Isoisäni Eino Vainio oli syntynyt vuonna 1913, joten hän joutui jo viisivuotiaana pojannassikkana kokemaan kansalaissodan kauhut. Niinpä kun kesällä 1939 haettiin vapaaehtoisia linnoitustöihin, hän saattoi aavistaa pahinta. Pelko osoittautui oikeaksi talvisodan alettua syksyllä 1939 tuloksettomien neuvottelujen jälkeen.

Kun sitten käsky kävi puolustamaan isänmaata, hän muiden somerolaisten mukana suuntasi Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen rintamalle, Ramsayn pataljoonaan. Paikkakunnassa, jossa hän Kannaksella ollessaan joutui taistelemaan, olivat Kattilaoja, Kämärä ja Leipäsuo.

Sodan melskeestä isoisäni mieleen oli painunut eräs venäläisten keskitys, joka osui joukko-osaston majoituspaikkaan ja pioneerivarastoon. Naapuri oli saanut siitä tiedon, mutta hiukan liian myöhään, sillä kaarti oli jo ehtinyt poistua paikalta. He viestimiehinä sattuivat juuri vetämään tapsia eli puhelinkaapelia, kun keskitys alkoi. ”Veli venäläisten” keskitys oli kova, niin kuin yleensä. Kirkkaassa kuutamossa näkyi aivan selvästi, miten maassa ollut harjateräsnippu nousi pystyyn.

Keskitys loppui kuin uneen, ja maahan laskeutui täydellinen hiljaisuus. Kun nämä kaksi poikaa kömpivät ulos suojistaan, oli ympärillä vain hiekkaa ja turpeita, vaikka piti olla metriset hanget. Samassa yössä kuului ääniä. Pojat esittivät käskyn: ”Ruki ver!” ja vastauksekseen saivat tiedustelun: ”Onks teillä pojat taskulamppua?” Lampun valossa kaverukset näkivät suomalaisen luutnantin, joka pyysi valoa voidakseen katsoa pommitettua rinnettä. Mäen reunassa näkyi ainoastaan suuri kranaattikuoppa ja hirrenpäitä pystyssä. Paikalla oli ollut korsu, joka oli saanut täysosuman. Poikien tiedusteluun, oliko ollut miehiä sisällä, luutnantti vastasi, että kahdeksan kaveria siinä meni.

Isoisäni haavoittuminen sattui Leipäsuolla. Tarkkaa päivämäärää ei muista kukaan, eikä sotilaspassiakaan enää löytynyt, mutta mitä ilmeisemmin se tapahtui helmikuun kuudennen ja yhdennentoista päivän välillä. Kuudentena päivänä on rintamalta vielä lähetetty kirje ja venäläisten läpimurto Leipäsuolla tapahtui 11.2.1940.

Oli ollut hiljaista jo pitkän aikaa. Yhtäkkiä jostain tuli yksittäinen kranaatti, ilmeisesti aivan hakuammuntana. Se osui suureen kymmenen tuuman mäntyyn, ja pojat putosivat polvilleen suksiensa päälle. Kun jatkoa ei kuulunut, he nousivat ylös ja jatkoivat hiihtämistä. Hetken kuluttua isoisäni huomasi, että kaikki ei ollut kohdallaan, kun saapas tuntui märältä. Hän pyysi kaveria odottamaan ja vetäisi saappaan pois jalastaan. Verta tuli pulppuamalla. Sirpale oli osunut jalkaan ja katkaissut valtimon. Niin ei auttanut muu kuin vetää pihdeillä kelasta puhelinkaapelia poikki ja tehdä kiristysside jalan ympäri. Kaveri lähti hakemaan apua. Tajuttomana isoisäni kuljetettiin joukkosidontapaikaan, jossa hän joutui olemaan puolivuorokautta ennen sairaalaan siirtoa. Kaikilla tuntui olevan niin kiire, että kukaan ei huomannut avata sidettä, minkä seurauksena jalkaan tuli kuolio.

Sairaalassa ei ollut kirurgia paikalla, ja siten ensimmäisen leikkauksen tehnyt lääkäri oli korvalääkäri. Leikkaustekniikkaa paremmin tuntematta hän katkaisi luun ja lihaksen yhtä pitkiksi, minkä seurauksena jänteet vetivät lihakset ylös ja luu jäi törröttämään. Jalka laitettiin vetoon, jotta saataisiin lihas venymään. Paranemista ei tapahtunut, ja jalkaan tuli tulehdus, joka ylläpiti kuumetta ja lopulta valtimo petti uudelleen. Nyt oli jo ”oikea” kirurgikin saatavissa ja hän suoritti uuden leikkauksen. Hän lyhensi luun ja antoi pois otetun palan muistoksi, vitsaillen, että siitä saisi vaikka morsiamelle sormuksen. Toipuminen alkoi, mutta aavekivut jäivät ja vaivasivat isoisääni hänen loppuelämänsä.

Kirjeitä on sodan aikana kirjoiteltu paljon, ja niissä ovat päällimmäisinä kotiasiat. Tiedot kylvötöistä, lehmien poikimisesta ja hevosten varsomisesta ovat olleet tärkeimpiä. Myös elämän jatkuminen kotitilalla huolettaa. Tavanomaisia aiheita ovat niin ikään naapureiden sotakuulumiset. Eräässäkin kirjeessä kerrotaan seuraavaa: ”Osa reserviläisiä on jo kotiutettu ja hevosten astuttaja kuoli rintamalta kotiin tullessa. Viime sunnuntaina kotikirkossa pidettiin kolme jumalanpalvelusta: aamulla ja päivällä sotapojille sekä illalla sankareille.”

Usko ja isänmaallisuus painottuvat monessa kirjeessä voimakkaasti, kuten seuraavassa otteessa Halsualta tulleesta kirjeestä ilmenee: ”Ei viime talven kovissa pakkasissa tahtonut jaksaa uskoa kesän koittavan. Jumala kuitenkin suuressa armossaan antoi meille kesän raskaiden koettelemusten jälkeen. Ja nyt saamme nauttia rauhanpäivistä, kun Kunpa Herra tukisi ja lohduttaisi niitä, joiden sydän on murheeseen murtumaisillaan.” Myös ystävä Somerolta kirjoittaa lohduttaen, uskoon viitaten: ”Olet sinäkin saanut uhrata terveytesi isänmaan puolesta, mikä uhri ei suinkaan ole hukkaan mennyt, sillä niin kuin pitkäperjantaita seuraa pääsiäinen, niin on Suomellekin koittava tämän koettelemuksen kautta pääsiäisen päivä ja onnellinen tulevaisuus.”

Talvisota loppui 13.3. 1040 klo 11.00, isoisäni kohdalla noin kuukautta aikaisemmin. Kertaakaan pappa ei itse, kertomansa mukaan, joutunut ampumaan, mutta sai koko loppuelämänsä kärsiä kranaatin sirpaleen tuomasta vammasta. Hänen elämänsä päättyi vaikeaan sairauteen huhtikuussa 1982. Tarinat, joita isä lapsilleen on sodasta kertonut, elävät ja siirtyvät näin myös lastenlasten tiedoksi.

Marketta Vainio

Kaikki muistelmat voit lukea Sota-ajan muistoja Somerolta