Talvisotaa oli käyty kuukausi. Me olimme evakossa Ristiinan pitäjässä lähellä Mikkeliä. Asuimme erään maalaistalon kamarissa. Meitä oli siellä äiti, isä ja neljä lasta. Isä oli toimessa valtionrautatiellä konduktöörinä, mutta joutui jäämään sairaslomalle jo ennen sodan syttymistä.

Hänen oli määrä mennä joulukuun lopulla lääkärintarkastukseen Viipuriin. Kuullessani siitä pyysin päästä mukaan. Aluksi äiti sekä isä estelivät, mutta tulivat sitten sellaiseen lopputulokseen, että voihan se olla turvallisempaa matkustaa sinne yhdessä. Olin silloin jo IS-joukoissa (=ilmasuojelujoukot) enkä mielestäni enää mikään lapsi.

Matkavalmistelut käynnistettiin heti. Sotatoimialueelle ei päässyt ilman matkustuslupaa. Sen hankkiminen ei isälle tuottanut vaikeuksia, mutta toisin oli minun laitani. Lopulta se ”turvallisuuskysymys” olikin ratkaiseva tekijä ja sain luvan. Lupa annettiin vain yhden päivän oleskeluun perillä, koska se riitti isän lääkärintarkastukseen. Sitten piti selvittää matkustustapa. Isälle juna olisi ollut luonnollisin tapa matkustaa, mutta Mäntyharjun asemalle oli n. 14 kilometriä ja huonot kulkuyhteydet. Apu tuli yllättävältä taholta.

Lupapapereita kirkolta hakiessaan isä tapasi yhden viipurilaisen linja-autoliikennöitsijän. Hän oli joulun jälkeen menossa Viipuriin hakemaan tavaroitaan. Menomatkan pääsisimme hänen autossaan. Erään joulun jälkeisen päivän iltana tapahtui lähtö. Matka oli tehtävä ilmavaaran vuoksi yöllä. Minua, nuorta 15-vuotiasta kaveria, alkoi hirveästi nukuttaa. Meninkin auton takapenkille pitkäkseni ja olin heti unessa. En kuitenkaan kauan, sillä heräsin pian hampaiden kalmaan ja vilunväristyksiin. Oli hirveän kylmä.

Autossa ei ollut minkäänlaista lämmityslaitetta ja pakkasta oli yli 20 astetta. Siinä se yö sitten kuluikin, kun yritti pitää itseään jotenkin lämpimänä. Matka jatkui läpi hiljaisten kylien ja lumisten metsätaivalten. Vastaan tuli joitakin autoja himmennetyin valoin. Meillä oli mukana eväitä ja söimme niitä välillä lämpimiksemme. Se liikennöitsijä ajoi koko matkan yhteen menoon. Hän halusi päästä Viipuriin ennen aamun valkenemista, ”etteivät viholliskoneet pääsisi yllättämään maantiellä” – niin kuin hän sanoi. Hänen viimeiset sanansa saivat jännityksen; kasvamaan. Se kasvoi kilometri kilometriltä Viipurin lähestyessä.

Aamu alkoi sarastaa eikä matkaa ollut enää paljon. Tähyilin tuulilasista, joko näkyy tuttuja maisemia. Sivulasit olivat paksussa jäässä, eikä niistä nähnyt sivuille mitään. Nyt alkoi jo edessä häämöttää Viipurin linnan jykevä hahmo. Ei vielä voinut sanoa, onko pilvinen vai kirkas ilma. Sen tiesin, että kirkkaalla ilmalla tulee varmasti ilmahälytyksiä ja pommituksia. Olin nähnyt, kun suuret pommikonelaivueet lensivät Ristiinan yli Mikkeliä kohden ja hetken perästä kuului pommien kumeaa jylinää. Ajoimme kaupungin läpi kauppatorin kautta linja-autoasemalle. Se liikennöitsijä jäi sinne ja niin mekin nousimme pois autosta. Jalkani eivät tahtoneet pitää. Ei se ”jännityksestä” johtunut, vaan kylmän kangistamista jäsenistä. Huomasin myös, että isällä oli vaikeuksia päästä liikkeelle.

Se lääkärin vastaanotto oli rautatieasemalla, joka sijaitsi aivan linja-autoaseman vieressä. Vastaanottoon oli vielä runsaasti aikaa. Niinpä menimme linja-autoaseman kahvilaan aamukahville ja syömään eväitämme. Se oli tapa sodan aikana, sillä ruoka oli kortilla, eikä kahviloista saanut juuri mitään. Aamu oli valjennut ja ennen sisälle menoa huomasin helpotuksekseni, että taivas oli paksussa pilvessä. Hyvä, hyvä – tuumailin – eipä tule lentosäätä eikä pommituksia.

Istuimme siellä kahvilassa syömässä eväitä, kun yhtäkkiä alkoivat sireenit ulvoa. Säikähdin niin, että sydän hyppäsi kurkkuun ja isältä jäi kupin nosto puolitiehen, hyvä ettei pudonnut kädestä. Samassa pöydässä istui eräs kapteeni ja isä kysyi, mitä tämä merkitsee, eiväthän pommikoneet voi tällaisella ilmalla lentää. Oli nimittäin alkanut hiljalleen sataa lunta ja näkyvyys oli hyvin huono. Kapteeni sanoi meille, että kyllä nyt siviilien on parasta mennä tuonne rautatieaseman kellariin, sillä se ”aavetykki” ampuu taas. Sinne kellarisuojaan meidät sitten ohjattiin ja siellä kuulimme lisää siitä ”aavetykistä”.

Vihollinen oli tuonut Perkjärven santakuoppaan rautatietykin, jonka kantomatka oli hyvin pitkä. Sillä se ampui Viipuriin ja juuri sellaisilla ilmoilla, kun lentotoiminta ei ollut mahdollista. Sillä ei kuitenkaan voi ampua yhteen menoon kovin monta laukausta, koska sen pitkä putki kuumenee niin, että sitä on välillä jäähdyteltävä. Pian hälytys menikin ohi ja pääsimme pois pommisuojasta. Kuulimme, että senkertaiset ammukset olivat menneet paljon yli asemaseudun. Jännitystä se ”aavetykki” lisäsi, sillä uusi hälytys voi tulla päivän mittaan koska tahansa.

Isän lääkärissä käynti ei kestänyt kauan, ja sen jälkeen meidän piti viedä paketit veljelleni ja lankomiehelle, jotka molemmat olivat silloin sotasairaalassa vartiotehtävissä. Kuljimme pitkin Viipurin kaluja. Tunnelma oli hyvin ankea. Se vilkas ja elävä kaupunki, jonka muistin edelliseltä käynniltä kesällä -39, oli muuttunut tyystin. Monet kerrostalot olivat kuin luurankoja, pystyssä vain mustuneet seinät. Minulle tuli sellainen tunne kuin kävelisi AAVEKAUPUNGISSA, johon aavetykki vielä lisäksi ampuu. Helposti löysimme sen sotasairaalan tutussa kaupungissa. Siellä se lankomies oli vartiopäällikkönä ja hänellä oli käytössä pieni huone. Hän tarjosi meille korviketta ja jatkoimme aamulla keskeytynyttä eväiden syöntiä.

Veljeni oli joutunut kaupungin ulkopuolelle vartiotehtäviin, joten häntä emme tavanneet. Lankomies kertoili lisää siitä ”aavetykistä”. Koko päivän jännitti, milloinka se taas alkaa ampua. Isä kävi vielä monessa paikassa sen päivän aikana, mm. entisessä kortteerissaan Kolikkoinmäellä. Eivät siellä enää olleet entiset isännät, vaan talo oli täynnä sotilaita
Jännitys alkoi vähitellen helpottaa, kun ilta hämärtyi. Isä oli ottanut selvää, että juna Kouvolaan lähtee illalla kello 7.00 ja sieltä eteenpäin Mäntyharjun asemalle. Linja-auto Mäntyharjulta Ristiinaan lähtee junan tulon jälkeen. Olimme asemalla hyvissä ajoin ennen junan lähtöä. Juna oli myöhässä. Se lähti vasta vähän yli 10. En tiedä mitä isä ajatteli, mutta minusta tuntui helpottavalta, kun pääsimme junaan ja se lähti pois Viipurista.

Juna oli tupaten täynnä eikä siellä ollut paikkoja juuri missään. Hattu ym. hyllyillä makasi sotilaita, samoin penkkien alla ja käytävillä. Isä sanoi, että mennäänpä katsomaan tuonne konnarivaunuun, kuka siellä on konnarina – jospa vaikka olisi tuttu mies. Olihan se tuttu – isän kaima Kouvolasta. Taisipa olla vielä vähän sukuakin. Hän oli kovasti yllättynyt meidän ilmestymisestämme sinne. Siellä me sitten vietimme sen yön. Sitä minä kovasti ihmettelin, mitenkä ne konnarit voivat olla niin kuumassa kopissa: mittari näytti 30 astetta. Kamiina, joka oli nurkassa, hehkui punaisena ja sen päällä porisi jatkuvasti kahvi- tai korvikepannu. Siitä ne sotapoliisitkin kävivät välillä hörppäämässä. En minä kauan jaksanut pysyä hereillä. Löysin lattialta sen verran tilaa, johon menin pilkakseni, ja hetkessä oli taju poissa. Isä herätteli ennen Kouvolaa ja sanoi, että nyt syödään eväitä, jotta jaksetaan loppumatka Ristiinaan.

Kouvolaan saakka pääsimme, mutta sitten tulikin mutka matkaan. Se Viipurin juna oli niin paljon myöhässä, että Mikkelin juna olija aikoja sitten mennyt. Seuraava juna lähtisi vasta joskus illalla. Pääsimme sitten jatkamaan matkaa Kouvolasta ja tulimme Mäntyharjun asemalle joskus keskiyöllä. Ei sieltä mitään linja-autoa Ristiinaan mennyt. Se oli lähtenyt jo aikoja sitten, kun juna oli niin paljon myöhässä. Se oli sitä sota-aikaa! Mikä nyt eteen? Minä sanoin isälle, että eihän matka ole kuin 14 kilometriä ja sitten olemme kotona. Mennään kävellen. Lähdimme pistämään tossua toisen eteen. Aluksi matka meni kohtuullisen hyvin, mutta sitten isä alkoi sanoa: ”Mennään johonkin taloon yöksi – herätetään talonväki, kyllä ne meille yösijan antaa.

Minä olin sitkeämpi ja vedin aina eteenpäin. Pakkasta oli nytkin yli 20 astetta. Pääsimme lopulta kotiin. Kun isä heitti kengät pois jalasta, niin näin, että jalkapohjat olivat aivan vesikelloilla. Rakot olivat tosi mahtavat. Silloin ymmärsin, miksi isä olisi halunnut jäädä niin monta kertaa sen kävelymatkan aikana johonkin taloon yöksi. Että sellainen oli Viipurin matka joulun aikaan vuonna -39.