Nurmeksen sotaveteraanit lakkautui – Perinnetoimikunta jatkaa sotasukupolven tukemista

Nurmeksen sotaveteraanit lakkautui 24.2.2022 – Perinnetoimikunta jatkaa sotasukupolven tukemista

Kuvassa ihmisiä istumassa seurakuntakeskuksen salissa.

Nurmeksen sotaveteraaniyhdistyksen viimeinen Joulujuhla seurakuntakeskuksella 10.joulukuuta 2021. (kuva: Mikko Rautiainen)

Viime kuukaudet ovat olleet Nurmeksen sotaveteraaniyhdistyksessä jäähyväisten aikaa, yhdistyksen päätettyä lopettaa toimintansa. 10.joulukuuta, viime vuonna yhdistys kokoontui viimeiseen puurojuhlaansa Nurmeksen seurakuntakeskukselle. Tilaisuudessa oli paikalla yksi sotiemme veteraani sekä useita muita sotavuodet kokeneita, heistä vanhimmalla ikää jo yli 100-vuotta. Joulupuuron lisäksi nautittiin musiikista, jota tarjosivat Nurmeksen mieskuoro sekä karjalankielellä esiintynyt valtimolainen Lauluset -yhtye. Paikalla ollut Rintamaveteraaniliiton pj. Heikki Karhu palkitsi Tuomo Höltän rintamaveteraaniliiton kunniaristillä. Nurmeksen sotaveteraanit puolestaan palkitsi kauppias Pasi Korhosen pöytäviirillä veteraanityön tukemisesta. Vaikka yhdistys lakkautuukin, järjestetään sotasukupolvelle suunnattu joulujuhla myös tulevana jouluna.

Kuvassa kaksi mieshenkilöä ja etualalla sotaveteraaniliiton pöytästandaareja.

Yhdistyksen päätöstilaisuudessa puhuivat Nurmeksen sotaveteraanien viimeinen pj. Jussi Säämänen (vas.) sekä Sotien 1939-1945 Pohjois-Karjalan perinneyhdistyksen toiminnanjohtaja Jouni Mattila.

Viimeiseen päättävään kokoukseensa yhdistys kokoontui Nurmeksen seurakuntakeskukselle historiaan jäävänä dramaattisena torstaina 24.helmikuuta 2022, samana päivänä, jolloin Venäjä aloitti sodan Ukrainaa vastaan. Puheenjohtajana reilut viisi vuotta toiminut Jussi Säämänen avasi kokouksen, joka päätti vuonna 1967 alkaneen toiminnan. Alussa pidettiin hiljainen hetki äskettäin poismenneen sotaveteraani Siiri Huttusen (1929–2022) muistoksi. Lakkaava yhdistys muisti ansioituneita jäseniään ja yhteistyökumppaneita. Kunnianosoituksia oli jakamassa Pohjois-Karjalan sotaveteraanipiirin toiminnanjohtaja Jouni Mattila. Korkeimmat huomionosoitukset saivat hoiva- ja tukityöstä vastannut Leena Moilanen, joka palkittiin sotaveteraanien ansioristillä sekä Nurmeksen eläkkeellä oleva kaupunginjohtaja, kaupunkineuvos Pertti Vainionpää, jolle myönnettiin sotaveteraaniliiton mitali. Tilaisuus päättyi Lääninrovasti Markus Kontiaisen pitämään hartaukseen.

Kuvassa palkittuja henkilöitä sotaveteraanien pöytästandaareiden kanssa.

Nurmeksen sotaveteraanit ry. palkitsi veteraanityötä tehneitä viimeisessä kokouksessaan 24.2.2024. Kuvassa osa palkituista (vas. Terho Okkonen, ?, Markus Kontiainen, Jussi Säämänen ja Jouni Mattila)

Vaikka veteraaniyhdistys nyt lakkautuikin, ei sen toiminta kuitenkaan käytännössä pääty. Tehtävät siirtyvät Sotien 1939–1945 Nurmeksen perinnetoimikunnalle, joka on toiminut yhdistyksen rinnalla jo runsaat kolme vuotta. Entiset tutut toimijat jatkavat sotasukupolven tukemista toimikunnan ja siihen kuuluvien yhdistysten riveissä. Heidän rinnalleen on saatu myös uusia tekijöitä, kuten Paula Timonen, jonka perinnetoimikunta nimitti sotasukupolven hoiva- ja tukityöstä vastaavaksi henkilöksi. Ylä-Karjalan alueen toinen veteraaniyhdistys, Valtimon rintamaveteraanit jatkaa edelleen toimintaansa.

Mikko Rautiainen, Sotien 1939–1945 Nurmeksen perinnetoimikunnan pj. (kirjoitettu 2022)

Nestor Pyykön kokemus partisaaneista Juuan Vuokossa kesällä 1943

Nestor Pyykkö (1926-2019), Nurmeksen Salmenkylästä kertoo alla olevalla videolla, miten hän oli joutua neuvostopartisaanien sieppaamaksi Vuokossa kesällä 1943. Pyykkö kertoo asiasta alla olevalla videolla kohdassa: 04:32-07:38. Haastattelu on vuodelta 2019. https://www.youtube.com/watch?v=j6loZ1XeRSg

 

Mikko Rautiainen

Juho ja Anna-Liisa Turunen

3. Juho (1911–2004) ja Anna-Liisa (1916-2008) Turunen

Juho (1911-2004) ja Anna-Liisa (1916-2008) Turunen. Kuva on todennäköisesti jatkosodan ajalta.

Juho Turunen syntyi Ilomantsin Ratilanvaaralla 16.huhtikuuta 1911. Vanhemmat olivat Iisakki (1865-1937) ja Beata (1884-1954, os. Kuivalainen) Turunen. Juhon kaikki sisarukset menehtyivät jo lapsina. Itsenäisyyden alun sekasortoisissa vaiheissa Juholta jäi kansakoulu käymättä. Lukutaidon hän opetteli itse ja hänestä tulikin hyvin innokas lehtien lukija ja yhteiskunnallisten asioiden seuraaja. Isä kuoli Juhon ollessa noin parikymppinen nuori mies. Tilan hoito jäi Juhon ja hänen äitinsä vastuulle.

Kutsunnoissa Juho kävi vuonna 1930 ja asevelvollisuuttansa hän lähti suorittamaan Laatokan Karjalaan Pitkärantaan, Salmin Rajavartiostoon maaliskuussa 1932. Aika oli sisäpoliittisesti levotonta, Mäntsälän kapina oli päättynyt vain pari viikkoa aiemmin. Sodat olivat kuitenkin edessä vasta kaukana tulevaisuudessa, eikä erinomaisen kivääriampujan merkin saanut Juho osannut aavistaa, että hän joutuisi soveltamaan opittuja taitoja myös käytännössä. Palvelus päättyi 350 vuorokauden jälkeen helmikuussa 1933. Sotilastaitoja hän kävi kertaamassa kesällä 1937, 20 vuorokauden pituisessa harjoituksessa.

Anna-Liisa Haapalainen syntyi Ilomantsin Iljanahossa, Liepalan talossa Matti (1882-1942) ja Siiri (1890-1950, os. Kukkonen) Haapalaisen perheeseen 17. syyskuuta vuonna 1916. Hänen veljiään olivat Einari, Viljo, Alpo ja Erkki sekä sisariaan Helvi, Vieno ja Sylvi. Anna-Liisa kävi kansakoulun Sonkajassa sekä myöhemmin pienviljelijäkoulun kirkolla. Juho ja Anna-Liisa avioituivat vuonna 1938 ja pariskunnan ensimmäinen lapsi, Raimo syntyi vuonna 1939.

Talvisota – Möhkössä ja Iisalmessa

Rauhanomaiset askareet keskeytyivät äkillisesti sodan uhkaan syksyllä 1939. Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan alueita Karjalasta. Suomen tekemät myönnytykset eivät riittäneet Neuvostoliitolle ja neuvottelut katkesivat tuloksettomina. Neuvostoliiton puna-armeija vyöryi Suomen rajojen ylitse 30. marraskuuta. 28-vuotias Juho oli määrätty puolustamaan kotipitäjäänsä Möhkön rintamalle 11. Erillispataljoonaan. Palvelukseen astuminen oli tapahtunut jo 7.lokakuuta. Ensimmäisen sotayönsä sotamies Juho Turunen kertoi viettäneensä puunkatveessa,. Aamulla jalat olivat jäässä. Sodan vuoksi rajapitäjät määrättiin tyhjennettäviksi siviiliväestöstä. Anna-Liisa, Raimo ja Beata evakuoitiin Iisalmen maalaiskuntaan, jossa asuttiin Laidinmäen koulun lattialla. Evakkoreissusta tuli surullinen. Pieni Raimo sairastui tuhkarokkoon ja kuoli jälkitautiin yhden vuoden, yhden kuukauden ja 11 päivän ikäisenä. Juho tuli rintamalta kantamaan poikansa arkkua. Hautajaisten jälkeen oli palattava sotaan. Lapsensa menettänyt Anna-Liisa puolestaan määrättiin karjanajoon. Joukkohaudassa lepäävän Raimon siirtäminen myöhemmin Ilomantsiin ei onnistunut. Ennen talvisodan päättymistä Juho joutui vielä Kollaalle lähtevään kuljetukseen, mutta perille ei ehditty, aselepo astui voimaan 13.maaliskuuta. Moskovan rauhanehdot olivat raskaat ja myös Ilomantsi menetti alueitaan Neuvostoliitolle. Kantakortti kertoo, että Juho lomautettiin armeijasta toistaiseksi 26.huhtikuuta 1940. Juho ja Anna-Liisa pääsivät jatkamaan Ratilaan talvisodan vuoksi keskeytyneitä töitään, mutta rauha jäi lyhyeksi, vain runsaan vuoden mittaiseksi. Jo toukokuussa 1941 Juho määrättiin kymmenen päivää kestävään kertausharjoitukseen.

Jatkosota – Enosta Syvärille

Suomi pelkäsi Neuvostoliiton uutta hyökkäystä ja haki turvaa Saksasta. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi kesällä 1941. Suomi vakuutti pysyvänsä puolueettomana. Neuvostoliitto ei luottanut Suomen rauhantahtoon ja aloitti sotatoimet Suomea vastaan pommittamalla useita paikkakuntia kesäkuun lopulla. Kun Neuvostoliiton maahyökkäystä Suomeen ei tullut, määräsi ylipäällikkö Mannerheim Karjalan armeijan hyökkäämään Laatokan pohjoispuolelle. Tähän hyökkäykseen otti osaa myös sotamies Juho Turunen. Ilomantsin ja Enon reserviläisistä koottiin pataljoonat, jotka liitettiin jalkaväkirykmentti 9: teen. Kranaatinheitinmies Turusen uusi sotaretki kulki Enosta Laatokan pohjoispuolelle Pälkjärvelle ja Sortavalaan ja sieltä edelleen vanhan valtakunnan rajan ylitse Itä-Karjalaan, Aunukseen, josta Juhon mieleen jäi valtava Kaskanan korpi. Itä-Karjalan valtaus huipentui Syvärin ylitykseen. Syvärin takana Ostassa JR 9 ja muut suomalaiset jäivät odottamaan kädenlyöntiä saksalaisten kanssa, jota ei koskaan tapahtunut. Alkoi kaksi ja puoli vuotta kestävä asemasotavaihe. Kotiin oli satoja kilometrejä, Moskova oli yhtä lähellä kuin Helsinki. Sodan ankeutta piristi iloinen asia. Anna-Liisan ja Juhon vanhin tytär Pirkko syntyi marraskuussa 1941 ja elämä näytti taas valoisamman puolensa. Sotilaselämässä tapahtui muutos, kun Juhon rykmentti vaihtui JR51:ksi. Sota koetteli myös miehen terveyttä. Helmikuussa 1943 Juho siirrettiin hoidettavaksi 66.Sotasairaalaan Äänislinnaan. Syyksi kantakortissa mainitaan Myodegeneraatio cordis eli sydänlihasrappeuma (voi olla myös tulehdusperäinen). Myöhemmin helmikuussa hänet siirrettiin 35.Sotasairaalaan Hämeenlinnaan, jossa hän oli syntymäpäiväänsä 16.huhtikuuta saakka. Henkilötäydennyskeskus 4:n kautta Juho palasi takaisin rintamalle, aluksi lataajaksi JR51:n riveihin ja lopulta huhtikuun 26.päivänä takaisin JR9: teen. Juhon ollessa rintamalla oli, Anna-Liisan arkea puolestaan kotirintaman kova työnteko. Vastuulla olivat anopin kanssa maatilan työt ja pieni tytär.

 

Mustavalkoisessa kuvassa sotakaverukset kädet toistensa hartioilla. Taustalla piano.

Juho Turunen (oik.) sotasairaalassa. Kuva on ilmeisesti Äänislinnasta tai Hämeenlinnasta vuodelta 1943. (kuvan omistaa Pirkko Kekkonen (os. Turunen).

 

Jatkosota – Syväriltä U-asemaan ja Kaltimoon

Asemasotavaihe päättyi kesällä 1944. Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalan Kannaksella. Suomalaiset perääntyivät kohti Viipuria. Kannaksella tarvittiin lisäjoukkoja ja Itä-Karjalassa pelättiin Karjalan armeijan joutumista saarretuksi. JR 9 jätti asemansa Syvärin takana ja vetäytyi viivytystaisteluja käyden kohti länttä. Suomalaiset pysäyttivät vihollisen etenemisen Karjalan kannaksella, ja Neuvostoliitto yritti nyt ratkaisua Laatokan pohjoispuolella. JR 9 otti osaa rajuihin torjuntataisteluihin keskeneräisessä U-asemassa Nietjärvellä. Puna-armeijan tie Suomeen pysyi suljettuna myös siellä. Tässä taistelussa antoi oman panoksensa myös Sotamies Juho Turunen. Tämäkään sota ei mennyt Anna-Liisalta ilman menetyksiä, Juhon tavoin JR 9:ssä taistellut Anna-Liisan Einari-veli kaatui U-aseman taisteluissa heinäkuun lopulla 1944, vain reilu kuukausi ennen sodan päättymistä. Aselepo astui voimaan syyskuun 4.päivänä, mutta entisen vihollisen pelossa suuri osa Suomen armeijasta haluttiin pitää aseissa mahdollisimman pitkään, kunnes se olisi välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti saatettava rauhanajan vahvuuteen. Edellisestä johtuen Juhokin kotiutettiin vasta marraskuun 13.päivänä Enon Kaltimossa. Siviilivaatteita ei ollut odottamassa, asetakki päällä Juho lähti kävelemään kohti Ratilaa. Myöhemmin kotiutumista muistellessaan Juho totesi, että askel oli kevyt. 90-vuotispäivänään vuonna 2001 Juho muisteli, että elämässä vaikeinta oli sotaan lähtö ja mieluisinta eukon ottaminen.

Sotien jälkeen perheeseen syntyi kuusi lasta. Lapsenlapsia he saivat yhteensä 16 ja siitä seuraavaakin polvea molemmat ehtivät nähdä. Juho ja Anna-Liisa jatkoivat maatilan pitoa 1970-luvun loppupuolelle saakka, jolloin tapahtui sukupolvenvaihdos ja muutto eläkepäiviksi Joensuuhun. Työntäyteistä elämänvaihetta seurasivat myös ansaitut eläkevuodet. Juho kuoli 93-vuotiaana kesän kynnyksellä 2004 ja Anna-Liisa 91-vuotiaana talvella 2008.

Mikko Rautiainen

 

Lähteet: Teksti on aiemmin julkaistu teoksessa Ratilanvaara – Historiaa ja ihmisiä, toim. Heikki Ignatius 2012. Teksti pohjautuu tietoihin, joita Anna-Liisa ja Juho Turunen sekä heidän perheenjäsenensä ovat kertoneet. Talvi- ja Jatkosotaan liittyvien asioiden tietolähteinä on käytetty Juho Turusen kantakorttia sekä teoksia: Anttila, Olavi 1975. Suomen rintamamiehet 1939–45. 7.divisioona. Hahtela, Martti, Juutilainen Antti, Salmela Väinö 1992. Taisteleva JR 9 1941–1944.

Tarton rauhan raja ja Itä-Karjala vuonna 1942.

 

 

 

 

 

Rääkkyläläisiä sotaveteraaneja

Neuvostoliittoon sotavangiksi joutuneen rääkkyläläisen sotaveteraani Martti Hirvosen tarina (v.1995) katsottavana Yle areenassa:

Sotamies Mauno Rautiainen (1920–1999)

Mauno Rautiainen (1920-1999), kuvan omistaa Heikki Rautiainen)

Mauno Rautiainen syntyi Heikki (1889-1962) ja Wilhelmiina (1881-1955) Rautiaisen kolmantena lapsena vuonna 1920 Oravilahden Tainiossa. Hänen sisaruksiaan olivat Aino, Laila ja Martti. Maanpuolustukseen Mauno otti osaa jo nuorena liittymällä mukaan Rääkkylän suojeluskunnan toimintaan. Tästä tunnustuksena Vapaussoturien huoltosäätiö myönsi hänelle sinisen ristin, jääkärikenraali Väinö Valveen allekirjoittamana vuonna 1981.

 

Talvisodan aika

Kutsuntapäivä 12.3. oli melko dramaattinen, vaikka sitä ei vielä tuolloin tiedettykään. Talvisota nimittäin päättyi seuraavana päivänä. Mauno muistaa, kuinka hän oli 13.maaliskuuta lähtenyt saamansa määräyksen mukaan ostamaan lumipukukangasta Rääkkylän osuuskaupalta ja kuinka hiihtäessä kuului tykkien jyly. Osuuskaupalle päästyä, oli kauppias sanonut, että lumipukukangasta ei enää taida tarvita, rauha on juuri tullut voimaan. Kotiin palatessa ei sodan ääniä enää kuulunut.

 

Varusmiehenä välirauhan aikana

Varusmiespalvelustaan Mauno Rautiainen astui suorittamaan 20.maaliskuuta 1940 Jalkaväenkoulutuskeskus 9:n Kiuruvedelle. Ehtipä hän palvella myös uudessa Kontiolahden varuskunnassa, yhtenä ensimmäisistä varusmiehistä. Terveysongelmat tekivät Maunon asepalveluksesta rikkonaisen ja myöhemmästä sotaretkestä lyhyen. Varusmiespalvelus keskeytyi sydänsairauden vuoksi syksyllä 1940, noin viiden kuukauden jälkeen.

 

Laatokan Karjalaa valtaamassa

Uudelleen palvelukseen Mauno Rautiainen määrättiin 20.kesäkuuta 1941. Joukko-osastona oli Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin alainen 613 IsK., eli ilmasuojelukomppania, jonka riveissä Mauno otti osaa Laatokan Karjalan takaisinvaltaukseen, jatkosodan alettua kesällä 1941. Komppaniaan kuului rääkkyläläisiä vanhoja miehiä ja nuoria poikia. Maunon mukaan sen kokoon saamiseen vaikutti Rääkkylän nimismiehen aktiivinen toiminta. Mauno Rautiaisen sotatie kulki Kiteeltä, Matkaselän kautta Ruskealaan ja edelleen Särkisyrjään, jossa oli kovat tappelut. Särkisyrjästä jatkettiin Kaalamoon, josta korpitaivalta Ryttyyn. Etenemisen aikana Mauno määrättiin usein kulkemaan tunnustelijana kärjessä. Sotaretki huipentui Sortavalaan saapumiseen.

Mauno Rautiaisen tuntolevy (omistaja Mikko Rautiainen)

 

Sortavalassa

Laatokan Karjalan vallattu pääkaupunki oli mieleenpainuva kokemus. Sortavalassa 613 IsK. otti osaa kaupungin puhdistamiseen ja esimerkiksi kaatuneiden vihollisten hautaamiseen. Mauno kertoi, että eräältä haudattavalta vihollissotilaalta oli upseeri kärkkynyt itselleen parempia saappaita ja mennyt niiden perässä monttuun. Kiinnostus saappaita kohtaan kuitenkin hiipui, kun vainajan jalka irtosi saappaan mukana. Kerran Maunon kävellessä kaupungilla vanhemmanpuoleisen aseveljensä Hirvosen kanssa, oli vastaan tullut upseeri huomauttanut takki auki kävellyttä Hirvosta epäsotilaallisesta pukeutumisesta ja tivannut miehen yksikköä. Tähän Hirvonen oli vastannut: Rääkkylän romukomppania. Tilapäisten isäntien jäljiltä kaupunkiin oli jäänyt kaikenlaista, esimerkiksi laiva, joka sisälsi valtavat määrät tulitikkuja. Vallatulle alueelle oli jäänyt myös yksittäisiä vihollisia. Eräästä puutarhasta iltapalaa haettaessa, ammuttiin talon ikkunasta kohti. Luoti meni vinkuen Maunon pään vierestä. Pihasta oli lähdettävä kiireellä ja korvissa soi pitkään. Sortavalasta 613 IsK. palautettiin kotikonnuilleen ja Mauno vapautettiin jälleen palveluksesta elokuun lopulla 1941. Vanhoilla päivillään Rautiainen valitteli olleen niin huono sotilas, että ylennystä ei tullut. Rääkkylän paikallispäällikkö Martikaisen allekirjoittamassa Ilmasuojelujoukkojen palvelustodistuksessa vuodelta 1944 hänen todetaan kuitenkin toimineen ryhmänjohtajana.

 

Myöhempi asepalvelus

Puolustuslaitoksen palvelukseen Mauno Rautiainen palasi vastasi helmikuussa 1944, tuolloin Jalkaväenkoulutuskeskus 6:n 4.komppaniaan. Tuberkuloosin vuoksi hän oli kuitenkin kuukausikaupalla hoidettavana sotasairaaloissa, eikä enää rintamalle ehtinyt. Reserviin hänet siirrettiin Parolassa 20.marraskuuta 1944 ja viimeisten sotilasvarusteiden luovutus tapahtui Rääkkylässä 24.marraskuuta. Asepalvelusta kertyi yhteensä yksi vuosi ja runsaat 4 kuukautta. Erikoiskoulutuksena sotilaspassissa mainitaan kiväärimiehen koulutus. Rintamapalvelustunnus hänelle myönnettiin vuonna 1971. Sotien jälkeen Mauno Rautiainen ei uuden itärajan takana käynyt. Hän totesi: Ryssän puolelle en mene, kun viimeksi minut otettiin torrakon kanssa vastaan.

Mauno Rautiainen alarivissä kolmas vasemmalta. Kuvan paikka tai ajankohta on tuntematon. Mahdollisesti sotasairaala (kuvan omistaa Anni Koskela)

Puolustuslaitoksen Rääkkylän aluejärjestön kuitti Mauno Rautiaisen luovuttamista varusteista 24.marraskuuta 1944. (omistaja Heikki Rautiainen)

Sodan jälkeiset vaiheet

Sotien jälkeen Mauno Rautiainen lähti opiskelemaan kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaariin. Valmistuttuaan hän teki työuransa Pielisensuun kunnan (myöh. Joensuu) Sulkulahden (myöh. Hukanhaudan) kansakoulun opettajana ja johtajana 1940-luvun lopulta 1970-luvulle saakka. Aloitettuaan virassaan häntä hämmästytti oppilaiden huono käytös, joka lienee osaltaan ollut seurausta sota-ajan poikkeusoloista. Seurasi nopea kurinpalautus, jonka jälkeen ongelmia ei enää ilmentynyt.

Mauno Rautiainen työssään Sulkulahden kansakoululla 1950-luvulla (kuvan omistaa Heikki Rautiainen)

Samoihin aikoihin Maunon kanssa Sulkulahden koululle tuli opettajaksi Ruskealasta kotoisin oleva Maire Moilanen (1918–1996). Lue Mairen sotavuosista täältä: https://www.lottasvard.fi/rautiainen-maire/ Maire Unelma ja Mauno Armas löysivät toisensa. Heille syntyi kolme poikaa Heikki (s.1949) sekä Hannu ja Vesa (s.1950). Lastenlapsia he saivat yhteensä yhdeksän.

Maire ja Mauno Rautiainen 1948. (kuvan omistaa Anni Koskela)

1950-luvulla Mauno oli innokas taidemaalari. Kankaille ikuistui niin maisemia, muotokuvia kuin abstraktimpiakin aiheita. Teoksia päätyi esille näyttelyihinkin. Myöhemmin hän sivalsi mielellään myös kynällä ja otti lehtien palstoilla kantaa niin taiteeseen kuin yhteiskunnallisiinkin asioihin. Musiikillistakin lahjakkuutta löytyi; nuorena hän soitti veljensä Martin kanssa nurkkatansseja Rääkkylässä ja lastenlapsille on jäänyt mieleen hänen mandoliininsoittonsa. Eläkepäivien rakkaaksi harrastukseksi tuli kalastus Saimaan rannalla, synnyin kunnassa Rääkkylässä, jonne omin käsin nousi kesähuvila, saunoineen ja aittoineen. Tärkeää hänelle oli myös metsänistutusharrastus Rääkkylän metsäpalstalla. Mauno Rautiainen kuoli Joensuussa 78-vuotiaana vuonna 1999.

Jääkärikenraali Väinö Valveen allekirjoittama myöntökirja sinisestä rististä vuodelta 1981. (omistaja: Heikki Rautiainen)

 

Mauno Rautiaisen isästään Heikki Rautiaisesta (1889-1962) 1950-luvulla maalaama muotokuva. (omistaja Heikki Rautiainen)

Kirjoittanut Mikko Rautiainen 2022

 

Lähteet: Teksti perustuu Mauno Rautiaisen ja hänen poikiensa Heikki ja Vesa Rautiaisen kertomuksiin. Lähteinä on käytetty myös teosta Suomen rintamamiehet 1939-1945 sekä Mauno Rautiaisen sotilaspassia, kantakorttia ja IS-joukkojen palvelustodistusta.

”Kuusjärven patteristo” jatkosodassa

”Kuusjärven Patteriston” paikka Karjalan armeijassa

Jatkosodan 1941–45 alkaessa Suomen armeijan päävoimat saivat ensimmäiseksi urakakseen Laatokan Karjalan takaisinvaltaamisen. Niistä muodostettiin kenr.ltn. A. E. Heinrichsin komentama ”Karjalan armeija”.

Karjalan armeija ryhmittyi Pyhäjärven – Värtsilän – Korpiselän alueelle niin, että oikealle oli kenr.maj. J. V. Hägglundin VII Armeijakunta, keskellä kenr.maj. P. J. Talvelan VI Armeijakunta ja vasemmalla siivellä kenr.maj. V. J. Oinosen komentama Ryhmä Oinonen.

Savo-Karjalan miehistä muodostettiin VII AK:aan kuulunut eversti Antero Svenssonin komentama 7. Divisiooona. 7. D:aan kuului jalkaväkijoukoista JR9, JR30, JR51 ja Kev.os. 15. Tykistöä oli KTR ja Rask.Psto28. KTR2:n komentaja ja samalla divisioonan tykistökomentaja oli ev.luutn. Paavo Palletvuori.

KTR2:n I patteristo muodostettiin rauhanaikaisen 9. prikaatin tykistöstä komentajana maj. J. Laurikainen. II patteristo oli sitten oma ”Kuusjärven patteristomme”, komentajana kapt. Aarne Hankia. III patteristo oli ”Liperin patteristo”, komentajana kapt. Reino Penttinen. I pstossa olivat patterit 1-3, II pstossa patterit 4-6 ja III pstossa patterit 7-9.

Kuusjärven patteriston patteristoupseerina oli kapt. Paavo Sirola, 4. patterin päällikkönä luutn. Paavo Turtola, Outokumpu Oy:n sosiaalipäällikkö, 5. patterin päällikkönä luutn. Aaro Väätäinen, sk:n paikallispäällikkö ja myöhemmin hammasteknikko, 6. patterin päällikkö oli luutn. Viki Pankamo, joensuulainen metsänhoitaja. Patteriston huoltopäällikkönä oli luutn. Iikka Koivula, joensuulainen kultaseppä. Minun tehtävänäni oli toimia Koivulan alaisen talousupseerina.

4. ja 5. patteri olivat kanuunapatterita, kalustona kanuunat 76K/02, ampumaetäisyys n. 11,5 km. 6. patterilla oli haupitsit 114H/18, kantomatka n. 6. km.

Patteriston kokonaisvahvuus oli 580 miestä ja 212 hevosta. Jokaisen tykin valjakkona oli 6 hevosta. Patteristolla oli myös pieni autokolonna, 13 kuorma-autoa sekä komentajan henkilöauto.

 

Ensimmäinen tavoite: Laatokalle

Joukkojen liikekannallepano alkoi 17.6.41. Kuusjärven patteristo koottiin Outokummussa. Se kuormattiin junaan Sysmäjärvellä ja kuljetettiin Kaltimon asemalle. Täällä asetuttiin Pielisjoen itäpuolelle Kaltimon kohdalle muutamaksi päiväksi. Viimeisteltiin kokoonpanoja ja tutustuttiin tehtäviin. Huollon kannalta oli ensiarvoisen tärkeää, että nyt päästiin ”divisioonan leipiin”. Ruokatarvikkeet noudettiin patteriston huoltojaoksen toimesta joka kolmas päivä divisioonan ETP:lta ja jaettiin edelleen yksiköille. Samoissa kuormissa noudettiin myös ammus- ja varustäydennykset divisioonan varastoilta.

Kaltimosta patteristo lähti marssille Tohmajärvelle, jossa patteriston ensimmäiset asemapaikat tulivat Pusujoelle, lähelle talvisodan rajaa.

Laaditun hyökkäyssuunnitelman mukaan Karjalan armeijan tuli lyödä vihollinen ja painaa se Jäniskokea tai Laatokkaa vasten. Painopiste oli Tohmajärven – Pälkjärven alueella, 7. D:n osuudella. Hyökkäyshetki oli

10.7.41 klo 17. Lähtökäskyn antoi eräs Värtsilän suunnan komentaja omille joukoilleen kahdella sanalla: ”Nyt, pojat”. Hyökkäys tapahtui ilman tulivalmistelua kovan ukonilman raivotessa.

Kaikesta näki, että venäläisillä ei ollut aikomusta noin vain luopua saamistaan alueista. Oli tehty estelinjoja, murroksia, laajoja miinoituksia, jolloin oli paljon käytetty pientä penaalimiinaa, oli raivattu ampuma-aloja, tehty katettuja tuliasemia jne. Venäläiset taistelivat myös taitavasti ja sitkeästi. Mutta suomalaisia ei voinut nyt juuri pidätellä Alkoi nopea eteneminen. Edettiin Hämekosken ja Harlun kautta Läskelään ja sitten oltiinkin jo Kirjavalahdessa, Laatokan rannalla.

Kaunis aurinkoinen sää ja hyvä uimaranta houkuttelivat miehet uimaan. Ranta pensaikkoon tuli mahtava liputus kuivavista paidoista. Olimme iloisia, kun etenemisemme oli alkanut hyvin. Olimme iloisia siitäkin, , kun jostakin Sortavalan suunnalta näimme lähestyvän ”omia lentokoneita” kymmenen koneen ryhmänä. Mutta kun nämä koneet olivat jo melkein päällämme, huomasimme niistä Neuvostoliiton tähtitunnukset. Pommiluukut avautuivat ja pommit alkoivat pudota. Vaikea siinä rantavedessä oli maastoutua. Onneksi koko pommilasti meni ylitse. Muuta vahinkoa ei tullut, kuin että yhdeltä 5. patterin hevoselta sirpale katkaisi jalan. Hevonen oli lopetettava.

Kirjavalahdesta patteristo joutui kiertämään Sortavalan kaupungin toiselle puolelle Otsoisiin, josta käsin osallistuttiin Sortavalan valtaustoimiin. Kaupunki vallattiin 15.8.41. Venäläiset olivat evakuoineet ennen sitä laivoilla joukkonsa ja osan sotamateriaaliaan. Kaupunki saatiin melko ehyenä. Seminaarin alueella oli venäläisten sotasairaala, jossa oli mm. haavoittuneita naissotilaita.

Svenssonista tehtiin Mannerheimristin ritari ja Sortavalan kunniaporvari.

 

Toinen tavoite: Ääniselle ja Syvärille

Muutaman päivän lepotauon jälkeen jatkettiin vahalla sotatiellä Uomaan – Kolatselän kautta Itä-Karjalan puolelle. Vanhan Suomen rajan ylitys ei suurempia neuvotteluja kaivannut. Todettiin vain: ”Vieläpä on vanhakin raja auki”. Matka jatkui taistellen reittiä Vieljärvi – Niiniselkä – Puskuselkä – Kontuselkä, joka vallattiin 3.9.41. JR9 ja JR30 valtasivat Kuusjärven patteriston tukemina Petroskoin – Aunuksen tiellä olevan Kotkatjärven kylän. Kun toiset suomalaisosastot olivat katkaisseet saman tien Prääsän kohdalta, suuri joukko vihollisia ja materiaalia jäi tavallaan saarroksiin Kotkatjärven – Prääsän välille. Tämän venäläisjoukon kanssa käytiin 13.-16.9.41 suurtaistelu, jonka seurauksena vihollinen Simaniston kohdata lähti pakenemaan itää kohti kalustoineen tiettöman erämaan halki. Erämaa ja suomalaiset voittivat ja vihollisen oli jätettävä kalustonsa suureksi ”Pyhäjärven motiksi”. Se oli useita kilometrejä pitkä tavararuuhka, mm. 10 panssarivaunua, 200 kuorma-autoa, 426 hevosajoneuvoa, 290 hevosta, ammuksia, patruunoita, kenttäkirjapaino, sairaalakalustoa jne. Kuusjärven patteristolle kävimme noutamassa motista yhden kuorma-auton, joka olikin hyvin tarpeen.

14.9.41 7. D.pääsi Kaskanaan asti. Täällä loppui tie, edessä oli n. 35 km:n suoalue. Jouduttiin tietöihin. Joukko-osastoille jaettiin tienteko-osuudet. 23.9.41 kapulatie Tarsepoliin oli valmis. Mutta se ei ollut autoille, vaan ainoastaan hevosvetoisille peleille. Kuusjärven patteriston huollossa jouduttiin nyt tekemään huoltopäällikkö Koivulan kanssa työnjako: toisen oli lähdettävä patteriston mukaan, toisen oli otettava patteriston kolonna vastuulleen. Kolonna jäi minun vastuulleni. Sain luvan tarvittaessa odottaa, kunnes Petroskoi on vallattu, päästäkseni sitten patteriston yhteyteen.

Tyhjensimme autot, niitä oli viisi, kaikesta ylimääräisestä ja otimme täydet määrät ammuksia ja ruokatarvikkeita. Kotkatjärveltä saimme mukaan parikymmentä lomilta palaavaa miestä. Se olikin hyvä lisä autotyöntöporukkaan. Ajoimme Aunukseen. Kun tiedustelin Aunuksen komendantinvirastosta ajomahdollisuutta Syvärin rannan kautta Latvaan, minulle sanottiin, että sinne on turha lähteä, sillä tuskin sitä kautta pääsee.

Laguksen ”porukat” olivat kuitenkin sieltä päässeet. Seuraavana aamuna lähdimme kamppailemaan autoinemme reittiä Aunus – Vaasheni – Pitma – Vorobjeva – Iivina – Latva. Viidentenä päivänä lähdöstämme olimme kuin olimmekin kauniissa Latvan kylässä. Laguksen puhelinkeskuksen avulla sain yhteyden ”Haukan” tulenjohtokeskukseen ja siellä oli langan päässä patteristoupseerimme Paavo Sirola. Hän ilostui suuresti, kun ilmoitin, että olen kolonnan kanssa Latvassa ja autot ovat täynnä ammuksia ja muonaa. Patteristolta näet olivat ammukset jo lopussa ja ilman keittoruokaa oli jouduttu olemaan jo pari päivää.

Nyt Kuusjärven patteristo pääsi KTR2:n patteristoista ensimmäisenä lähtemään liikkeelle Tarsepolista. Ehdimme mukaan Petroskoin valtaustouhuun tukemaan os. Lagusta, joka yhdessä 1. D:n joukkojen kanssa valtasi Petroskoin 1.10.41.

Tämän jälkeen patteriston taival suuntautui etelään päin Syvärille ja sen eteläpuolelle. JR9 oli I ja III patteristojen tukemanaylittänyt Syvärin ja vallannut Vosnesenjan 6.10.41. Kuusjärven patteristo kuljetettiin syöksyvenemoottorien työntämillä lautoilla Syvärin yli Vosnesenjassa. Myöhemmin pioneerit tekivät paikalle tukevan puusillan.

Tuleva talvi näytti ensimmäisiä merkkejään: valjakkohevoset pyrkivät iljanteella liukastelemaan. Tarvittiin jäänaulojahevosten talvikengitystä varten. Huolto pantiin siitä ahtaalle ilman etukäteisvaroitusta. Mutta ”kun tiukalle pannaan, niin koiraskin jne.” Samana yönä vielä naulat olivat kengityssepillä ja marssi voi jatkua.

Syvärin eteläpuolella Kuusjärven patteristo otti ensimmäiset asemansa Baranin luota, siirtyi sitten Juksovan eteläpuolelle ja lopulta Homorovitsiin. 7. D. oli saavuttanut tavoitteensa. Kun 17. D:kin pääsi Syvärille, divisioonien raja tuli Juksovan ja Baranin välille. Tällöin Kuusjärven psto joutui palaamaan takaisin Baranin lohkolle, josta tuli pston lopullinen asemasotapaikka.

KTR2:n patteristojen sijainti asemasodan aikana oli seuraava: I psto Ostan lohkolla, II psto Levinan lohkolla ja II psto Baranin lohkolla. Liperin patteristo sai marraskuun lopulla uudet 155J/17 tykit.

Asemasotavaihe ei ollut mitään hiljaiseloa, vaan jatkuvaa kahakointia. Lokakuun lopulla -41 vihollinen yritti Syvärin rannan takasin valtaamista, mutta torjuttiin. 15.12.41 – 10.1.42 aikana käytiin Goran kylän mottitaistelu Baranin lounaispuolella. Näihin taisteluihin osallistui mm. 5./II/KTR2. Goran taisteluissa ammuttiin tykistön toimesta 16.500 kranaattia ja kranaatinheittimillä 26.000 kranaattia. Goran taisteluissa kaatui vihollisia n. 2.700. Vihollisen ns. ”kelirikkohyökkäys” tapahtui aikana 11.4.-24.4.42. Tämän vihollishyökkäyksen painopiste oli keskisellä Syvärillä. Hyökkäys torjuttiin. Taistelujen aikana II/KTR ampui 1501 laukausta kanuunoilla ja 391 laukausta haupitseilla.

 

Huoltoa, ajanviettoa, vierailuja

Asemasotaan päästäessä ja olojen ”vakiintuessa” kiinnitettiin patteriston huoltopuoleen enemmän huomiota. Divisioonan kautta saatavaa huoltoa oli koetettava täydentää. Niinpä tuli ajatus saada patteristolle maitoa edes jonkin verran. Divisioonanluvalla ostimme evakuoitavista Syvärin rantakylistä 12 lehmää. Osa niistä teurastettiin, mutta 5 jäi lypsäviksi. Tarvittiin karjanhoitaja. Sellaiseksi saatiin Petäjäselässä tavattu amerikansuomalaisnainen, joka pikkupoikansa kanssa oli piiloutunut venäläisiltä ja tuuli esiin suomalaisten saapuessa. Hän hoiti huolellisesti pienen karjamme ja maitoa voitiin jakaa vähäisiä määriä pattereille. Pikkupoika ”Ville” kastettiin ja hän opiskeli innolla sotilastapoja. Syksyllä -42 karjanhoito lopetettiin ja karjanhoitaja poikineen siirtyi Joensuuhun.

Vuoden vaihteessa 41-42 tuotiin patteristoon kaksi lottaa opastamaan keittiömiehiä ruuanlaitossa. He olivat vain vähän aikaa tässä tehtävässä.

Valaistusta varten korsuissa oli öljy- ja karpiidilamppuja. Erinomainen asia oli, kun Outokumpu Oy lahjoitti meille melkoiset karpiidierät. Kun oli siirrytty takaisin Baraniin, hankittiin korsuille sähkövalaistus.

Metsästysporukalla hankittiin täydennystä ruokavalioon. Kaadettiin hirviä ja yksi karhukin. Olisi ollut mahdollista vaihtaa ylijäämäleivällä kananmunia paikallisilta asukkailta, mutta asia kiellettiin.

Korsut olivat hyvin rakennettuja ja melko siistejä ja niissä oli kunnolliset uunit. Saunoja oli myös riittävästi.

Posti kulki säännöllisesti, tupakkaa sai ostaakin pienenerän viikottain, alkoholia noudettiin yhteisostoina Äänislinnan Alkosta. Pyykki vaihdettiin kerran viikossa. Huolto siis ”pelasi”. Lomille päästiin ukkomiehet kolmen ja poikamiehet neljän kk:n välein.

Ajanvietteenä oli radio, lukeminen, puhdetyöt, kilpailut, kuntoilu, sotapesäkäynnit jne.

Kesäisin tehtiin myös maataloustöitä heinien ja perunoiden saamiseksi.

Patteriston päästyä Baraniin paikoilleen, alkoivat myös kotiseutulähetystöjen vierailut. Ensimmäinen sellainen tapahtui juuri ennen pahaa kevätkelirikkoa -42. Vierailijat veivät tuliaisensa ja terveisensä aina tulenjohtokorsuihin saakka. Divisioonan komentajakin tämän tapahtuman huomioi. Hän kutsui lähetystön Vosnesenjaan vieraakseen, kahvitti ja kyseli kuulumiset.

 

Sota päättyy

Näin elettiin v:n 1944 kesään saakka. Silloin venäläisille tuli aikaa kiinnittää enemmän huomiota Suomen rintamille. Painostus alkoi Karjalan kannaksella. Aunuksen kannaksella se alkoi 21.6.44 Lotinanpellon suunnalla. Täällä vihollinen pääsi ylivoimallaan useihin läpimurtoihin ja teki myös 23.6.44 onnistuneen maihinnousun Viteleen kylään Laatokan itärannalle. Nyt oli Syvärinniskalla olevien joukkojen aika vetäytyä. Kuusjärven patteristo vetäytyi Syvärin yli Pitman sillan kautta, josta siirtyi Latvan ja Kaskanan kautta Loimolaan. Suomalainen jalkaväki oli ankarien taistelujen uuvuttama. ”Hiippailemistakin” esiintyi. Oli sen vuoksi suurenmoinen asia, että tykistömme oli kunnossa. Niinpä maj. Reino Penttisen johtaman mahtavan tykistöryhmän avulla vihollinen pysäytettiin Loimolan U-linjan eteen. 26.7.44 oli kiivain päivä.

Aselepo saatiin 4.9.44 ja välirauha ankarine ehtoineen.19.9.44. Pariisin rauhansopimus 10.2.47 oli lopullinen päätös sodille.

Ne päivät ja vuodet ovat jo historiaa. Silloinen sukupolvi oli kestävä rengas maamme suojaketjussa. Uskomme varmasti, että tulevat sukupolvet myös kestävät ja kansallemme niin tärkeät itsenäisyys ja vapaus säilyvät.

II/KTR2:n osuus sodissamme ansaitsee kaiken kunnioituksemme.

 

Outokummussa 20.11.1992

 

Ahti Laukkanen

 

Muistitiedon tukena olleet teokset:

Juhani Harviainen: PAKANA III/KTR2 1941-1944

Maunu Kuosa: TÄSS´ SAVON JOUKKO TAPPELI, Jalkaväkirykmentti 30 1941–1944

Kuussaari, Niitemaa: SUOMEN SOTA vv. 1941–1945

 

Rehtori Ahti Laukkasen muistelmista puhtaaksi kirjoittanut Outokummun lukion rehtori Juhani Räsänen 2022

Lottatoiminta Liperissä

Roukalahden lottia: Hilja Tolvanen on kuvassa neljäs vasemmalta.

Yleistä lottien toiminnasta

Suomen äidit ja kotirintamanaiset tekivät kunniakkaan ja raskaan työn sotien aikana. Miesten ollessa rintamalla naiset joutuivat osallistumaan myös peltotöihin. Ilman naisten työpanosta miehet ja pojat eivät olisi pystyneet taistelemaan. Naiset käytännössä pyörittivät koko maan talouselämää (Viljam Piiroinen. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).

Suojeluskuntien sisarjärjestön Lotta-Svärdin (1921-1944) arvokas työ juontaa juurensa jo vapaussota-kansalaissodan aikoihin. Lotta-Svärd-järjestön puheenjohtajana toimi aluksi, vuoteen 1929 saakka filosofian maisteri Helmi Arneberg ja hänen jälkeensä, järjestön lakkauttamiseen saakka Fanni Luukkonen. Järjestön tavoitteena oli kehittää suojeluskunta-aatetta ja avustaa suojeluskuntaa suojaamaan kotia ja isänmaata. Järjestöllä oli myös Pikkulottatoimintaa.

Liperissä Lotta Svärd-järjestön toiminta oli vilkasta; ompeluilloissa tehtiin käsitöitä, järjestettiin arpajaisia ja myyjäisiä. Miehetkin askartelivat myyjäisiin mm. leikkuulautoja, kauhoja, vaateripustimia ym. kaupaksi käyvää tavaraa.

Kun Pohjois-Karjalan virallinen Lotta Svärd-järjestö oli perustettu, perustettiin innolla uusia osastoja. Liperissä Kontkasen suvun naiset tunsivat lottatyön omakseen. Heitä toimi lottana ainakin Kiihtelysvaaran, Kontiolahden, Kuusjärven, Liperin, Pielisensuun, Polvijärven, Pyhäselän, Rääkkylän ja Viinijärven osastoissa. Kontkasen suvun naiset timivat ensisijaisesti muonituslottina (Partanen Jukka, toim. 2011. Kontkaset-Arjen karjalaiset. Bookwell Oy. Porvoo).

Aune Lappalainen ja Aune Hentunen toimivat sodan aikana aktiivisesti lottajärjestössä Liperissä. Aune Lappalainen kävi tapaamassa miestään Erkkiä ja Aune Hentunen sulhastaan Viktor Hentusta rintamalla Syvärin lähellä Juksovassa. Siikasalmen Kotitalouskoulun johtaja Signe Enwald oli Liperin Lotta Svärd-yhdistyksen puuhanainen. (Viljam Piiroinen. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).

Fanny Mönkkönen Liperin Honkavaaralta liittyi Liperin Lottajärjestöön vuonna 1938 ja toimi siinä aktiivisesti. Hänet tunnettiin hyvänä pitokokkina ja lukuisat ovat ne juhlat, joita hän oli laittamassa. Fanny Mönkkönen oli koko jatkosodan ajan rintamalottana Kenttähevossairaala 16:ssa Karjalan alueella. Raja ylitettiin Kolatselässä suunnassa Säämäjärvi-Äänisjärvi. Rintamalta tuli kaatuneita ja haavoittuneita hevosia. Niitä ei jätetty hukkaan, vaan niistä tehtiin ja jalostettiin armeijalle muonaa, mm. paistia, hernekeittoa ja lihapullia. Verestä tehtiin verilettuja ja hevosen rasvassa paistettiin munkkeja (Viljam Piiroinen. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).

Maaliskuun 27. päivänä 1942 saapui patteristoon vieraita Liperistä. Seuraavien päivien aikana he kävivät kaikissa yksiköissä jakaen paketteja ja tuoden terveisiä kotiseudulta. Liperiläiset lotat järjestivät patteriston uudessa sotilaskodissa juhlatilaisuksia, joissa 7. Divisioonan torvisoittokunta avusti. Kyseisen ”sotapesän” vihkiäisjuhla, joka oli samalla kotiseutuvieraiden läksiäisjuhla, järjestettiin huhtikuun 2.päivänä (PAKANA III/KTR 2 1941-1944. 1990, 50-51).

Lottatoiminta oli Viinijärven kylällä aktiivista: lottakahvila toimi nykyisen Paloaseman (ent. suojeluskuntatalo) vieressä. Tarjolla oli muonaa, kahvia ja oman maan juureksia ja kasviksia.

Viinijärven asemalla muonitettiin evakoita ja sotilaita. Valistustalolla pidettiin iltamia, harjoituksissa tarjottiin muonaa kenttäkeittiöstä ja rintamalle vietiin kaksi patteriradioita keräysvaroilla.

Pikkulotat neuloivat sukkia ja kypärän suojuksia rintamalle

Roukalahden lottia

Liperiläisiä lottia

Ikonen Anni (s. 1894) aloitti lottana Iisalmessa muonitustehtävissä. Hän liittyi Liperissä perustettuun Lotta Svärd -yhdistykseen, mistä siirtyi Järvenpään paikallisosastoon vuonna 1929. Järvenpäässä Anni Ikonen kuului paikallisosaston johtokuntaan ja toimi vuodesta 1941 alkaen myös varuspäällikkönä paikallisosastossaan. (Piiroinen Viljam. 1997. Sota-ajan muistelmat 1939-1944. Joensuu).

Hentunen Aune (s. 1911) kuului Viinijärven ja Pielisensuun paikallisosastoihin, liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1927 ja oli Lotta -arvoltaan muonituslotta, hän oli suorittanut myös ilmavalvontakurssit. Sodan aikana toimi lottaruokalan ja -kahvilan emäntänä, vei tarvikkeita rintamalle sekä toimi puhelinpäivystäjänä. Harrasti lottatyön piirissä mm. iltamien ja ompeluiltojen pitoa (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).

Kontkanen Hellin (s. 1903) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1935 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon, jossa toimi sihteerinä ja puheenjohtajana. Harrasti lottatyön piirissä mm. iltamien ja ompeluiltojen pitoa sekä kuntokävelyä. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).

Kontkanen Maire (s. 1927) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1938 ja oli lotta -arvoltaan muonituslotta. Hän kuului Viinijärven paikallisosastoon. Sodan aikana muonitti siirtolaisia ja toimi ruokala-kahvilassa muonittajana. Kontkanen hoiti myös rauhan aikana ruokala-kahvilaa. Lähde

Kontkanen Meri (s. 1923) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1942 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon. Hän oli lotta -arvoltaan muonituslotta. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).

Kontkanen Miina (s. 1904) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1920 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon Kontkanen oli lotta -arvoltaan paikallisosaston puheenjohtaja ja oli suorittanut myös lääkintäkurssit. Kontkanen toimi kunnankätilönä ja sodan aikana tyttöosaston johtajana. Hän harrasti iltamien pitoa, ompeluiltoja, kuorotoimintaa ja oli mukana myös rakennustoiminnassa. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).

Kontkanen Niina (s. 1909) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1928 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon, lotta -arvoltaan hän oli muonituslotta. Sodan aikana Kontkanen muonitti vartiomiehiä ja siirtolaisia, leipoi armeijalle sekä lähetti paketteja sotilaille. Rauhan aikana hän toimi suojeluskunnan harjoituksissa. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).

Sanni Korhonen (s.1903) liittyi Lotta Svärd-järjestöön vuonna 1921 ja kuului Viinijärven paikallisosastoon, lotta -arvoltaan Korhonen oli muonitus- ja kanslialotta. Korhonen toimi sodan aikana muonittajana ja kirjurina. Rauhan aikana hän toimi muonittajana kilpailuissa ja kursseilla. Sodan jälkeen Korhonen toimi Pielisjoen linnassa kirkkotavaroiden luetteloijana. Harrastuksena lottatyön piirissä hänellä oli mm. kuorolaulu, iltamien pito, hiihto, kävely ja ompeluiltojen pito. (Taito, Seila, toim. 1976. Lotta-Svärd-hakuteos. Kustannusliike Aikakirja. Helsinki).

Marketta Kuikka

Kirjallisuutta ja linkkejä Tohmajärven sotahistoriaan

Kirjallisuutta:

Sotahistoriallisen bibliografian maakunnasta on laatinut Pasi Tuunainen

Hakulinen, Pertti (2020) Hyökkäys Tohmajärveltä 1941 – Taistellen takaisin 1944. Norderstedt

Sota-aika muistoissamme: Tohmajärveläiset kertovat (2013) Toim. Kyösti Jaatinen ja Seppo Luukas. Saarijärvi.

Saukkonen, Salme (2005) Kiteen ja Tohmajärven lotat 1921–1944. Tampere.

Linkkejä:

Ylen juttu (vuodelta 2013) Mannerheim Tohmajärvellä 1941: https://yle.fi/uutiset/3-6785332

JR 51 miesten sotapolku Tohmajärveltä Syvärin taakse Baraniin (sotakirjailija Ensi Kettusen video): https://www.youtube.com/watch?v=4votLBHFh1A

 

Linkkejä Ilomantsin sotahistoriaa käsitteleviin videoihin

Korpisodan Suurvoitto

Dokumenttielokuva kertoo Ilomantsin taistelusta loppukesällä 1944 ja saavutetusta voitosta, jonka jälkeen Neuvostoliitto ei enää vaatinut Suomea antautumaan.

https://areena.yle.fi/1-750382

 

Sotakirjailija Ensio Kettusen youtube-kanava

Talvisota Ilomantsissa: https://www.youtube.com/watch?v=mS4Qrv__1XU

Ilomantsilaisten evakkotie 1939 ja 1944: https://www.youtube.com/watch?v=1yDWsR9J_k8

Partisaanien isku Ilomantsin Kuuttivaaralle: https://www.youtube.com/watch?    v=b9kTSLdyDbE

Rajantakaiset kylämme, Ilomantsi: https://www.youtube.com/watch?v=cykYx1J1o4M

 

Hilja Heikuran sota Ilomantsissa

Hilja Heikura (os. Haaranen) (1929–2021) koki evakkoon lähdön neuvostojoukkojen hyökättyä Ilomantsiin marraskuussa 1939. Synnyintila Ilomantsin Lutikkavaarassa jäi rauhanteossa 1940 Neuvostoliiton hallintaan. Haastattelussa Heikura kertoo mm. evakkoajasta, karjanajosta, desanteista, tykkien jylystä sekä sodan jälkeisestä elämästään Nurmeksessa.

https://www.youtube.com/watch?v=JhAA741LwFE

Salpalinjan rakentaminen Oravisalossa 1940-1944

Maanpuolustuksellisen Salpalinjan rakentaminen liittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin sotiin vuosina 1939-1944. Talvisodan jälkeen välirauhan tultua 1940 Suomessa ryhdyttiin varustautumaan tulevaan puolustukseen, sillä uuden sodan merkit olivat jo aistittavissa. Linnoittamisessa suurin ja maineikkain hanke oli Salpalinja Suomenlahdelta Pohjois-Karjalan ja Kainuun kautta itäiseen Lappiin.  Pohjois-Karjalaa koskevaan, talvisotaa edeltävään suunnitelmaan oli kuulunut puolustaa Joensuuta Pielisjoen länsirannalla, mutta myöhemmin vahvistui käsitys, ettei voimia tähän olisi tarpeeksi. Niinpä pääpuolustuslinja siirrettiin Höytiäisen kanavaan.

Rääkkylässä varustelutyöt keskitettiin Oravisalon alueelle, koska arvioitiin, etteivät voimavarat riittäisi valtaamaan takaisin viholliselle menetettyjä puolustuslinjoja. Rääkkylän-Liperin alueen puolustuksesta vastasi IV Armeijakunta, joka laati alueen puolustussuunnitelman vuonna 1940. Etummainen puolustuslinja määrättiin tasalle Kesälahti – Kitee – Tohmajärvi – Tuupovaara – Ilomantsi – Koitere. Pääpuolustuslinja puolestaan koski Rääkkylää linjalla Ahmosaari – Varpasalon Voiniemi – Kivisalmi –Pässiniemi – Tutjunniemi – Tikansaaren kanava – Kaskesniemi – Höytiäisen kanava – Höytiäisen länsiranta.

Rääkkylän alueella Salpalinjan varustelutyöt pääpuolustuslinjassa aloitettiin kevätkesällä 1940, ja niiden tuli olla valmiita talventuloon mennessä. Puolustussuunnitelma olisi edellyttänyt betonisten kenttälinnoitteiden rakentamista, mutta resursseja tähän ei ollut. Näin ollen linja koostui hyökkäysvaunu- ja piikkilankaesteistä, avoimista miehistöpoteroista sekä tykkien tuliasemista. Rakennustyöt keskittyivät Varpasalon ja Oravisalon alueille. Laajojen järvialueiden puolustukseen kuului talviaikaan mm. railojen auki pitäminen kanerva-, kaisla- ja turvekatteen avulla.

Rääkkylään kantautui sodan jymy, ja varoitukset väestön evakuoimisestakin annettiin. Onneksi evakuointia ei tarvinnut panna käytäntöön, vaan väki sai pysyä kotiseudullaan. Salpalinjan rakennustyöt Rääkkylässä kestivät rauhanteon jälkeen vielä lokakuulle 1944, ja niihin osallistui sekä sotilas- että siviilirakennusyksiköitä, enimmillään 2 500 miestä.

Rääkkylässä Salpalinjasta on vielä nähtävissä panssariesteitä, tykkien kiinnityspaikkoja, louhoksia ja avointen konekivääripesäkkeiden kaivantoja.

Pekka Kauppinen

Kuvassa kartta Salpalinjan rakenteiden sijainnista

Salpalinjan rakentamisen muistomerkki pystytettiin vuonna 2011 Veikko Sallisen aloitteesta. Rääkkylä-Seura ja Rääkkylän reserviläiset raivasivat entisen seurojentalon tontin, jonka Aulis Ikonen oli luvannut kyseiseen käyttöön. Urho Tapanen asetteli kivet paikoilleen. Kiveen kiinnitetyn laatan valmistivat Hannu Holopainen ja Petja Helotie.
Lisätietoja: www.raakkyla-seura.fi/salpalinja