Sota-aikaa muistellessa tulee mieleen monenlaisia tapahtumia. Ensiksi muistan sen iltapäivän, kun kävimme siskoni kanssa Kuusjoen hautausmaalla kunnostamassa Siivos-sedän haudan. Sieltä palatessamme oli oikein kansanpaljous tiellä. Oli liikekannallepano päivä. Miehet kokoontuivat Someron suojeluskuntatalolle. Ja omaiset saattoivat heitä sankoin joukoin. Kaikkialta kuului kova puheensorina. ”Ei kai siitä vain tule sota”, oli tavanomainen kommentti. Sota siitä sitten tulikin.

Heti sodan sytyttyä kaikki tavarat häipyivät kauppojen hyllyiltä. Tulivat voimaan ostokortit ja vähitellen melkein kaikki oli säännösteltyä. Sokeriakin sai vain puoli kiloa per henkilö kuukaudessa. Meillä äiti jakoi sokeripalat jokaiselle ja siitä piti luovuttaa vieraanvaraa muutama pala yhteiseen askiin. Vanhin siskoni söi osuutensa ensimmäisenä päivänä. Ja minulla niitä oli viimeksi. Muistan, että kuukauden lopulla ne olivat lopussa myös yhteisestä askista ja äiti pyysi minulta lisää. Harmitti, kun en ollut niitä syönyt.

Sotatalvena 1939 leivottiin kotona rintamille vietäviä leipiä. Suuren leipätaikinan sotkijaksi tarvittiin vahva ihminen. Siskoni haettiin tähän tehtävään, kun hänellä tiedettiin olevan paljon voimaa. Olin 14-vuotias, mutta leipojaksi kelpasin. Leivät tehtiin muotin kanssa nelikulmaisiksi ja pakattiin pitkiin pahvilaatikoihin rintamille lähetettäviksi. Talo antoi uunin käyttöön sekä puut ilmaiseksi. Kaikki muu tehtiin ilmaistyönä, talkoilla. Tuli voimaan luovutusvelvollisuus maanviljelijöille. Karjanrehujen luovutuksesta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni se päivä, kun paalasimme heiniä luovutukseen. Oli ollut kuiva kesä ja heinä jäi lyhyeksi. Heinää oli kovin vähän, mutta luovutusvelvollisuus oli täytettävä. Kun saimme heinät paalattua ja istuimme levähtämään makasiinin heinäkasalle, niin isä huokasi: ”Miten noilla heinillä mahdetaan kevääseen päästä?” Samana talvena raahasimme äidin kanssa kuusen oksiakin lehmien pöydälle. Ja äiti teki tuhkastakin jotain lientä, jota annettiin pieni määrä lehmälle. Sen piti vastata rehusuolaa. Niin ikävästi kuitenkin kävi, että kun lehmät keväällä laskettiin ulos, niin kahden lehmän selkä katkesi ja ne oli siihen paikkaan lopetettava. Luuletteko, että niistä maksettiin jotain korvausta? Ei niin penniäkään.

Silloin saivat Salon sokeritehtaalta juurikkaan viljelijät hakea määrätyn määrän leikettä lehmien syötäväksi.Tehtaalla oli suuret altaat, mihin juurikasjäte, josta oli sokeri puristettu pois, aumattiin. Meiltä oli tehtaallematkaa 36 km. Yöllä kello yhden maissa lähdimme hevosilla hakemaan leikettä. Hiljaa piti mennä, että hevoset jaksoivat tuoda kuorman tullessa hiukan levähdettyään ja syötyään Salossa. Lähdettyämme yöllämatkaan pakkasta oli 28 astetta. Pakkanen kiristyi kuitenkin aamuun mennessä 34 asteeseen. Piti kävelläkoko matka edestakaisin, muuten olisivat varpaat jäätyneet. Kun illalla seitsemän maissa olimme kotona,olin niin poikki, etten jaksanut edes hevosta riisua. Tupaan päästyäni heitin takin yltäni ja kaaduin sänkyyn. Vaatteet päällä nukuin sikeästi aamuun asti.

Toisen kerran menimme Saloon Narrinkorven kautta, joka oli silloin pitkälti metsätaivalta. Olin nukahtanut rekeen. Ohjat olivat löystyneet ja hevonen oli ottanut levon kannalta ja edennyt löntystäen. Heräsin, kunjokin musta kasa kulki vieressä ja kuulin kysymyksen: ”Saisinko vähän kyytiä?” Poika oli menossa Salon rautatieasemalle ja sieltä rintamille. Sukset olivat kulkuneuvona. Otin pojan rekeen. Ja kauhukseni huomasin, ettei isää hevosineen näy missään. Hoputin Pellan juoksuun ja tavoitimme kilometrin päästä karkulaiset.

Mahtoiko tämäkään poika selvitä hengissä sodan myllerryksessä? – Samaisella reissulla Peliä pelasti
henkemme, kun teki tenän, eikä suostunut rautatien ylitykseen. Hetkessä pitkä juna pyyhälsi ohitsemme. Kun pääsimme kotiin, Peliä sai ylimääräiset hyväilyt ja taputukset.

Eläin toimi vaistonsa makaan ja pelasti tilanteen. Kyllä risteyksessä kaikki hälytysmerkit toimivat, minä vain en niistä hölynpölyä tietänyt.

Sotatalvena 1939 oli kovat pakkaset, 39–43 astetta viikkokaupalla. Kansakouluun oli meiltä matkaa runsaat kaksi kilometriä. Siellä kudottiin iltaisin valtion langoista sotilaille sukkia, lapasia, kypäränsuojuksia ym. Näin lyhyellä matkalla jäätyivät kerran korvalehdet, ennen kuin ehdimme kotiin. Uskokaa, että olen kutonut sukkaa paperipäreen valossa. Valopetroli, jota käytettiin lampuissa, piti säästää tärkeämpään. Ei sitä saanut turhaan polttaa. Paperipäreen valo oli tosi heikko. Ja pärettä piti yhtenään niistää.

Vaatteista oli kova pula. Kun koko lapsilauma kasvoi, niin vaatteet kävivät pieniksi. Ja kun olimme vielä kaiken lisäksi kaikki ”likkoja”, niin äidin vanhat vaatteet, joista olisi jotain saanut meille korjattua, loppuivat. Kerran minulle tehtiin puolihame, johon koottiin kaikki kankaan palaset, niin vanhat kuin uudetkin. Viistot palaset neulottiin yhteen. Siitä tuli kyllä ainutkertainen luomus, joka olisi pitänyt säilyttää näytettäväksi nykypolvelle. Paksut itse kehrätystä villalangasta kudotut pitkät villasukat tein itse. Mutta siinä olikin ongelma, millä ne pysyivät ylhäällä. Liivin napit helpposivat yhtenään.

Sota-aikana oli ihan yleistä, että naapuria autettiin. Ainakin niihin taloihin, joista kaikki miehet olivat
sodassa, yritettiin mennä työapuun, mukana kaikki lapsetkin, jotka jo jotain pystyivät tekemään. Tällä
tavoin syntyi kotirintamalla se kuuluisa talvisodan henki. Alettiin ymmärtää, että jokaisella on vaikeutensa, erilaisia vain kullakin. Ja kademieli poistui.

Tällaista talvisodan henkeä kaivattaisiin nytkin, kun kaikenlainen oman edun pyynti ja epärehellisyys ovat saaneet jalansijaa. Sota-ajan kokeneen ihmisen on ikävä seurata nykyisten Suomen johtajien rötöstelyä. Tuntuu, ettei näille henkilöille Suomi olekaan rakas isänmaa, kun sille voi tehdä mitä pahaa vain.

Ei muuta kunniaa kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi kuiskintaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime
lepohon….

Helga Laakso