Veteraaniperinnön riemulaulua
Kuulun sukupolveen, joka ei tiedä sodasta mitään, jonka maailmaan se ei ole mitenkään kuulunut. Minun vanhempani syntyivät vuosina 1949 ja 1950. He eivät ole sotaa nähneet, eivät sen pelkoja edes lapsena elänyt. Isäni isä oli sodassa, mutta hän kuoli, kun olin pieni ja äitini isä, joka sodassa oli, ei koskaan halunnut puhua niistä muistoista. En ole kasvanut heidän tarinoitaan kuunnellen. Sota ei tullut osaksi maailmaani muuten kuin television kautta.
Me olemme eläneet pitkään rauhan aikaa. Se on ennen kaikkea suuren kiitollisuuden asia. Mutta samalla se asia, mikä pistää miettimään. Koko ajan on kasvamassa sukupolvia, joilta on katkennut suhde sota-aikaan. Tarkoitan sellaista suoraa tunne- ja merkityssuhdetta. Lapsia varttuu koko ajan, joiden isoisä ei ole ollut sodassa. Voin toki sanoa vaikkapa veljeni lapsille, että minun isoisäni haavoittui sodassa. Mutta he eivät ole koskaan edes nähneet häntä. Nuo sanat eivät synnytä heissä tunteisiin liittyviä merkityksiä. Ne ovat sanahelinää. He eivät ole koskaan olleet hänen sylissään. He eivät olleet syntyneetkään vielä silloin, kun heidän isopappansa on jo kuollut. Henkilökohtainen tunneside sotaan on katkennut eli se, että joku läheinen, joku, jota he rakastavat, on laittanut alttiiksi oman henkensä heidän tähtensä. Sillä tavoin sota-aika jää kaukaiseksi, se ei tule osaksi kasvavan sukupolven maailmaa.
Kun tämä tunnesuhde sodan käyneeseen sukupolveen katkeaa, miten käy suomalaisuuden. Adolf Ehrnrooth on todennut: “Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.“ Säilyykö tulevien sukupolvien mielestä Suomi puolustamisen arvoisena. Tarinat vaikenevat Suomen puolustamisesta, miten tältä osin kansakunnan moraali säilytetään.
Vielä suomalaisuus ja isänmaallisuus näkyy. Esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, kun eräs helsinkiläinen kauppaketju päätti poistaa valion perusmaidot tuotevalikoimastaan, syntyi iso kansanliike, jonka seurauksena kauppias pelästyi. Suosi suomalaista – eikö kauppiaan mielestä Suomi ja suomalainen tuotanto ollut sellainen asia, jota kannatti puolustaa. Vai eikö kauppias ollut suomalainen. Suomea puolustetaan myös päivittäisillä teoilla kaupan kassalla. Säilytetään tuotanto suomessa.
Muitakin esimerkkejä voitaisiin nostaa, missä omat etuoikeudet nousevat tärkeämpään asemaan kuin kansakunnan selviäminen vaikeasta asiasta.
Mistä kumpuaa isänmaallisuus, siis se halu puolustaa Suomea ja suomalaisuutta. Tämä maa on meille annettu.
“Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin — itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat.” (Apt 17:24-26)
Me olemme saaneet lahjaksi isänmaan ja vapauden. Tämä on meidän luvattu maamme, jota meidän on viljeltävä ja varjeltava – puolustettava. Tämän on maa, mikä on paras meille suomalaisille. Veteraanit ovat sitä puolustaneet. He antoivat uhrinsa isänmaalle. Seuraava sukupolvi heidän rinnallaan antoi kovan työnsä tämän maan rakentamiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Mikä on minun sukupolveni ja minua nuoremman sukupolven uhri? Mitä me voimme tälle maalle antaa? Me olemme nauttineet hyvinvoinnista, jonka muut ovat rakentaneet. Me annamme toki kiitoksen, mutta se ei riitä. Meidän on annettava myös voimamme yhteiseksi parhaaksi, ei vain omaksi parhaaksemme.
Uskon kuitenkin suomalaisiin nuoriin. He kasvavat, he kasvavat vastuuseen, saavat ammatin, perustavat perheen ja haluavat antaa lapsilleen parasta. Ja kyllä ne tarinatkin vielä elävät ja niitä kerrotaan ja ne kantavat meitä, vaikka niitä ei kuunnella papan sylissä.
Me kiitämme, me kunnioitamme ja me muistamme.
Hanna Laakso
Hankasalmen seurakunnan
vt. kirkkoherra