Kirjallisuutta Ilomantsin sotahistoriaan

Sotahistoriallisen bibliografian maakunnasta on laatinut Pasi Tuunainen

Appel, Erik (2011) Ilomantsin taistelu: Elokuu 1944. Viro.

Brantberg, Robert (2006) Korpikenraali. Jyväskylä.

Hattuvaaran taistelu 30.7.1944: Mukanaolleiden muistikuvia (1991) Koonnut Lauri Häyhä. Helsinki.

Hietaniemi, Lauri ja Hannu Aikio (2016) Ilomantsista Ilomantsiin 1941–1944. Keuruu.

Härkönen, Armas (2022). Talvisota Ilomantsissa. Norderstedt.

Ikonen, Jorma ja Matti Kallio (2008) Rukapirtti: Rajakenraali Raappanan maja vuosilta 1941–2007. Keuruu.

Ikonen, Jorma (2020) Vapaaehtoisena kotiseutua puolustamassa: Veikko Määttäsen talvisota. Joensuu.

Juutilainen, Antti (1994) Ilomantsi – Lopultakin voitto: Ryhmä Raappanan taistelut 26.7.–13.8.1944. Rauma.

Kallio, Matti (2011) Issakan ja Sonkajan kyläkoulut sodan käytössä kesällä 1941. Joensuu.

Kallio, Matti (2014) Hämeen Ratsurykmentti Ilomantsissa: Hattuvaaran taistelusta Kontiolahden asemalle. Jyväskylä.

Kettunen, Ensio (2021) Sodissa menehtyneet ilomantsilaiset: 1918, 1939–­1940, 1941–1944. Norderstedt.

Koskimaa, Matti (2000) Karhumäestä Ilomantsiin: II Armeijakunnan vetäytyminen Maaselän kannakselta Tolvajärvelle ja Ilomantsiin kesällä 1944. Porvoo.

Kukkonen, E. W. (1955) Tolvajärven ja Ilomantsin taistelut vv. 1939–40. Helsinki.

Väisänen, Erkki (2009) Kodua hatkat: Evakkokertomuksia Ilomantsista 1939–1944. Ilomantsi.

Pohjois-Karjala menetti alueitaan rauhanteossa syksyllä 1944

Värikuvassa peltoja ja etäällä siintäviä vaaroja

Vepsänvaaraa entisessä Pälkjärven kunnassa (nyk. Tohmajärvi) kuva: Mikko Rautiainen 2023

Pohjois-Karjala on samaa Karjalaa, kuin menetetyt alueet. Kun jatkosota päättyi, menettivät Ilomantsi, Kitee, Tohmajärvi ja Värtsilä osan alueistaan jälleen Neuvostoliitolle. Toisaalta pala Viipurin lääniin kuulunutta menetettyä ja lakkautettua Korpiselän kuntaa on nykyisin osa Joensuuta ja pieni pala menetettyä Pälkjärveä on puolestaan osa Tohmajärveä. Sodan jälkeisiin vuosiin antoivat oman leimansa myös evakoiden asuttaminen eri puolille Pohjois-Karjalaa. Huomionarvoista on myös, että Sortavalassa sijainnut opettajaseminaari vakiintui sotien jälkeen Joensuuhun ja loi pohjan myöhemmälle Joensuun yliopistolle.

Värikuvassa puinen ortodoksikirkko

Ortodoksinen kirkko entisessä Korpiselän kunnossa, Hoilolan kylässä (nyk. Joensuun kaupunki) kuva: Mikko Rautiainen 2023

Menetettyjen ja vuonna 1948 lakkautettujen kuntien joukossa oli Raja-karjalaan kuuluva Korpiselän kunta. Pieni osa Korpiselästä jäi Suomen puolelle ja liitettiin osaksi Tuupovaaraa. Tuupovaaran tultua liitetyksi Joensuuhun vuonna 2005, tuli siitä tuli osa Joensuuta. Korpiselkä oli yksi enemmistöltään karjalankielisistä ja ortodoksisista kunnista. Tuo Suomen puolelle jäänyt Korpiselän osa onkin Pohjois-Karjalan ainoa kappale entistä Viipurin lääniä. Muutoin maakunta kuului Kuopion lääniin. Nykyisen rajan pinnasta Hoilolan kylästä löytyvät muun muassa Uuno Korhosen vuonna 1959 suunnittelema Pyhän Nikolaoksen kirkko sekä Veikko Larkaksen suunnittelema Joensuun itäisin luterilainen kirkko (1950). Rajavyöhykkeelle johtavan Tsiikontien varrelta löytyy myös Rajajääkäripataljoona 4:n muistomerkki.

Värikuvassa sotamuistomerkki talvimaisemassa.

Muistomerkki Tsiikontiellä Hoilolan kylässä, entisessä Korpiselän kunnassa (nyk. Joensuu) kuva: Mikko Rautiainen 2023

Toinenkin aluemenetyksiin liittyvä erikoisuus maakunnasta löytyy. Erityisesti mielisairaalastaan tunnettu Pälkjärvi menetettiin lähes kokonaan. Hyvin pieni pala kyseistä kuntaa jäi Suomen puolelle ja liitettiin osaksi Tohmajärveä. Kuitenkin suuri osa siitä, mikä ennen oli osa Pälkjärveä, on rajavyöhykettä, jonne ei luonnollisesti ole lupaa mennä. Ehtaa Pälkjärveä voi ihailla kauniissa Vepsänvaaran kylässä, jossa avautuvat laajat peltoaukeat ja etäälle siintävät vaaramaisemat. Toisin kuin Korpiselkä, Pälkjärvi kuului puolestaan Kuopion lääniin ja olikin läänin ainoa kunta, joka lakkautettiin aluemenetyksen takia.

Maakunnan pohjoisosissa aluemenetyksiä ei tapahtunut. Rukajärven suunnalla taistellut 14.divisioona piti sodan alussa 1941 saavuttamansa asemat ja vetäytyi Suomen puolelle vasta aselevon tultua voimaan. (Lue lisää: http://www.rukajarvensuunnanhistoriayhdistys.fi/rukajarvikeskus/rukajarven-suunta/) Raja Lieksassa jäi samalla paikalle, jossa se on ollut jo Stolbovan rauhasta vuodesta 1617 saakka. Sotimalla Neuvostoliitto ei saanut maakunnasta muitakaan kappaleita, vaan rauhanteossa. Puna-armeijan hyökkäykset torjuttiin Laatokan Karjalan taisteluissa Pitkärannan-Loimolan-Nietjärven alueella, jossa taisteli mm. maakunnan miehistä koottu JR9 (katso lisää: https://areena.yle.fi/1-743441 ).ja Ilomantsin itäosien taisteluissa kesällä 1944. (Lue lisää täältä)

kuvassa kartta

Pohjois-Karjalaa ennen aluemenetyksiä 1944 (punaisella ympyröitynä tekstissä mainittuja paikkoja) kuva: Mikko Rautiainen

Talvimaisemassa häämöttää rajavyöhykekyltti.

Tähän päättyy Joensuu. Korpiselkä jatkuu rajan toiselle puolelle. (kuva: Mikko Rautiainen 2023)

Mikko Rautiainen, viestintävastaava, Sotien 1939–1945 Pohjois-Karjalan perinneyhdistys

1944: Jatkosodan lopputulos ratkaistiin Ilomantsissa

Voitto Ilomantsissa elokuussa 1944 varmisti itsenäisyyden säilymisen

Mustavalkoisessa kuvassa everstinarvoinen sotilaspukuinen mies. Taustalla hirsirakennuksia

Erkki Raappana Rukajärvellä 1941 (SA-kuva)

Kesällä 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välistä jatkosotaa oli käyty kolmen vuoden ajan. Sodan alkuvaiheessa suomalaiset olivat valloittaneet takaisin talvisodassa menetetyt alueet sekä laajoja alueita Itä-Karjalasta. Vuoteen 1942 mennessä suomalaiset asettuivat puolustukseen Karjalan kannakselle, Syvärille ja Rukajärvelle. Kesällä 1944 NL:n johtaja Stalin antoi käskyn hyökkäyksestä Suomeen. Ennen näkemättömän raju isku mursi suomalaisten pääpuolustusaseman Valkeasaaressa Karjalan kannaksella. Perääntymisen jälkeen Suomalaisten onnistui kuitenkin pysäyttää vihollinen saksalaisten avustamana kesä-heinäkuun aikana Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan suurissa torjuntataisteluissa; Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella, Äyräpäässä ja Nietjärvellä.

kuvassa kartta

Ilomantsi 1944 (kuva Mikko Rautiainen)

Puna-armeija yritti nyt ratkaisua pohjoisempana, jossa tavoitteena oli valloittaa Ilomantsin tärkeä tienristeys ja kiertää Suomen armeijan selustaan. Ilomantsiin kerättiin kiireellä tilapäisjoukkoja ottamaan vihollista vastaan. Suomalaisten joukkojen komentajaksi määrättiin Rukajärven suunnan joukkoja johtanut ”Korpikenraalina” ja ”mottimestarina” tunnettu Erkki Raappana (1893–1962), joka tunsi hyvin Ilomantsin maaston. Raappana laati uhkarohkean suunnitelman; hän päätti lyödä Ilomantsiin hyökänneet kaksi neuvostodivisioonaa eli noin 16 000 sotilasta, kahdella, kahdenpuoleisella saarrostusliikkeellä. Suunnitelma toteutui varsin hyvin. Taistelua käytiin vaikeakulkuisessa korpimaastossa mm. Hattuvaaran-Lutikkavaaran alueilla noin kahden viikon ajan, heinä-elokuun vaihteessa, alueella, jonka laajuus oli noin 30×40 kilometriä. Motteihin, eli saarrostusrenkaisiin suljetut puna-armeijan sotilaat päätyivät lopulta murtautumaan moteista kohti itää. Suomalaisten haltuun jäi taistelualue ja valtava sotasaalis.

Mustavalkoisessa kuvassa sotilaita metsässä

Motit syntyvät Ilomantsin suunnalla (SA-kuva 6.8.1944)

13.elokuuta päättynyt taistelu oli Neuvostoliiton viimeinen yritys valloittaa Suomi. Suomalaisten saavutettua voiton Ilomantsissa, Neuvostoliitto ei enää vaatinut Suomea antautumaan ja aselepo tuli mahdolliseksi. Suomen armeija vetäytyi lyömättömänä uusien rajojen taakse. Antautuminen olisi merkinnyt miehitystä ja itsenäisyyden menetystä. Siten Pohjois-Karjalassa mahdollistettiin Suomen olemassaolo. Koska aseleponeuvotteluja ei haluttu vaarantaa, ei voitolla juuri elämöity ja laajempaan tietoisuuteen se tulikin vasta 1990-luvulla. Mannerheim totesi muistelmissaan, että Ilomantsin voiton merkitystä on pidettävä arvioimattoman suurena. Tätä taustaa vasten on sopivaa, että sotien 1939–1945 Pohjois-Karjalan perinneyhdistys perustettiin Ilomantsin voiton 76. vuotispäivänä 13.8.2020.

Mustavalkoisessa kuvassa sotilaita metsässä Suomi-konepistooleiden kanssa.

Ilomantsin korpitaistelut. Komppanianpäällikkö antamassa ohjeita motituslinjalla, Ilomantsin Hularin maastossa 6.8.1944 (SA-kuva)

Mikko Rautiainen, viestintävastaava, Sotien 1939–1945 Pohjois-Karjalan perinneyhdistys

 

Lue lisää Ilomantsin taistelusta täältä

tai tutustu Ilomantsin Matkailuyhdistyksen monipuoliseen aineistoon:

https://sotatie.fi/

https://sotatie.fi/sotatie/ilomantsin-motit

https://sotatie.fi/virtuaalikohteet/oykkosenvaara

Katso Yle areenasta löytyvä Ilomantsin taistelusta kertova dokumentti Korpisodan suurvoittohttps://areena.yle.fi/1-750382

Tutustu sotahistorialliseen kirjallisuuteen täältä (esim. Ilomantsi – Lopultakin voitto, Juutilainen Antti 1994, Ilomantsin taistelu elokuu 1944, Appel Erik 2011).

Ajankohtaista Ilomantsissa

Veteraanipäivän juhla Ilomantsissa:

https://tapahtumat.pohjois-karjala.fi/fi-FI/page/661fa3d95c31b513eebdd734?source_widget_id=6464b42fc3f19a4c8e7273b4

Itsenäisyyden kunnioitusta talvisessa Ilomantsissa

Itsenäisyyden kunnioitusta talvisessa Ilomantsissa

Itsenäisyyden kunnioitusta talvisessa Ilomantsissa

Kuvassa lumipukuiset sotilaat seisovat kunniamerkin vierellä. Edessä seppele ja kynttilöitä.

Kunniavartio Ilomantsin sankarihaudalla (kuva Eija Laitila 2023)

 

Korhonen yhtiöiden kiinteistöjohtaja, talousneuvos Esko Torssonen toi eri puolilta Suomea olevia yhteistyökumppaneitaan Ilomantsiin sotatieretkelle itsenäisyyspäivän aattona. Kohokohtina matkalla olivat seppeleen laskeminen Ilomantsin sankarivainajien hautausmaalla, muistokynttilöiden sytyttäminen ja kunnialaukaukset Möhkössä. Ilomantsilaissyntyinen Esko Torssonen haluaa muistaa sankarivainajiamme ja sotasukupolvea, maamme kunniakansalaisia sekä maamme jälleenrakentajia, jotka ovat mahdollistaneet hänellekin yli 50 vuotisen työuran. Kunniamatkan järjestäminen kotiseudun talvi- ja jatkosodan maisemiin liittyy Eskon siirtymiseen yhtiön operatiivisesta toiminnasta hallituksen jäseneksi. Matkalle lähti talvikamppeissa, rajanpinnan pakkasmatkalle 60 kumppania, 90 prosenttia kutsutuista, iloitsee Esko Torssonen. Hän halusi osoittaa, että matkan järjestäminen lumiseen Ilomantsiin onnistuu talvellakin. Oppaana koko matkan ajan toimi sotakamreeri Rauno Suhonen, Esko Torssonen on edelleenkin Ilomantsin kesäasukas ja on vuosien varrella ollut monin tavoin edistämässä Ilomantsin matkailua toimien primusmoottorina mm. Karelia-soudussa ja Pogostan Hiihdossa. Näistä ansioista Ilomantsin kunta on nimennyt hänet Vuoden kesäasukkaaksi.

Kuvassa ihmisiä kynttilät kädessä talvella.

Esko Torssonen viemässä kynttilää Sankarihaudalle (kuva Eija Laitila 2023)

 

Vapauden viestikapula koulujen perinteenä

Kuvassa ihmisiä nostamassa siniristilippua talvisessa maisemassa

Lipunnosto Ilomantsin koululla (kuva Eija Laitila 2023)

 

Ilomantsin kouluissa itsenäisyyspäivän aatto alkaa juhlavasti lippulaululla Suomenlipun noustessa salkoon. Samalla saatetaan seppelpartio viemään havuseppele sankarivainajien hautausmaalle koululaisten tervehdyksenä isänmaan puolustajille.

Oppilaita laskemassa seppelettä muistomerkille talvisessa maisemassa.

Oppilaiden seppeleenlasku Ilomantsin sankarihaudalle (kuva Eija Laitila 2023)

 

Lukiolaisilla on perinteenä veteraanijärjestöjen lahjoittaman vapauden viestikapulan lukeminen itsenäisyyspäivän juhlassa.  Opiskelijakunnan vanhemmat jäsenet luovuttavat viestikapulan nuoremmalle ikäluokalle. Perinne on jatkunut jo aika kauan.

Näiden lisäksi opiskelijoille on tarjottu ja toteutettu retkiä sotahistoriapaikoille, viimeisimmäksi keväällä 2023.  Lukiolaiset ovat lisäksi osallistuneet mm. 21. Prikaatin perinnekillan seminaareihin. He ovat usein valmistelleet kysymyksiä etukäteen asiantuntijoiden vastattavaksi

Markku Lappalainen, maakuntaneuvos

Sotahistoriaa Ilomantsin museoissa

Möhkön ruukkimuseo:

  • Teollisuushistorian lisäksi museo esittelee monipuolisesti Möhkön ja Ilomantsin sotahistoriaa.
  • https://mohkonruukki.fi/

Piirolan piha:

Rajakenraali Raappanan maja:

  • Itä-Karjalassa, Rukajärvensuunnalla 14.divisoonan komentajana toimineen ja Ilomantsin taisteluita 1944 johtaneen kenraalimajuri Erkki Raappanan sodan aikainen komentopaikka löytyy Ilomantsin Parppeinvaaran runokylästä. Raappanan maja rakennettiin alunperin Itä-Karjalaan, josta se siirrettiin sodan loppuvaiheessa aluksi Patvinsuolle ja myöhemmin Parppeinvaaralle.
  • Lue lisää täältä:https://parppeinvaara.fi/d/raja-raappana-rukajarvi

Taistelijan talo:

Juho ja Anna-Liisa Turunen

3. Juho (1911–2004) ja Anna-Liisa (1916-2008) Turunen

Juho (1911-2004) ja Anna-Liisa (1916-2008) Turunen. Kuva on todennäköisesti jatkosodan ajalta.

Juho Turunen syntyi Ilomantsin Ratilanvaaralla 16.huhtikuuta 1911. Vanhemmat olivat Iisakki (1865-1937) ja Beata (1884-1954, os. Kuivalainen) Turunen. Juhon kaikki sisarukset menehtyivät jo lapsina. Itsenäisyyden alun sekasortoisissa vaiheissa Juholta jäi kansakoulu käymättä. Lukutaidon hän opetteli itse ja hänestä tulikin hyvin innokas lehtien lukija ja yhteiskunnallisten asioiden seuraaja. Isä kuoli Juhon ollessa noin parikymppinen nuori mies. Tilan hoito jäi Juhon ja hänen äitinsä vastuulle.

Kutsunnoissa Juho kävi vuonna 1930 ja asevelvollisuuttansa hän lähti suorittamaan Laatokan Karjalaan Pitkärantaan, Salmin Rajavartiostoon maaliskuussa 1932. Aika oli sisäpoliittisesti levotonta, Mäntsälän kapina oli päättynyt vain pari viikkoa aiemmin. Sodat olivat kuitenkin edessä vasta kaukana tulevaisuudessa, eikä erinomaisen kivääriampujan merkin saanut Juho osannut aavistaa, että hän joutuisi soveltamaan opittuja taitoja myös käytännössä. Palvelus päättyi 350 vuorokauden jälkeen helmikuussa 1933. Sotilastaitoja hän kävi kertaamassa kesällä 1937, 20 vuorokauden pituisessa harjoituksessa.

Anna-Liisa Haapalainen syntyi Ilomantsin Iljanahossa, Liepalan talossa Matti (1882-1942) ja Siiri (1890-1950, os. Kukkonen) Haapalaisen perheeseen 17. syyskuuta vuonna 1916. Hänen veljiään olivat Einari, Viljo, Alpo ja Erkki sekä sisariaan Helvi, Vieno ja Sylvi. Anna-Liisa kävi kansakoulun Sonkajassa sekä myöhemmin pienviljelijäkoulun kirkolla. Juho ja Anna-Liisa avioituivat vuonna 1938 ja pariskunnan ensimmäinen lapsi, Raimo syntyi vuonna 1939.

Talvisota – Möhkössä ja Iisalmessa

Rauhanomaiset askareet keskeytyivät äkillisesti sodan uhkaan syksyllä 1939. Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan alueita Karjalasta. Suomen tekemät myönnytykset eivät riittäneet Neuvostoliitolle ja neuvottelut katkesivat tuloksettomina. Neuvostoliiton puna-armeija vyöryi Suomen rajojen ylitse 30. marraskuuta. 28-vuotias Juho oli määrätty puolustamaan kotipitäjäänsä Möhkön rintamalle 11. Erillispataljoonaan. Palvelukseen astuminen oli tapahtunut jo 7.lokakuuta. Ensimmäisen sotayönsä sotamies Juho Turunen kertoi viettäneensä puunkatveessa,. Aamulla jalat olivat jäässä. Sodan vuoksi rajapitäjät määrättiin tyhjennettäviksi siviiliväestöstä. Anna-Liisa, Raimo ja Beata evakuoitiin Iisalmen maalaiskuntaan, jossa asuttiin Laidinmäen koulun lattialla. Evakkoreissusta tuli surullinen. Pieni Raimo sairastui tuhkarokkoon ja kuoli jälkitautiin yhden vuoden, yhden kuukauden ja 11 päivän ikäisenä. Juho tuli rintamalta kantamaan poikansa arkkua. Hautajaisten jälkeen oli palattava sotaan. Lapsensa menettänyt Anna-Liisa puolestaan määrättiin karjanajoon. Joukkohaudassa lepäävän Raimon siirtäminen myöhemmin Ilomantsiin ei onnistunut. Ennen talvisodan päättymistä Juho joutui vielä Kollaalle lähtevään kuljetukseen, mutta perille ei ehditty, aselepo astui voimaan 13.maaliskuuta. Moskovan rauhanehdot olivat raskaat ja myös Ilomantsi menetti alueitaan Neuvostoliitolle. Kantakortti kertoo, että Juho lomautettiin armeijasta toistaiseksi 26.huhtikuuta 1940. Juho ja Anna-Liisa pääsivät jatkamaan Ratilaan talvisodan vuoksi keskeytyneitä töitään, mutta rauha jäi lyhyeksi, vain runsaan vuoden mittaiseksi. Jo toukokuussa 1941 Juho määrättiin kymmenen päivää kestävään kertausharjoitukseen.

Jatkosota – Enosta Syvärille

Suomi pelkäsi Neuvostoliiton uutta hyökkäystä ja haki turvaa Saksasta. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi kesällä 1941. Suomi vakuutti pysyvänsä puolueettomana. Neuvostoliitto ei luottanut Suomen rauhantahtoon ja aloitti sotatoimet Suomea vastaan pommittamalla useita paikkakuntia kesäkuun lopulla. Kun Neuvostoliiton maahyökkäystä Suomeen ei tullut, määräsi ylipäällikkö Mannerheim Karjalan armeijan hyökkäämään Laatokan pohjoispuolelle. Tähän hyökkäykseen otti osaa myös sotamies Juho Turunen. Ilomantsin ja Enon reserviläisistä koottiin pataljoonat, jotka liitettiin jalkaväkirykmentti 9: teen. Kranaatinheitinmies Turusen uusi sotaretki kulki Enosta Laatokan pohjoispuolelle Pälkjärvelle ja Sortavalaan ja sieltä edelleen vanhan valtakunnan rajan ylitse Itä-Karjalaan, Aunukseen, josta Juhon mieleen jäi valtava Kaskanan korpi. Itä-Karjalan valtaus huipentui Syvärin ylitykseen. Syvärin takana Ostassa JR 9 ja muut suomalaiset jäivät odottamaan kädenlyöntiä saksalaisten kanssa, jota ei koskaan tapahtunut. Alkoi kaksi ja puoli vuotta kestävä asemasotavaihe. Kotiin oli satoja kilometrejä, Moskova oli yhtä lähellä kuin Helsinki. Sodan ankeutta piristi iloinen asia. Anna-Liisan ja Juhon vanhin tytär Pirkko syntyi marraskuussa 1941 ja elämä näytti taas valoisamman puolensa. Sotilaselämässä tapahtui muutos, kun Juhon rykmentti vaihtui JR51:ksi. Sota koetteli myös miehen terveyttä. Helmikuussa 1943 Juho siirrettiin hoidettavaksi 66.Sotasairaalaan Äänislinnaan. Syyksi kantakortissa mainitaan Myodegeneraatio cordis eli sydänlihasrappeuma (voi olla myös tulehdusperäinen). Myöhemmin helmikuussa hänet siirrettiin 35.Sotasairaalaan Hämeenlinnaan, jossa hän oli syntymäpäiväänsä 16.huhtikuuta saakka. Henkilötäydennyskeskus 4:n kautta Juho palasi takaisin rintamalle, aluksi lataajaksi JR51:n riveihin ja lopulta huhtikuun 26.päivänä takaisin JR9: teen. Juhon ollessa rintamalla oli, Anna-Liisan arkea puolestaan kotirintaman kova työnteko. Vastuulla olivat anopin kanssa maatilan työt ja pieni tytär.

Jatkosota – Syväriltä U-asemaan ja Kaltimoon

Asemasotavaihe päättyi kesällä 1944. Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalan Kannaksella. Suomalaiset perääntyivät kohti Viipuria. Kannaksella tarvittiin lisäjoukkoja ja Itä-Karjalassa pelättiin Karjalan armeijan joutumista saarretuksi. JR 9 jätti asemansa Syvärin takana ja vetäytyi viivytystaisteluja käyden kohti länttä. Suomalaiset pysäyttivät vihollisen etenemisen Karjalan kannaksella, ja Neuvostoliitto yritti nyt ratkaisua Laatokan pohjoispuolella. JR 9 otti osaa rajuihin torjuntataisteluihin keskeneräisessä U-asemassa Nietjärvellä. Puna-armeijan tie Suomeen pysyi suljettuna myös siellä. Tässä taistelussa antoi oman panoksensa myös Sotamies Juho Turunen. Tämäkään sota ei mennyt Anna-Liisalta ilman menetyksiä, Juhon tavoin JR 9:ssä taistellut Anna-Liisan Einari-veli kaatui U-aseman taisteluissa heinäkuun lopulla 1944, vain reilu kuukausi ennen sodan päättymistä. Aselepo astui voimaan syyskuun 4.päivänä, mutta entisen vihollisen pelossa suuri osa Suomen armeijasta haluttiin pitää aseissa mahdollisimman pitkään, kunnes se olisi välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti saatettava rauhanajan vahvuuteen. Edellisestä johtuen Juhokin kotiutettiin vasta marraskuun 13.päivänä Enon Kaltimossa. Siviilivaatteita ei ollut odottamassa, asetakki päällä Juho lähti kävelemään kohti Ratilaa. Myöhemmin kotiutumista muistellessaan Juho totesi, että askel oli kevyt. 90-vuotispäivänään vuonna 2001 Juho muisteli, että elämässä vaikeinta oli sotaan lähtö ja mieluisinta eukon ottaminen.

Sotien jälkeen perheeseen syntyi kuusi lasta. Lapsenlapsia he saivat yhteensä 16 ja siitä seuraavaakin polvea molemmat ehtivät nähdä. Juho ja Anna-Liisa jatkoivat maatilan pitoa 1970-luvun loppupuolelle saakka, jolloin tapahtui sukupolvenvaihdos ja muutto eläkepäiviksi Joensuuhun. Työntäyteistä elämänvaihetta seurasivat myös ansaitut eläkevuodet. Juho kuoli 93-vuotiaana kesän kynnyksellä 2004 ja Anna-Liisa 91-vuotiaana talvella 2008.

Mikko Rautiainen

 

Lähteet: Teksti on aiemmin julkaistu teoksessa Ratilanvaara – Historiaa ja ihmisiä, toim. Heikki Ignatius 2012. Teksti pohjautuu tietoihin, joita Anna-Liisa ja Juho Turunen sekä heidän perheenjäsenensä ovat kertoneet. Talvi- ja Jatkosotaan liittyvien asioiden tietolähteinä on käytetty Juho Turusen kantakorttia sekä teoksia: Anttila, Olavi 1975. Suomen rintamamiehet 1939–45. 7.divisioona. Hahtela, Martti, Juutilainen Antti, Salmela Väinö 1992. Taisteleva JR 9 1941–1944.

Tarton rauhan raja ja Itä-Karjala vuonna 1942.

 

 

 

 

 

PITKÄ SARKA ILOMANTSILAISTA VETERAANITYÖTÄ

Kun Ilomantsin kunnan nykyinen virastotalo otettiin käyttöön vuonna 1985, päättivät kaikki kolme paikkakunnan veteraaniyhdistystä tuoda jotakin näkyvää uuden rakennuksen yhteyteen. Rintamaveteraanien puheenjohtaja Pekka Puumalaisen aloitteesta haettiin sotaveteraanien puheenjohtaja Eino Venemiehen tontilta terhakka kuusentaimi, joka toukokuussa 1986 istutettiin kunnanviraston pihamaalle. Puu nimettiin itsenäisyyden kuuseksi, ja siitä on varttunut pihamaan kaunein ja vantterin puu.

Kuvassa paljastetaan veteraanikuusen muistokivi Ilomantsissa itsenäisyyspäivänä 2004

Tämä puu kuvaa sitä veteraanien yhteishenkeä, joka vallitsi kauan Suomen itäisimmässä kunnassa. Yhteistyö oli alkanut veteraanien hengellisten tilaisuuksien järjestämisellä ja Palovaaran muistomerkin pystyttämisellä. Työ kulminoitui 11.4.2016 pidettyyn yhteiseen veteraanijuhlaan, jossa juhlittiin kolmen yhdistyksen tekemää yhteistä 175 vuoden veteraanityötä. Saman vuoden syksyllä valmistui kaikkien kolmen yhdistyksen yhteinen historiikki Teidän nyt vuoronne on, 175 vuotta ilomantsilaista veteraanityötä.

 

Sotainvalidit liikkeellä ensiksi ja viimeiseksi

Sotainvalidien työ alkoi Ilomantsissa tammikuun 12. päivänä 1941, jolloin allekirjoitettiin Sopimuskirja, jossa perustetiin yhdistys nimeltä Sotainvalidien Veljesliiton Ilomantsin alaosasto ry.

Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Erkki Hassinen. Yhdistyksellä on ollut kaksitoista puheenjohtajaa, nykyinen puheenjohtaja on Matti Karvinen. Yhdistyksellä oli myös sivutoiminen asiamies, joka toimi usein samalla sihteerinä.

Sodasta selvinneet invalidit olivat hyvin erilaisissa tilanteissa. Jotkut olivat haavoittuneet niin vaikeasti, ettei työelämään ollut juuri enää mahdollisuutta. Invalidien perheitä pyrittiin auttamaan muun muassa korjaamalla puutteellisia asuinoloja ja jopa rakentamalla uusia asuntoja. Tähän toimintaan saatiin suuriarvoista apua puolustusvoimilta ja Pohjois-Karjalan rajavartiostolta. Asuntokurjuutta käsiteltiin myös valtakunnan lehdistössä, 1960-luvulla Helsingin Sanomat kirjoitti Iknonvaaralaisen invalidiperheen asumisesta otsikolla: Kotimaan kolmatta maailmaa: yhdessä huoneessa yksitoista ja pyykit.

Alkuaikojen toiminnan suuri ponnistus oli Sotainvalidien syyskeräys. Tässä keräyksessä suurena apuna olivat ilomantsilaiset ammattiautoilijat ja martat. Alkuun keräys tuotti paljon viljaa ja perunaa, mutta vähän rahaa. Joskus terve naapuri saattoi lahjoittaa sotainvalidiperheelle jopa yhden lehmän heinät talveksi.

Sotainvalidien suurin aineellinen saavutus oli invalidimajan rakentaminen 1970-luvun alkupuolella Tetrinniemeen. Majan rakentamiseen saatiin runsaasti lahjoituksia ja tehtiin valtavasti talkootyötä. Kaikkein innokkaimpia talkoilijoita olivat invalidit, jopa yksikätiset miehet kantoivat tiiltä. Majaa käytettiin erittäin vilkkaasti, ja Tetrinniemessä vieraili suuria veteraaniryhmiä eri puolilta maata.

Vuonna 1998 Ilomantsin sotainvalidit saivat merkittävän huomionosoituksen, kun Veljesliitto myönsi viidelle yhdistykselle 10 000 markan tunnustuspalkinnon vuoden aikana osoitetusta aktiivisesta toiminnasta. Neljä muuta palkintoa meni suurten kaupunkien yhdistyksille.

Ilomantsilaisia sotainvalideja voi kuvata hyvin kahden aktiivisen toimijan kautta. Leo Paldanius ja Tauno Kukkonen menettivät toisen jalkansa sodassa. Molemmat tekivät täyden päivätyön rajavartiolaitoksessa ja toimivat aktiivisesti usean vuosikymmenen ajan sotainvalideissa, kumpikin muun muassa asiamiehen tehtävissä.

 

Kahden liiton väkeä Ilomantsiinkin, Rintamaveteraanit ensiksi liikkeelle

Heti talvisodan jälkeen Suomessa tapahtui myös veteraanien muu järjestäytyminen. Elokuun 4. päivänä 1940 perustettiin Suomen Aseveljien Liitto, joka jouduttiin sitten lakkauttamaan vuonna 1945 välirauhasopimuksen perusteella. Valtakunnallisesti järjestäydyttiin uudelleen reilun kymmenen vuoden kuluttua. Vuonna 1957 perustettiin Rintamamiesten Asuntoliitto, josta vuonna 1964 tuli Suomen sotaveteraaniliitto. Samana vuonna perustettiin toinen valtakunnallinen liitto, Suomen rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliitto, josta 1967 tuli Rintamamiesveteraanien Liitto.

Ilomantsiin perustetiin 23.4.1965 Suomen Rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliiton osasto. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Armas Riihelä. Yhdistyksellä on ollut seitsemän puheenjohtajaa. Aktiivisinta aikaa oli Pekka Puumalaisen puheenjohtajakaudella. Viimeinen puheenjohtaja oli Tarmo Pesonen.

Rintamamiesveteraanien päätehtävänä oli painostaa valtakunnan päättäjiä veteraanien aseman korjaamiseksi. Paikkakunnallakin tehtiin avustustyötä, mutta se oli vähäisempää kuin Sotainvalideilla ja Sotaveteraaneilla.

 

Takkuisesta alkutaipaleesta johtavaksi veteraaniyhdistykseksi: Ilomantsin sotaveteraanit

Ilomantsin keskuskoululle kokoontui 19.5.1966 runsas joukko sodan käyneitä miehiä perustamaan sotaveteraanien yhdistystä. Kokoontumisen yhteydessä perustettiin Ilomantsin sotaveteraanit r.y. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Mikko Volotinen. Paikallisella tasolla käytiin yhdistymisneuvotteluja rintamamiesveteraanien kanssa hyvässä hengessä, mutta piirin ja valtakunnan taholta pantiin jarruja yhdistymiseen.

Sotaveteraanien alkutaival oli muutenkin vaikeaa. Jo neljä vuotta yhdistyksen perustamisen jälkeen oli äänestetty yhdistyksen toiminnan lakkauttamisesta. Vuonna 1972 yhdistyksen johtoon valittiin opettaja Heimo Rautava, ja hänen aikanaan yhdistyksestä tuli paikkakunnan johtava veteraaniyhdistys. Puheenjohtajia on ollut viisi, viimeisenä pitkän päivätyön tehnyt Teuvo Strandman. Yhdistyksen kantavana voimana oli aina vuosituhannen loppuun saakka Mannerheim-ristin ritari Onni Määttänen.

Rintamaveteraanien ja Sotaveteraanien yhdistystoiminta päättyi Ilomantsissa vuoden 2020 alkupuolella. Molempien yhdistysten varat ja tehtävät siirrettiin perinnetoimikunnalle.

 

Naiset vahvasti mukana

Veteraanitoimintaa ei voi kuvitella ilman aktiivisia ja toimivia naisjaostoja. Naiset auttoivat miesten toimintaa erilaisten tilaisuuksien järjestämisessä. Naisten päivätapaamiset olivat suosittuja, rahaa kerättiin erilaisilla tempauksilla, iltamien ja tanssien pitämisellä.

Ilomantsin sotainvalidien naisjaoston jäseniä palkittiin invalidimajalla vuonna 1989.

Toiminnan alkuaikoina varsinkin sotainvalidit tekivät kotikäyntejä, joihin osallistui myös naisjaoston jäseniä. Naiset näkivät kotien puutteet vähän eri tavalla kuin miehet, ja apua osattiin kohdistaa tehokkaammin oikeisiin paikkoihin. Joulupakettien lähettäminen oli naisille mieluisaa puuhaa, vastaanottajilta tuli monesti hyvin tunteellisia kiitoskirjeitä.

Kaikilla ilomantsilaisilla veteraaniyhdistyksillä oli oma naisjaosto. Sotainvalidien jaosto toimi vuosina 1949 – 2007, Rintamaveteraanien 1974 – 2001. Sotaveteraaninaiset lähtivät liikkeelle myöhemmin, vuonna 1980, mutta jatkoivat sitten aina vuoteen 2013 saakka.

 

Monenlaista toimintaa

Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten paljon sodankäyneet veteraanit jaksoivat tehdä heikommassa asemassa olevien veljien eteen työtä. Samalla se oli tekijälle terapiaa, sotakavereiden kanssa saatiin purettua myös ikävämpiä muistoja. Hävityn sodan jälkeen ei veteraanien arvostus ollut aina kovinkaan korkealla. Varsinkin 1960- 1970-luvuilla nuoriso ei aina ymmärtänyt veteraanisukupolven uhrauksia. Maamme itäisimmässä pitäjässä tilanne oli todennäköisesti vähän erilainen, kolmasosa kunnan pinta-alasta oli menetetty, ja vihollinen oli varsikin talvisodassa aivan kirkonkylän porteilla. Veteraanien työ oli täällä arvossaan.

Vakavan ja hartaankin toiminnan rinnalla osattiin myös rentoutua. Invalidimajan iltamat toivat mieleen nuoruusajan muistoja. Veteraanit alkoivat myös matkustaa 1970-luvulla oman paikkakunnan linja-autoilla. Matkoja tehtiin niin kotimaahan kuin ulkomaille. Eräs naisjaoston jäsen kertoi, että ennen matkaa saatettiin hakea terveyskeskuksesta humppapiikki, sen avulla jaksettiin tanssia majapaikassa illalla.

Sotapaikkakunnalla kävi paljon vieraita. Näille tarvittiin oppaita, majoitusta ja muita palveluita. Veteraanit Onni Määttänen, Heikki Klemola ja Heimo Rautava olivat hyvin usein oppaana. Kun vuonna 1979 vietettiin Ilomantsissa Maatalousnaisten valtakunnallisia suvipäiviä, oli kolme veteraania opastamassa Oinassalmen muistomerkillä kymmeniä linja-autoryhmiä viiden tunnin ajan.

 

Rannalle himmeän lahden

Veteraanityöhön on aina liittynyt vahvasti hengellinen toiminta. Yhteistyö seurakuntien kanssa on ollut tiivistä. Tämän työn pitkäaikainen toimija oli sotaveteraanien jäsen, liikemies Iivari Mononen.

Myös veteraanihautajaiset muuttuivat. Mikäli omaiset sallivat tai pyysivät, yhdistykset ovat olleet lippuineen mukana jäsentensä hautajaisissa ja haudalle on laskettu havuseppele. Näyttävimmät veteraanihautajaiset olivat Ilomantsissa Mannerheim-ristin ritarin, 102-vuotiaana kuolleen Onni Määttäsen hautajaiset 28.6.2010. Siunaustilaisuuteen osallistui noin neljäsataa saattajaa.

Ilomantsin sankarihautausmaa, Pötsönkankaan hautausmaa ja muutamat yksittäiset haudat muualla kätkevät maan poveen yli 400 ilomantsilaista veteraania. Suurin osa on päässyt kotiseurakunnan multiin, maahan jota veteraani on puolustanut hengellään ja terveydellään. Vaatimattomankin siviilielämän läpikäynyt veteraani on suuri suomalainen, josta jälkipolvet saavat olla ylpeitä. Kaikki eivät saaneet kunniaa eläessään, eivätkä kaikki sitä kaivannetkaan. Lauluntekijäkin runoili: Ei muuta kunniaa, kuin kuulla kummultansa sun honkiesi huminaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon.

 

Jorma Ikonen

Linkkejä Ilomantsin sotahistoriaa käsitteleviin videoihin

Korpisodan Suurvoitto

Dokumenttielokuva kertoo Ilomantsin taistelusta loppukesällä 1944 ja saavutetusta voitosta, jonka jälkeen Neuvostoliitto ei enää vaatinut Suomea antautumaan.

https://areena.yle.fi/1-750382

 

Sotakirjailija Ensio Kettusen youtube-kanava

Talvisota Ilomantsissa: https://www.youtube.com/watch?v=mS4Qrv__1XU

Ilomantsilaisten evakkotie 1939 ja 1944: https://www.youtube.com/watch?v=1yDWsR9J_k8

Partisaanien isku Ilomantsin Kuuttivaaralle: https://www.youtube.com/watch?    v=b9kTSLdyDbE

Rajantakaiset kylämme, Ilomantsi: https://www.youtube.com/watch?v=cykYx1J1o4M

 

Hilja Heikuran sota Ilomantsissa

Hilja Heikura (os. Haaranen) (1929–2021) koki evakkoon lähdön neuvostojoukkojen hyökättyä Ilomantsiin marraskuussa 1939. Synnyintila Ilomantsin Lutikkavaarassa jäi rauhanteossa 1940 Neuvostoliiton hallintaan. Haastattelussa Heikura kertoo mm. evakkoajasta, karjanajosta, desanteista, tykkien jylystä sekä sodan jälkeisestä elämästään Nurmeksessa.

https://www.youtube.com/watch?v=JhAA741LwFE