 Sota ei ole vain strategiaa ja taktiikkaa. Se on kaaosta, pelkoa ja kärsimystä. Ja mitä enemmän siitä oppii, sitä syvempää on arvostus niitä kohtaan, jotka sen ovat kokeneet – ja kestäneet.

 Mutta kuinka paljon me nuoret enää todella tiedämme veteraaneista? Veteraanienperintö alkaa etääntyä – historia pakenee arjesta, tarinat hiljenevät. Me emme enää kuule kokemuksia, jotka aiemmin siirtyivät sukupolvelta toiselle.

 Veteraanien iltahuudossa sanotaan: “Muistakaa, meille kallis on maa.” Onko se meille kallis? Koska nyt vastuu on meillä.

 Uskallammeko me tänä päivänä sanoa ääneen, että olemme ylpeitä omasta maastamme? Pidämmekö Suomea puolustamisen arvoisena? Olemmeko itse siinä kunnossa, että kykenemme siihen, jos se hetki vielä joskus koittaa?

 Itsenäisyys – tuo mittaamattoman arvokas perintö – on meille itsestäänselvyys. Mutta kuten näemme Ukrainassa, se voidaan myös haastaa ja viedä pois. Silloin punnitaan, mitä me olemme tehneet sillä perinnöllä, joka meille on annettu.

 Miten me puhumme Suomesta? Millä asenteella me suoritamme varusmiespalveluksen? Mitä arvoja me opetamme kodeissamme lapsille? Ja ehkä tärkeimpänä: olemmeko me ylpeitä siitä, keitä me olemme ja mistä me tulemme?

 Nyt on meidän vuoromme. Nuoret – ottakaa vastuuta. Siitä löytyy elämään merkitys. Vanhemmat – vaatikaa lapsiltanne. Jos te ette sitä tee, tekee sen viimeistään Puolustusvoimat.

 Haluan lopuksi nöyrästi ja vilpittömästi kiittää sotiemme veteraaneja – teitä, joiden uhrausten ansiosta me saamme elää vapaassa ja turvallisessa Suomessa.

 Kiitollisuus teitä kohtaan ei mahdu sanoihin, mutta tänään me yritämme sen sanoa – kiitos. Teidän perintönne elää meissä, kunhan me pidämme siitä huolta. Kunnia teille, sotiemme veteraanit.