Jo helmikuussa Neuvostoliitto oli ilmoittanut valtioneuvos J.K. Paasikiven ja lähettiläs Aleksandra Kollontain välisissä salaisissa neuvotteluissa yhtenä rauhan ennakkoehtona, että Suomen oli katkaistava suhteet Saksaan ja internoitava maassa olleet reippaasti yli 200 000 saksalaissotilasta. Se oli ollut yhtenä kantona kaskessa, että Suomi päätti torjua sovun löytämisen. Sama pykälä kuitenkin oli myös uusissa rauhan ennakkoehdoissa, ja siitä Moskova ei hellittänyt tippaakaan.

Ulkoministeri Carl Enckell kävi ilmoittamassa 2. syyskuuta Saksan lähettiläälle Wipert von Blüherille suhteiden katkaisemisesta ja presidentti Mannerheim viestitti kohteliain sanakääntein saman Adolf Hitlerille kirjeitse, mutta saman päivän radiopuheessaan pääministeri Antti Hackzell unohti kertoa saman koko kansalle. Se oli kallis unohdus, joka herätti Moskovassa epäilyksiä niin paljon, että puna-armeija jatkoi suomalaisten asemien moukarointia vielä vuorokauden sen jälkeen, kun omat aseet oli jo laskettu. Venäläiset olivat nimenomaan edellyttäneet, että Suomi ilmoittaisi julkisesti suhteiden katkaisemisesta.

”Kun kuitenkin Suomen elinedut vaativat ryhdyttäväksi mahdollisimman pikaiseen rauhantekoon sellaisin ehdoin jotka turvaavat maan itsenäisyyden, ei ole enää mahdollista käyttää Suomen valtion aluetta Saksan sotatarkoituksiin”, Enckellin jättämässä hallituksen tiedonannossa oli kohteliaasti muotoiltu. Saksalaisia vaadittiin poistumaan 15. syyskuuta mennessä, kuten liittoutuneiden ehdoissa edellytettiin. ”Ja tuon te rohkenette sanoa minulle!”, lähettiläs von Blüher oli tiuskaissut kuultuaan Enckellin tuoman viestin.

Saksa varautui ennalta

Saksalaiset olivat varautuneet siihen mahdollisuuteen, että aseveli Suomi luopuisi sodasta – tai pun-aarmeija vyöryisi voimallaan eteläiseen Suomeen. Berliinissä oli laadittu sitä tilannetta varten useitakin suunnitelmia.

Pohjois-Suomessa saksalaisten ja paikallisen väestön suhteet olivat tavallisesti hyvät. SA-kuva

Koko pohjoinen Suomi Oulujärven korkeudelta oli ollut sovitusti saksalaisten vastuulla. Näin 20. Vuoristoarmeija oli asemissa Petsamossa, Sallassa, Kiestingissä ja Uhtualla. Pitkät sotavuodet ovat karaisseet saksalaisista osaavia sotilaita, jotka olivat asemasodassaan säästyneet suurilta tappioilta.

Saksalaisjoukkojen pitkäaikainen komentaja, kenraalieversti Eduard Dietl oli kuollut lento-onnettomuudessa juhannuksen alla 1944. Hänen seuraajakseen oli tullut kenraalieversti Lothar Rendulic.

Tavatessaan ylipäällikkö Mannerheimin 2. syyskuuta Helsingissä Rendulic tuli lausuneeksi, että maailman parhaiden sotilaiden – saksalaisten ja suomalaisten – mahdollisesta keskinäisestä taistelusta tulisi hyvin verinen. Hitler tiettävästi tapansa mukaan raivostui ensin saatuaan Mannerheimin kirjeen. Führerillä oli kuitenkin kovin kiireisempää huolehdittavaa, kun puna-armeija murskasi kaiken vastuksen alleen itärintamalla ja kiiruhti kohti Berliiniä. Länsiliittoutuneet etenivät selän takana.

Hitler antoi Rendulicille käytännössä vapaat kädet toteuttaa operaatio Birke, jonka suunnitelma oli ollut jo kuukausia sitten valmiina. Se tarkoitti, että saksalaiset alkaisivat vetäytyä kohti pohjoista. Operaation suojaksi saksalaiset olivat valmistaneet kesän aikana kaksi suoja-asemaa, joista Sturmbock sijaitsi Lätäsenolla käsivarressa ja Schutzwall Tankavaarassa. Heti suhteiden irtisanomisen jälkeen saksalaiset lopettivat yhteistoiminnan suomalaisten kanssa ja määräsivät omat sotilaansa kantamaan asetta myös selustassa.

Suomen Päämaja taas määräsi Kannaksen reservinä olleet 6. Divisioonan ja 15. Prikaatin siirtymään pohjoiseen. Vastaavasti Lapissa saksalaisille alistettuna olleet neljä erillistä pataljoonaa määrättiin irrottautumaan etelään.

Taistelu Suursaaresta

Suomalaiset olivat kiusallisessa tilanteessa. Propaganda oli toitottanut viestiä Saksan nerokkaasta johtajasta ja hänen voittamattomasta armeijastaan. Kesän suurhyökkäyksen torjumisessa saksalaisista oli ollut merkittävä apu, kun lento-osasto Kuhlmeyn Stukat ja Focke-Wulfit olivat torpanneet neuvostotankkien etenemistä, Saksasta saaduista panssarinyrkeistä ja panssarikauhuista puhumattakaan.

Suursaaren linnoitteita vuonna 1943. SA-kuva

Nyt saksalaiset piti ajaa pois maasta. Ei ollut varmuutta siitä, tapahtuisiko kaikki sovussa, vai leimahtaisiko jossain vaiheessa. Saksalaiset itse helpottivat entisen aseveljen tuskaa. Suursaari oli strategisesti äärimmäisen tärkeä Neuvostoliiton Punalippuisen laivaston sulkemiseksi Pietarin edustalle. Siksi jo ennen Birken suunnitelmien laatimista oli valmisteltu Operaatio Tanne turvaamaan Itämeren herruutta. Sen läntinen osa Ahvenanmaan miehityksestä jäi toteutumatta, mutta sen sijaan itäinen osa Suursaaren valtaamisesta pistettiin toteutukseen.

Saksalaisilla oli käsitys, että Suursaaren komentaja, everstiluutnantti Martti Miettinen luovuttaisi asemapaikkansa suosiolla. Se olettamus oli väärä. Suursaaresta taisteltiin tosissaan. Syntyi myös tilanne, jossa Suomi ja Neuvostoliitto taistelivat samalla puolella. Itämeren laivasto lähetti kaikkiaan 76 lentokonetta saksalaisalusten kimppuun. Taistelu päättyi yli tuhannen saksalaisen antautumiseen, mutta sitä ennen heitä oli kaatunut 153. Suomalaisten tappiot olivat tuntuvasti pienemmät.

Sopiva Siilasvuo

Saksalaiset olivat aloittaneet vetäytymisensä jo 6. syyskuuta, kun 18. Vuoristoarmeijakunta oli irtaantunut Kiestingistä. Etelä-Suomessa olleet saksalaiset laivattiin Tanskaan samana päivänä. Kaikki alkoi siis lupaavasti. Molemmin puolin tavoitteena oli, että saksalaiset vetäytyisivät alta pois, ja suomalaiset joukot seuraisivat perässä. Moskova oli kuitenkin toista mieltä. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta, ja sen toinen artikla edellytti vielä Suomessa olevien saksalaisten joukkojen riisumista aseista. Heidät tuli luovuttaa Neuvostoliittoon. Nopeasti suomalaisille kävi selväksi, että Kremlissä ei edellytetty vain saksalaisten häätämistä. Oli sodittava.

Mannerheimillä oli tehtävään sopiva mies. Hän määräsi 22. syyskuuta Pohjois-Suomen joukkojen komentajaksi kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon, joka tunsi saksalaiset. Siilasvuo oli komentanut 1941-1942 III Armeijakuntaa, kun se taisteli saksalaisten rinnalla Kiestingissä. Siellä hän myös oli riitautunut aseveljien kanssa, ja juuri henkilösuhteiden tulehtumisen takia Siilasvuo oli siirretty syrjään. Näin hänellä riitti paitsi kunnianhimoa, myös nälkää saksalaisten takaa-ajoon. Vahvistukseksi Lapin sotaa varten Siilasvuo sai Panssariprikaatin. Ennen pitkää saksalaisten takaa-ajoon liittyivät vielä 3. Divisioona, 11. Divisioona ja Rajajääkäriprikaati.

Jatkosodan muistomitali. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto antoi 1987 asetuksen muutoksen, jolla perustettiin Lapin sota -solki. Soljen käyttöön ovat oikeutettuja henkilöt, jotka osallistuivat 15. syyskuuta 1944 ja 27. huhtikuuta 1945 välisenä aikana sotatoimiin Lapissa.

Maihinnousu Tornioon

Ensimmäiset tulikosketukset tapahtuivat Pudasjärven suunnalla 28. syyskuuta. Seuraavana päivänä taisteltiin myös Olhavajoella. Saksalaiset olettivat, että nämä olivat vain omapäisten upseerien johtamia yhteenottoja. Siilasvuo tiesi, että saksalaisten takaa-ajo olisi ollut raskas ja hidas tapa pysyä perässä. Pohjoisen Suomen pilkkoivat vesistölinjat, jotka olisivat olleet vaikeita ylitettäviä, mutta helppoja puolustaa.

Saksalaiset vetäytyivät kohti omia huoltokeskuksiaan, kun taas suomalaiset loittonisivat omistaan. Tiet olivat surkeita ja miinoitettuja, sillat tuhottuja. Päivänvalokin lyheni silmissä. Siilasvuo päätti saksalaisten selkään toteutettavasta maihinnoususta. Jalkaväkirykmentti 11 ahdettiin Oulussa kolmeen laivaan, jotka suuntasivat Tornion Röytän satamaan.

Operaatio oli uhkarohkea. Alukset olivat kuin tarjottimella Luftwaffelle, sukellusveneistäkin puhuttiin. Ei myöskään ollut tietoa, paljonko koko ajan liikkeessä olleilla saksalaisilla oli joukkoja Torniossa. Saksalaiset – vihollinen – yllätettiin kuitenkin täysin. Suomalaisilla oli Torniossa selkeä ylivoima, joskaan he eivät sitä itse tienneet. Tornio saatiin taisteluiden jälkeenhaltuun. Pikku-Berliinin varastoalueelta löydettiin valtava viinavarasto. Silloin suomalaisen sotilaan sotaväsymys ja taisteluiden jännitys purkautuivat. Alkoi viinaralli, jolle ei tahtonut tulla loppua. Tarinat Tornion ryyppäjäisistä ovat legendaarisia. Lysti loppui, kun rykmentin komentaja, everstiluutnantti Wolf Halsti sai kuulla asiasta.

Tehokas viivytys

Enää ei ollut kysymys kahinoinnista, vaan suorasta sodasta. Saksalaisten vetäytymistie Torniosta ylöspäin oli katkaistu, joten ainoiksi reiteiksi jäivät tiet Rovaniemeltä pohjoiseen, Muonioon ja Ivaloon. Tornionjokilaaksossa taistelut jatkuivat niin pohjoiseen kuin Kemin suuntaan. Raumonjoella Halsti katseli illalla taistelukenttää, josta omat kaatuneet oli korjattu pois, mutta vihollisuhrit vielä viruivat niillä sijoillaan.

”Siihen he olivat kaatuneet, kasvot meihin päin, muutaman metrin päähän asemistamme ja heidän takanaan olivat kaatuneet muut, ryhmä ryhmältä, joukkue joukkueelta, komppania komppanialta.”

”Ruumiita oli pelloilla ja ojissa, kivien ja kantojen takana, pellolle jääneiden kuhilaiden alla, kranaattikuopissa, kaikkialla yksittäin tai ryhmittäin, kaikissa asennoissa. Särkyneitä aseita, vaatekappaleita, patruunoita, puhelinkoneita ja keloja lojui yltympäri. Ja kaiken ylle valui sade ja ilta pimeni tulipalojen hehkuttamaksi yöksi. Täällä oli taisteltu elämästä ja kuolema oli jäänyt herraksi, jonka vallasta vain yksinäiset askeleeni ja unohdettujen haavoittuneiden huudot kilvoittelivat.”

Taistelut Tornionjokilaaksessa vaimenivat 8. lokakuuta, jolloin suomalaiset myös pääsivät Kemiin, kärjessä 15. Prikaati. Suomalaiset jatkoivat kohti Rovaniemeä Kemistä ja Pudasjärven suunnasta. Taistelujen peruskaava kävi nopeasti tutuksi. Tavallisesti saksalaiset jättivät jälkijoukokseen moottoroidun pataljoonan tai pari, tykistöllä, tankeilla ja pioneereilla vahvennettuna.

Viivytysosasto miehitti vesistöön, suohon tai korpeen nojaavan aseman, jonka eteen suomalaisten laskettiin ehtivän myöhään iltapäivällä, valon loppuessa. Etujoukko ei kyennyt vastusta murtamaan, vaan juuttui tiedusteluun. Kun vihollisasemat ja maasto oli tiedusteltu, tuore suomalaispataljoona lähti yön selkään koukkaamaan. Kun se pääsi vihdoin saksalaisille vaaralliseen asemaan ja pyrki takaisin tielle, saksalaiset jättivät asemansa ja ajoivat seuraavaan viivytysasemaan

Pitkä marssi pohjoiseen

Rovaniemen suomalaiset saivat näköpiiriinsä – tai oikeastaan sen liekkimeren. Nykytiedon mukaan saksalaisilla ei ollut tarkoitus polttaa koko kaupunkia, vaan ainoastaan omat parakkinsa ja julkiset rakennukset. Tuli oli karannut tuulen mukana rautatieasemalle, jossa oli ammusjuna täydessä 400 tonnin lastissa.

Tuhottu Rovaniemen kauppala lokakuussa 1944. SA-kuva

Saksalaiset ehättivät jälleen alta pois, ja takaa-ajon oli jatkuttava aina Utsjoelle ja Muonioon saakka. Sotilaat rämpivät eteenpäin vihollisen miinoittamilla teillä, uhkanaan jatkuvat väijytykset. Ainoa myönteinen seikka kaiken kurjuuden keskellä oli tosiasia, että saksalaiset vain viivyttivät. Vaikka suomalaisista saattoi tuntua toiselta, saksalaisen 20. Vuoristoarmeijan päähuomio ei ollut todellakaan etelässä, vaan idässä.

Venäläiset olivat aloittaneet Jäämeren rannalla suurhyökkäyksen, jota saksalaiset eivät pystyneet pysäyttämään. Muhokselta kohti pohjoista lähtenyt Jääkäriprikaati päätti yli 700 kilometriä pitkän marssinsa 20. marraskuuta, kun sen partiot ehättivät Karigasniemelle ja Utsjoelle. Suomi-neidon päälaki oli tyhjä saksalaisista.

Suomen lippu on nostettu kolmen valtakunnan rajpyykille 27.4.1945. Sota Suomessa on päättynyt. SA-kuva

Kenraali Kaarlo Heiskasen 11. Divisioona oli saavuttanut poltetun Muonion jo 20. lokakuuta. Vanhempien ikäluokkien kotiutus oli alkanut 1. marraskuuta. Palvelukseen jäivät vain ikäluokat 1925 ja 1926. Lapin sodan viimeiset taistelut käytiin ”lasten ristiretkenä” varusmiesjoukoilla. Saksalaiset pysyttelivät Käsivarressa 27. huhtikuuta 1945 saakka. Tuolloin Jalkaväkirykmentti 1:n joukot pystyttivät Suomen lipun kolmen valtakunnan rajapyykille. Toinen maailmansota oli Suomen osalta vihdoin päätöksessään. Oli jälleenrakennuksen aika.

Teksti: Jukka Halonen

Teksti on julkaistu alunperin Kenttäpostia-lehdessä 2/2020