Astuin asepalvelukseen Savon Jääkärirykmenttiin 5. 1. 1939 Käkisalmen kaupunkiin, jota sanottiin Suomen valkoiseksi kaupungiksi sen tuhansien omenapuiden ansiosta. Asepalvelus kului normaaliin tapaan, ehkä toisista varuskunnista poiketen tiukemman kurin alla. Tulevat tarpeet huomioon ottaen kuri ja järjestys olivat vain hyväksi.

Näin elettiin ja harjoiteltiin aina lokakuun alkupäiviin saakka, jolloin 6. 10. 1939 suoritettiin yleinen
liikekannallepano eli ns. YH. Meille tuli lähes samoihin aikoihin siirto Raudun pitäjän Vehmaisten kylään. Me, l. komppanian ensimmäisen joukkueen puolikas, majoituimme Heikki Käsken taloon kersantti Karin johdolla.

Nyt alkoivat sitten tosityöt. Aloimme rakentaa taisteluhautoja ja kivääri- sekä konekivääripesäkkeitä. Teimme myös tekojärven, joka kuitenkin käyttämättömänä laukesi kolme päivää ennen talvisodan alkua. Marraskuun lopulla alkoikin kaikki olla valmista.

Sain neljän päivän kotiloman Muolaan pitäjän Telkkälän kylään, jossa olen syntynyt ja elämäni aloittanut. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös loma. Lähdin 29. 11. polkupyörällä kohti Raudun Vehmaista, jonne oli matkaa lähes 30 kilometriä. Matkan aikana tuli lumituisku, joka vaikeutti matkantekoa niin, että olin perillä Vehmaisissa vasta noin kello 20:n maissa.

Siinä iltaa istuttaessa joukkueenjohtaja, kersantti Kari ehdotti, että pelataanpas pojat vielä rauhan aikana yksi kovasääntöinen ”marjapussi”, eihän sitä tiedä, vaikka sotaan herättäisiin. ”Kovat säännöt, ennen Porvooseen kuin poikki. ” Niin sitten alkoi tosi pitkä peli, joka kesti tasan viisi ja puoli tuntia. En ole toista yhtä pitkää peliä pelannut. Kun peli viimein loppui, mentiin nukkumaan.

30. 11. 1939. Herätys, herätys, sota on syttynyt, huusin ja juoksin tupaan, jossa puolijoukkue nukkui vielä sikeästi. Tykkien suuliekit näkyivät selvästi ”Kuolemanlaakson” takaa ja samoin kuuluivat kranaattien räjähdykset. Tuvassa tuli liikettä, hetkessä olivat varusteet yllä ja pojat ulkona. Samassa tuli myös aamutee.

Teen jälkeen juostiin kiireesti puhdistamaan taisteluhautoja, joihin oli yöllä tuiskunnut lunta ehkä noin 15–20 senttiä. Samanaikaisesti saapui paikalle myös komppanianpäällikkö, luutnantti Teemu Palo, töitä valvomaan ja ohjeita antamaan. Minä, joka olin hänen taistelulähettinsä, jouduin samalla seuraamaan häntä. Näin jatkui kiireinen työ aamuhämärässä. Sitten tapahtui se, mistä oikeastaan johtuu koko tämän ensimmäisen talvisota-aamuni muistelman
”ylöspränttääminen”.

Kello oli jokseenkin kahdeksan, kun rajalta päin alkoi kuulua lehmänkellojen ääniä ja hetkistä myöhemmin erittäin sointuvaa ja selvää, nuoren tytön kaunista laulua:

”Suloisessa Suomessamme, oisko maata armaampaa, kuin on kaunis Karjalamme, laulun laaja kotimaa…”

Siellä tämä 18–20-vuotias tyttö ajoi kahdeksan lehmää käsittävää karjaansa kahlaten ja hyppien lumessa lehmien perässä. Sotilaat nousivat ylös taisteluhaudoistaan tätä ihmettä paremmin kuulemaan ja näkemään. Näkemistä siinä olikin. Tyttö oli pukeutunut niin vähiin vaatteisiin, että ei olisi ikinä siinä säässä uskonut: oli vain ohut navettatyötakki, pieni villapusero, kumisaappaat, villamyssy ja käsineet. Tytön lähestyessä tienhaarassa seisovaa luutnantti Paloa tämä teki kunniaa ja hänen leukansa vähän tutisi. Totisia olimme me kaikki muutkin.

Kun tyttö oli mennyt lauluineen ja lehmineen, kutsui Palo joukkueen pojat ympärilleen ja julisti kovalla äänellä:

”Sotilaat, niin kauan Suomi pärjää, kun sillä on Karjalassa tämmöisiä tyttöjä, jotka tässä tilanteessa, tällaisella ilmalla, noin kevyissä vaatteissa ajavat karjansa pois vihollisen alta. Sotilaat, meillä ei ole hätää. Kaikki järjestyy.”

Tämän sanottuaan hän löi kädellään olkapäähäni, pyyhkäisi silmiään ja sanoi:

”Lähetti, mennään! Pojat, perhana, pesäkkeet ja taisteluhaudat kuntoon tulevia päiviä varten.”

Näistä asemista ei kuitenkaan ammuttu yhtään laukausta saarrostus- ja mottiuhan takia.