Isäni, kersantti Niilo Koskela piti viimeisenä sotavuonna 1944 päiväkirjaa pienessä Aseveljien kalenterissaan. Hän kuului 15. divisioonan JR 57:n III pataljoonaan, missä toimi esikunnassa talousaliupseerina. Rintamapaikka oli Lempaalassa Karjalan kannaksella.

Sieltä peräytymis- ja puolustusvaiheen taisteluiden myötä joukot tulivat Vuoksen varrelle Vuokselaan, mihin ne jäivät loppukesän ajaksi. Joukot olivat siellä aselevon tullessa ja vielä myös välirauhan sopimuspäivänä, kun alkoi marssi kohta uutta rajaa. Simpeleelle joukot saapuivat 25.9. Paikka oli isälleni tuttu, sillä Simpeleen Pajarinmäessä hän oli jatkosodan alussa 1.8.1941 haavoittunut (silloin JR 36). Samassa taistelussa hänen veljensä oli kaatunut.

Syksyllä 1944 Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto oli kovassa paineessa. Välirauhansopimus velvoitti karkottamaan saksalaiset joukot pois Pohjois-Suomesta, samalla, kun piti myös vähentää aseissa olevien miesten määrä rauhan ajan tasolle. Vähentämistä Suomi ei halunnut liian nopeasti tehdä, kun ei ollut varmuutta, kuinka Neuvostoliitto todellisuudessa aikoo välirauhansopimuksen ehtoja tulkita. Taisteluvalmius haluttiin ylläpitää. Tähän epäselvään tilanteeseen sopii hyvin isäni merkintä 1.10.: ”Pitäisi lähdettämän pohjoiseen – huhu”. Kohta olikin sitten lähtö Kuopion kautta kohti Oulua.

Oulun seudulla joukot viipyivät noin 10 päivää. Aikaa oli kulutettu muun muassa kalastamalla ja pellolla kyntöhommissa. Odotus päättyi 16.10., jolloin laiva lastattiin ja lähdettiin meritse kohti Torniota ja Röytän satamaa. Samana päivänä isäni täytti 30 vuotta, mutta sitä hän ei ole kalenteriinsa merkinnyt.

Sotapäiväkirjojen merkintöjen mukaan JR 57:n komppaniat olivat Torniossa jonkinlaisena reservinä, joille oli annettu vartiointi-, lastaus- yms. tehtäviä. Miehiä myös siirreltiin komppaniasta toiseen. Isäni kalenterimerkinnät viittaavat ajan tappamiseen ja ihmettelyyn siitä, miksi heitä ei jo kotiuteta. Merkintä 1.11.: ”Meidän pitäisi päästä siviiliin, mutta ei lähdöstä näy tulevan mitään valmista.” 3.11.: ”Tänään on jo toisia lähtenyt kotimatkalle. Me vanhat vaan emme pääse.” Viikkoa myöhemmin tilanne oli edelleen sama. Monille miehille, kuten isälleni, sotareissut Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta olivat kestäneet jo viisi vuotta.

Vihdoinkin 16.-17.11. isäni kirjoitti: ”Lähtö Torniosta klo 24.00. Lastaus laivaan yöllä ja lähtö Vaasaan klo 11.30.” III/JR 57 lähti paluumatkalle yhdessä 11. komppanian kanssa. Vaasasta junamatka siviiliin jatkui Seinäjoen, Haapamäen ja Tampereen kautta määränpäänä Kiikan rautatieasema, jonne on saavuttu yöllä 20.11. Isäni on sen jälkeen käynyt Porissa, sillä hän on ollut mukana viimeisissä luovutuksissa. Sotapäiväkirjan mukaan pataljoonalla on ollut kotiuttamistöiden tekemistä 20.-24.11. Kotiin Hämeenkyröön isäni oli päässyt 25.11.

Isäni ei siis osallistunut Lapin sodassa varsinaisiin taisteluihin. Hän ei päiväkirjassaan Tornion reissulla mainitse lainkaan saksalaisia. Tuskin heidän maasta-ajamistaan tuolloin miesten keskuudessa edes nimitettiin Lapin sodaksi.

Jouni Koskela
Sotien 1939-1945 Pirkanmaan Perinneyhdistyksen puheenjohtaja