Keski-Suomesta paljastuu yhä sotien jälkeen piilotettuja aseita. Vesankalainen Kalevi Seppänen tuomittiin, mutta varsinainen salaisuus säilyi vuosikymmeniä.

Teksti: Pauliina Ylitalo, Mikko Porvali

Asekätkijän poika Juha Seppänen seisoo vanhan kotitalonsa päädyssä, tarkalleen vanhan tomaattipenkin paikalla. Paikasta kaivettiin kiväärinpatruunoita helmikuussa 1946. Maanlaajuinen asekätkentäorganisaatio oli tuolloin paljastunut ja sen seurauksena etsintöjä tehtiin myös Jyväskylän Vesangassa sijaitsevalla Ala-Siekkilän tilalla.

Juhan isä kapteeni Kalevi Seppänen kertoi samana päivänä järjestetyssä kuulustelussa, että Jyväskylän asetehtaan palveluksessa ollut Arvo Lehto ja kaksi muuta miestä olivat tuoneet panoslaatikot tilalle kuorma-autolla keväällä 1945. Ne oli nostettu ensin aittaan. Seppänen oli siirtänyt ne sieltä huhti–toukokuussa kuoppaan, jonka oli kaivanut ”talon päädyn eteen”.

Seppänen vannoi samalla, ”että tämän jälkeen hän ei ollut kenenkään kanssa puheissa kätkemistään tavaroista eikä myöskään mistään muustakaan kätkemispuuhiin liittyvistä asioista.” Seppänen painotti, ”ettei hän ole tietoinen asiasta sen enempää kuin mitä yllä on kertonut”.

Tutkintapöytäkirjan mukaan tomaattipenkin paikalta, noin 50 senttimetrin paksuisen hiekkakerroksen alta, nostettiin esiin 9 patruunalaatikkoa. Rikostutkija Kaino Rautiainen laski patruunoita olleen yhteensä 15 000 kappaletta, joskin kunnoltaan homeisia. Seppänen tuomittiin asekätkennästä kahden kuukauden vankeuteen.

Sen Seppänen jätti kuulusteluissa kertomatta, että varsinainen asekätkö sijaitsi viereisen Halisen talon mailla. Seppänen ja naapurin isäntä Mikko Halinen kätkivät maahan panssarintorjuntakiväärejä ja pikakiväärejä.

Ne pysyivät piilossa aina 1990-luvulle asti. Mikko Halinen oli tuolloin jo edesmennyt, mutta hän oli kertonut kätköstä lapsilleen.

– Isä tiesi paikan summittaisesti ja ryhtyi erään naapurinmiehen kanssa etsimään aseita metallinpaljastimella. Se oli usean päivän homma, mutta lopulta aseet löytyivät, asekätkijän pojanpoika Pekka Halinen kertoo.

Operaatio hoidettiin salassa. Miehet kaivoivat aseet esille ja kantoivat ne suojaan Halilan riiheen.

– Ne luovutettiin sieltä poliisille 2010-luvulla. Aseita oli melkein joukkueelliselle miehiä.

Mutta osa jäi silloin huomaamatta. Riihestä löydettiin sodanaikaisia lippaita vielä tänä syksynä.

Asekätköjä on yhä varmuudella löytymättä, sanoo asekätkentään perehtynyt kamarineuvos, tietokirjailija Erkki Fredrikson. Keski-Suomessa asekätkentään osallistui kymmeniä ellei satoja henkilöitä. Kätköjä oli todennäköisesti useampia satoja.

Fredrikson on itsekin asekätkijän poika.

– Isä sai tuomion mitättömästä etappikätköstä, vaikka oli iso tekijä näissä asioissa. Jyväskylän suojeluskuntapiirin kuljetus- ja talouspäällikkönä hän oli muun muassa järjestämässä rahoitusta operaatioon Keski-Suomessa.

Myöhempinä vuosikymmeninä Eero Fredrikson kertoi lapsilleen useista kätköistä, joita hän oli ollut järjestämässä. Erkki Fredriksonin mukaan toiminnan laajuutta kuvaa hyvin esimerkki Keuruulla.

– Ystäväni Toivo Virkkunen oli ollut rakentamassa kesämökkiä 1950-luvun alussa, kun hän oli saanut kiireellisen viestin. Mäntäntietä oli ruvettu rakentamaan ja linjaus kulki yli kummun, jonka sisällä oli iso asekätkö.

Virkkusen lisäksi samanlainen kutsu meni lukuisille muille.

– Elokuisena pimeänä iltana hän meni sovittuun paikkaan, tienhaaraan Keuruun keskustan lähellä. Paikalla oli tuolloin jo kymmenkunta moottorivenettä odottamassa ja jokaiseen lastattiin aseita. Lisäksi oli hevosia.

Virkkunen ei tuntenut muita. Hän itse sai mukaansa muutaman konepistoolin sekä kymmeniä kiväärejä, ja kätki ne rakenteilla olevan kesämökkinsä kivijalkaan. Sieltä ne sittemmin löydettiin – mutta palataan siihen myöhemmin.

Fredrikson valmistelee parhaillaan uutta tietokirjaa aiheesta, tällä erää ilmiantojen näkökulmasta. Hänen isästään laverteli aseiden kuljetuksiin osallistunut mies.

– Isä oli siitä loppuikänsä katkera.

Fredrikson on nyt löytänyt todisteita siitä, että valtiollinen poliisi maksoi asekätköjen paljastumiseen johtavista ilmiannoista. Se sai monet ilmiantamaan suojeluskuntien toimintaan osallistuneita isäntiä – aiheellisesti tai aiheetta.

Asekätkentä alkoi tasan 80 vuotta sitten jatkosodan jälkeen syksyllä 1944. Silloin Keski-Suomen teillä liikkui joukko kuorma-autoja, jotka kuljettivat syksyn pimeydessä poikkeuksellisia kuormia maakunnan maatiloille, yritysten varastoihin, seurakuntien kiinteistöihin sekä luotettujen ihmisten koteihin. Operaatio jatkui vielä Lapin sodan aikana ja sen päätyttyä keväällä 1945.

Keski-Suomeen hajasijoitettiin kahden jalkaväkipataljoonan koko aseistus, räjähdysaineet, työkalut, viestivälineet ja muu sotilasmateriaali, mukaan lukien myös polttoainetta. Maakuntaan kätkettiin karkeasti arvioiden tuhat kivääriä, 800 konepistoolia, sata pikakivääriä ja kuusikymmentä pistoolia. Raskaampaa aseistusta edustivat kymmenkunta konekivääriä ja kevyttä kranaatinheitintä sekä suuri määrä panssarintorjunta-aseita, räjähteitä ja miinoja.

Kuntasoluihin jakautuvaan organisaatioon kuului paljon miehiä, mutta vain hyvin harvalla sotilaalla oli kokonaiskäsitys siitä, mitä kaikkea Keski-Suomeen kätkettiin. Koko maakunnan alueelta asian tunsivat todennäköisesti vain Päämajan Operatiivisella osastolla kätkentää johtaneet upseerit: eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko-Sakari Haahti. Keski-Suomi jakautui kahteen suojeluskuntapiiriin. Pohjoisessa maakunnassa toimineen Sisä-Suomen suojeluskuntapiirin alueella kaikkien kätköjen tarkat sijainnit ja määrät tiesi vain majuri Jukka Malmivaara, myöhempi Kuopion piispa.

Jyväskylän suojeluskuntapiirin alueella kokonaisuuden tunsi hieman useampi henkilö, majuri ja myöhempi kansanedustaja Eero Kivelä sekä hänen apunaan hankkeessa toimineet metsänhoitajat, kapteenit Tauno Tiainen ja Yrjö Korhonen.

Hajanaisia asekätköjä oli löydetty jo vuonna 1944, mutta hankkeen laajuus alkoi aueta keväällä 1945.

Luottamukseen perustuva järjestelmä oli yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Oulussa kätkennässä apumiehenä ollut sotilas ryhtyi myymään erään kätkön säilykkeitä omaan laskuunsa eteenpäin. Kun asiaa ryhdyttiin selvittämään, mies ilmoitti asiasta Suomeen asetetulle valvontakomissiolle, jota Neuvostoliitto hallitsi. Alkoi mittava tutkinta, joka edellytti muun muassa taannehtivien erityislakien säätämistä.

Kätkijöiden tuomitsemiseksi säädettiin taannehtiva laki, alunperin kätkeminen ei ollut siis rikollista. ”Laki aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa” tuli voimaan vuonna 1947. Hankkeen tutkintaa varten perustettiin erillinen Sisäasiainministeriön tutkintaelin (SMTE). SMTE:n rikostutkijat olivat paljolti ammattitaidottomia ja poliittisin perustein rekrytoituja.

– Valpo oli kommunistien käsiin kaapattu valtiollinen poliisi kuten myös SMTE, joka perustettiin asekätkentää tutkimaan Valpon riittämättömien resurssien vuoksi. Kotikommunistit olivat yleensäkin paljon innokkaampia asekätkijöiden etsijöitä kuin valvontakomission venäläiset.

Tutkinnan alkuvaiheissa kätkennän johtomiehet vaikenivat tyystin. Kätkennän laajuuden paljastuttua sotilasjohto määräsi kätkentää suojeluskuntapiireissä johtaneet, niin sanotut toiset yleisesikuntaupseerit paljastamaan kätköt. Jyväskylän suojeluskuntapiirissä tätä käskyä noudatettiin – tai ainakin oltiin noudattavinaan.

Jyväskylän piiristä purettiin 35 kätköä, joten Jyväskylään ja eteläiseen Keski-Suomeen ei suurempia määriä aseita jäänyt. Tai niin pitkään luultiin. Uusia kätköjä on sittemmin löydetty nimenomaan Jyvässeudulta.

Majuri Malmivaara ja pohjoisen Keski-Suomen kätkijät sen sijaan eivät noudattaneet käskyä kätköjen paljastamisesta, koska pitivät sitä pakon edessä annettuna. Kätköjä tehtiin vähintään 60, joista tutkinnassa paljastui 28. Osa materiaalista siirrettiin salaa puolustusvoimien varikoille, mutta osa jäi kateisiin.

Yksi pohjoisen Keski-Suomen merkittävimmistä myöhemmistä löydöistä tehtiin Viitasaaren sankarihautausmaalta syksyllä 2006, kun silloisen kaupunginjohtaja Asko Liimataisen isän Matti Liimataisen haudasta nostettiin yhdeksän konepistoolia, kolme pikakivääriä ja 10 000 patruunaa.

Muutaman keskisuomalaisen kunnan on pitkään kerrottu jääneen asekätkennän ulkopuolelle. Epävarmaa on, onko sekään koko totuus. On sanottu, ettei kätköjä tehty Äänekoskelle tai Suolahteen. Sodanaikaisissa kuulustelupöytäkirjoissa kerrotaan kuitenkin myös Äänekoskelle toimitetusta aselähetyksestä ja siihen liittyvästä kätkemistuomiosta.

Keuruulle, Haapamäelle, Koskenpäälle ja Multialle luotiin organisaatio, mutta pitäjiin ei tiettävästi tuossa vaiheessa riittänyt kätkettävää materiaalia. Näissäkin kunnissa asuvia miehiä oli kuitenkin mukana laajemmassa operaatioissa, sillä heitä löytyy tuomittujen listalta.

Muurameen ei tehty asekätköjä, mutta kaukopartiomiehiä huoltanut Lento-osasto Jauri kätki Päijänteen saariin suuria määriä polttoainetta ja jopa lentokoneita. Kätköt paljastuivat, kun sysmäläinen työtön sekatyömies ryhtyi myymään metsästä löytämäänsä lentobensiiniä.

Poliittinen jakauma ei sanellut kätkökuntia, ja niinpä kätköjä tehtiin esimerkiksi vasemmistolaisena pidetyn Säynätsalon kirkkoon. Kirkkoherra, asekätkijä Robert Valpio nuhteli kätkijätoveriaan Osmo Suontilaa, koska joutui saarnastuoliin piilotettujen käsikranaattilaatikoiden vuoksi seisomaan saarnatessa hankalasti sivuttain. Vastaus oli käytännöllinen: ”Tilaa ei saada lisää, mutta saarnaa voi lyhentää.”

Kun hanke paljastui ja tutkinta alkoi, raskauttavaksi muuttuneesta materiaalista haluttiin päästä eroon. Tällöin aseita muun muassa upotettiin vesistöihin ja haudattiin maahan. Näitä kätköjä ei tehty enää käytön varalta, vaan ainoastaan siksi, etteivät aseet löytyisi enää kätkijöiden hallusta. Yksi tällainen hävityskätkö sijaitsee Laukaan satamassa ja toinen iso hävityskätkö Kuusaankoskessa. Paikkoihin on tiettävästi pudotettu rekikuormittain aseita.

Päämajan asekätkentäoperaation lisäksi aseita saatettiin kätkeä myös yksityisesti.

Asekätköistä on puhuttu paljon, mutta yksi asia on jäänyt huomiotta. Erkki Fredriksonin arvion mukaan Suomessa oli kätköjen lisäksi olemassa myös suunnitelma joukoista, jotka olisivat tarpeen niin vaatiessa – siis Neuvostoliiton miehityksen uhatessa – tarttuneet aseisiin.

– Olen löytänyt ilmiantoasiakirjojen joukosta luettelon miehistä, jotka kuuluivat Konnevedellä tällaiseen toimeenpanevaan organisaatioon. He olisivat olleet ensimmäisiä, aseisiin hälytettäviä miehiä.

Fredriksonin mukaan kätkettyjä aseita ei ollut tarkoitettu puolustustaisteluun, vaan viivyttämään mahdollista miehitystä sen aikaa, että maakunnissa olisi saatu käyntiin laajempi sissitoiminta. Sitä varten suunnitellusta toteuttavasta organisaatiosta ei ole vuosikymmenten saatossa hiiskuttu.

Kun hirvenmetsästys alkoi Suomessa 1960-luvulla, kätkettyjä aseita muutettiin hirvikivääreiksi. Yleensä vallesmannit antoivat aseille luvat.

Äänekosken asekätköihin liittyviä tietoja vahvistaa myös Fredriksonin kertomus.

– Sodan jälkeen Äänekoskella paloi puutalo, mutta palokunta ei suostunut menemään sisälle sammuttamaan sitä. He tiesivät, että talon vintti oli täynnä räjähdysaineita.

Asekätkentäjuttu on yhä Pohjoismaiden suurin rikosprosessi. Keski-Suomen maakunnassa noin 80 asekätkijää tuomittiin vankeusrangaistuksiin, joiden yhteismäärä oli noin 25 vuotta. Koko maassa tuomittiin 1 488 hengelle vankeutta yhteensä lähes 400 vuotta.

Keski-Suomen kätkennän johtajat menestyivät myöhemmässä elämässään. Jukka Malmivaarasta tuli Kuopion piispa, Eero Kivelästä kansanedustaja ja presidentin valitsijamies. Kumpikin tuomittiin yli vuoden vankeusrangaistukseen.

Eero Kivelä nousi eduskuntaan Kalle Jutilan varamiehenä suoraan vankilasta. Sattumalta Kivelä kuuli vartijaltaan Jutilan siirtyneen lähettilääksi Washingtoniin. Kivelä ilmoitti olevansa istuva kansanedustaja ja nauttivansa parlamentaarista koskemattomuutta. Tutkijoiden ei auttanut kuin vapauttaa Jyväskylän pääkätkijä.

Monet tuomitut olivat kotiseutunsa vaikuttajia: pankkimiehiä, pappeja ja yritysjohtajia. Lakkitehtailija Eero Fredrikson kehysti tuomion työhuoneensa seinälle. Myöhempi maaherra Matti Jaatinen jäi tuomiotta, mutta osallistui koulupoikana kätkentään.

Usein kätkentä pidettiin suvun piirissä. Hankasalmelta tuomittiin vankeuteen neljä Jalkasta. Töysän perheessä Petäjävedellä sovittiin puhuttavan asiat isän päälle. Isä jouti vankilaan, kun pojat pyörittivät maatilaa ja linja-autoliikettä.

Vielä 2000-luvulla Keski-Suomessa on purettu asekätkentäjutun aikaisia kätköjä lähes vuosittain. Poliisi ja puolustusvoimat ovat muun muassa noutaneet räjähdysaineita navettojen ylisiltä, raivanneet kranaatinheittimen ammuksia maastokätköistä sekä kaivaneet erilaisista maasijainneista kymmenittäin kiväärejä ja konepistooleja.

Halisen ja Virkkusen kätköjen kaltaisia on vielä muitakin. Erkki Fredrikson kertoo tietävänsä varmuudella ainakin yhden jyväskyläläisen kätkön, joka ei ole vielä paljastunut.

Jyväskylän Vesangassa sijaitsevat Ala-Siekkilän ja Halilan talot ovat suomalaisessa historiassa merkkipaikkoja. Osoitus siitä, kuinka maanpuolustustyö jatkui sodan päättyessä. Monet isänmaan miehet veivät salaisuuden mukanaan hautaan.

Pekka Halinen on siitä kiitollinen.

– Haluan tuoda ilmi oman ja sukuni kiitollisuuden siitä, ettei isoisää käräytetty.

Naapuri Kalevi Seppänen piti suunsa visusti kiinni, vaikka joutui itse tuomiolle.

Vaan mahtoivat miehet myöhemmin olla tyytyväisiä onnistumiseensa: panoksia oli kaivettu tomaattipenkistä, mutta läheisen pellon taakse metsäkumpareelle kätketty suuri asekätkö pysyi piilossa.

Onko sinulla tietoa keskisuomalaisista asekätköistä? Keräämme tietoja ja kertomuksia aiheesta. Yhteydenotot osoitteeseen pauliina.ylitalo@keskisuomalainen.fi tai puhelimitse numeroon 040 569 6193. Jos tiedossasi on varma asekätkö, ilmoita siitä viranomaisille. Kätköjä ei pidä missään tilanteessa käsitellä itse.

Operaatio itsenäisyyden turvaamiseksi

Päämajan Operatiivinen osasto aloitti Suomessa sotilasmateriaalin hajavarastoinnin syksyllä 1944, kun liittoutuneiden valvontakomissio saapui maahan ja aloitti toimintansa. Tulokkaisiin ei luotettu, eikä ollut mitään takeita siitä, että aseleposopimus pitäisi eikä Neuvostoliitto jatkaisi sotaa Suomea vastaan.

Aseleposopimuksen ehtoihin kuului Suomen armeijan saattaminen rauhanajan vahvuuteen syksyn aikana. Tämä käsitti myös puolustusvoimien kaluston kuljettamisen varikoille ja varuskuntiin, jotka kaikki olivat valvontakomission ja samalla puna-armeijan tiedossa.

Päämajan ja sotilaallisen varautumisen näkökulmasta tämä muodosti vakavan uhan. Mikäli sota jatkuisi, Suomen aseellinen puolustaminen edellyttäisi liikekannallepanoa ja sodanajan joukkojen perustamista uudelleen. Jos valvontakomissio ja puna-armeija yrittäisivät miehittää Suomen, uuden liikekannallepanon turvaaminen edellyttäisi sitä suojaavia joukkoja.

Kätköt tehtiin näiden joukkojen varustamiseksi.

Keskisuomalaisia tutkittuja ja tuomittuja

Jyväskylä ja Jyväskylän maalaiskunta: Ahola Frans, maanviljelijä; Aittola Uuno Dagvar, toimitusjohtaja; Fredrikson Eero, ekonomi; Haukkamaa Lauri Olavi, tilanhoitaja; Huttunen Lauri Ilmari, toimistosihteeri; Kinnunen Johannes, maanviljelijä; Kivelä Arvo Anton, insinööri; Koivisto Eero Ilmari, opiskelija; Laakso Osmo Arne, viilaaja; Laitio Lauri Olavi, teknikko; Lehto Arvo Samuel, sos.huolt; Nurhonen Vilho Einari, sorvaaja; Oksanen Taavetti, maanviljelijä; Seppänen, Kalevi Väinö; Takala Toimi Tauno J, osastonhoitaja; Virolainen Toivo Johannes, asetarkastaja; Åström Torsten, puutarhuri.

Säynätsalo: Paasikoski Paavo, diplomi-insinööri; Suontila Osmo Ilmari, myyntipäällikkö; Valpio Robert August, kirkkoherra.

Korpilahti: Jokinen Mauno Ismael, viilari; Liinperä Einar Kustaa, mylläri; Punamäki Juho Jaakko, opettaja.

Jämsä: Olava Toivo Oskari, apulaisjohtaja; Palm­roth Hugo Hjalmar H, tilanomistaja; Patajoki Lauri Samuli, maanviljelijä; Patajoki Simo Titus, maanviljelijä.

Jämsänkoski: Kare Kosti, kirjanpitäjä; Pohto Paavo Antero, osastonjohtaja; Valtonen Simo Antero, rakennusmestari.

Koskenpää: Kansanaho Valdemar, maanviljelijä.

Joutsa: Kaukoranta Esko August, metsätyönjohtaja; Majala Joose Edvard, metsäp.päällikkö; Pekkonen Armas Emil, kamreeri.

Hankasalmi: Jalkanen Heikki Juho, maanviljelijä; Jalkanen Heikki Paavo, maanviljelijä; Jalkanen Paavo, maanviljelijä; Jalkanen Pentti, työnjohtaja.

Kannonkoski: Manninen Emil, maanviljelijä; Pietilä Eino Jaakko, pastori.

Karstula: Eira Akseli Adolf, piiriesimies; Jaskari Toivo Antero, liikemies; Kemppainen Matti, maanviljelijä; Möttölä Juho Tuomas, maanviljelijä; Oikari Eino Anton, maanviljelijä; Poikonen Lauri Taavetti, maanviljelijä; Rantala Artturi Aleksei, maanviljelijä; Saramäki, Vieno Matti, maanviljelijä; Seppänen Antti Armas, piirityönjohtaja.

Keuruu: Airaksinen Olavi, liikemies.

Kinnula: Leppänen Toivo Matti, maanviljelijä.

Kivijärvi: Kotilainen Heimo Antti, maanviljelijä; Soini Jaakko, kauppias.

Konnevesi: Puttonen Anton Olavi, maanviljelijä.

Kyyjärvi: Saramäki Varma Lauri, maanviljelijä.

Laukaa: Alhojärvi Oma Juha Väinö, diplomi-insinööri; Haarala Emil, työnjohtaja; Herranen Onni Ilmari, osastopäällikkö; Jalkanen Petter, maanviljelijä; Lahtinen Viljo Feliks, katsastaja; Riipinen Eino Ilmari, pankinjohtaja; Vehviläinen Antti, liikkeenharjoittaja; Vehviläinen Vilho, maanviljelijä; Vuorimies, Eero Johannes, työnjohtaja.

Luhanka: Halmekoski Oiva Arvid, maanviljelijä; Kuusela Martti Johannes, metsänhoitaja; Nieminen Toimi Rikhard, maanviljelijä, Ruohtula Olavi Allan R, maanviljelijä.

Petäjävesi: Asunta Pekka, metsätyönjohtaja; Kokkila Veikko Armas, maanviljelijä; Koljonen Kalle Johan H, maanviljelijä; Lipponen Ahti Sakari, piirityönjohtaja; Paulasto Eero Pellervo, maanviljelijä; Tiainen Mauno David, kauppias; Töysä Johannes Abraham, maanviljelijä.

Pihtipudas: Koponen Lauri Olavi, piirityönjohtaja; Niskanen Onni, huoltomies.

Saarijärvi: Nurmela Yrjö Sakari, maanmittausinsinööri; Rutanen Lauri Viljo, maanviljelijä.

Pylkönmäki: Vilppula Herman, pankinjohtaja; Vilppula Taneli, maanviljelijä.

Toivakka: Jussila Eino Vihtori, maanviljelijä; Liukkonen Toivo, maanviljelijä.

Uurainen: Jokinen Veikko Ilmari, maanviljelijä; Silvasti Viljo, maanviljelijä.

Viitasaari: Helanterä Osmo Otto R, metsänvartija; Hillu Arvo Aukusti, pankinjohtaja; Laakso Leo Pertti, piirityönjohtaja; Saraste Erkki Johannes, maanviljelijä.

Äänekoski: Vainio, Kalle Elis, maanviljelijä.

Konginkangas: Suojanen Paavo August, pankinjohtaja.

Sumiainen: Mesiäinen Ahti Jaakko, konstaapeli.

Suolahti: Rännäli Evert Ensio.

Listalla ovat mukana ne Matti Lukkarin asekätkentää koskevassa tutkimuksessa mainitut keskisuomalaiset, jotka ovat saaneet asekätkennästä tuomion tai olleet pitkään pidätettyinä. Listatut miehet olivat mukana kuntasolujen toiminnassa: asekätkennässä, sen johtamisessa tai aseiden kuljettamisessa. Listalta puuttuu osa asekätkennän maakunnallisista johtohahmoista, sillä he työskentelivät piiritason organisaatiossa. Keski-Suomessa piiritasolla tuomittiin muun muassa Eero Kivelä, Yrjö Korhonen, Jukka Malmivaara ja Tauno Tiainen.

Juttu on julkaistu Keskisuomalaisessa 6.10.2024.