Nestor Pyykön kokemus partisaaneista Juuan Vuokossa kesällä 1943

Nestor Pyykkö (1926-2019), Nurmeksen Salmenkylästä kertoo alla olevalla videolla, miten hän oli joutua neuvostopartisaanien sieppaamaksi Vuokossa kesällä 1943. Pyykkö kertoo asiasta alla olevalla videolla kohdassa: 04:32-07:38. Haastattelu on vuodelta 2019. https://www.youtube.com/watch?v=j6loZ1XeRSg

 

Mikko Rautiainen

HYVÄÄ JA TURVALLISTA UUTTA VUOTTA!

Linnoitettu Nurmes 1940-1944

Salpa-aseman tukikohta Nurmeksen Akkosalmessa Iloniemessä. Taustalla Kuhmontie. (kuva: Mikko Rautiainen

Talvisodan jälkeiset aluemenetykset käynnistivät Suomen edelleen kaikkien aikojen suurimman rakennushankkeen. Uusi itäraja oli vailla linnoitteita ja suojaton. Suomessa myös pelättiin uutta sotaa NL:n taholta. Salpa-asemaksi nimetyn uuden puolustuslinjan rakentaminen alkoi kesällä 1940. Lopputuloksena oli Itämereltä Jäämerelle ulottuva 1200 kilometriä pitkä linnoitusketju.

Salpalinjalle valmistui mm. teräsbetonikorsuja, taisteluhautoja ja panssariesteitä. Pohjois-Karjalan suurimmat linnoitteet valmistuivat Joensuun Marjalaan, Höytiäisen kanavan länsipuolelle sekä Jaamankankaalle, Höytiäisen ja Pielisjoen väliin. Vain strategisesti tärkeimmät kohteet linnoitettiin ja suurelta osin turvauduttiin vesistöesteisiin, kuten Saimaaseen ja Pieliseen.

Nurmeksessa pääasema suunniteltiin kulkemaan Porokylän ja Ylikylän kautta. Näkyvimmät linnoitteet  kaupunkialueella ovat Akkosalmessa, Porokylän hautausmaan takaosassa sekä Lapinsärkän läheisyydessä. Salpalinjalle oli suuremmat suunnitelmat myös Nurmeksen osalta, mutta työt katkesivat jatkosodan alkamiseen kesällä 1941. Esimerkiksi suunniteltuja teräsbetonikorsuja ei koskaan valmistunut. Taisteluhautojen ja  muiden kenttälinnoitteiden rakentamisesta vastasi 10.Prikaatin III pataljoona, jonka apuna oli myös Nurmekseen vuonna 1940 perustetun varuskunnan varusmiehiä. Panssarikiviesteet rakensivat puolestaan siviilirakentajat. Nurmeksessa työskenteli työpiirin 420 alaisuudessa toimiva työryhmä 425.

Linnoittamisella varauduttiin taisteluun Nurmeksen omistuksesta, jos asiat olisivat menneet toisin. Akkosalmen linnoitteet olivat pääaseman eteen työnnetty tukikohta, jossa mahdollisesti olisi käyty ensimmäiset taistelut vesistöjen suojaaman kaupungin omistuksesta ja pyritty pitämään vihollinen salmen itäpuolella.

Kartta Nurmeksesta vuodelta 1946. Punaisella ympyröitynä Lautiaisen Haapalahti ja Pielisen Vinkerlahti, joiden väliseen kapeikkoon suunniteltiin pääasema.  Porokylän hautausmaa sijoittuu Haapalahden ja Vinkerlahden väliin. Etuaseman sijainti on merkitty punaisella rastilla Akkosalmen läheisyyteen.

Porokylän hautausmaan takaosasta löytyy puolestaan jyhkeät panssariestekivet, salpalinjan tunnusmerkki. Osa kivistä on sotien jälkeen siirretty reunustamaan hautausmaata. Paikoillaan olevat panssariesteet ovat osa Nurmeksen salpalinjan pääasemaa, Haapalahden-Vinkerlahden kapeikossa. Tässä vaiheessa Nurmeksen kauppala olisi jo menetetty, mutta tälle tasalle neuvostojoukot olisi pitänyt viimeistään pysäyttää, muutoin tiet eri puolille Suomea olisivat olleet tällä suunnalla auki.

Salpalinjaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla (kuva Mikko Rautiainen 2022)

Yläkarjalaiset ja muut suomalaiset pitivät sodan alussa saavuttamansa asemat kaukana Itä-Karjalassa Rukajärvensuunnalla sodan loppuun saakka, itärintaman ainoana osana Mustanmeren ja Jäämeren välillä, eikä sota edennyt Nurmekseen saakka.

Myös muilla rintamilla NL:n hyökkäykset pysäytettiin nykyisten rajojen itäpuolelle, eikä Salpalinjan millään osilla koskaan taisteltu. Rakentaminen ei kuitenkaan ollut turhaa. Salpalinja muodosti Suomen puolustukselle fyysisen ja henkisen selkänojan kesällä 1944. Oli vielä yksi linja, jossa taistelua voitaisiin jatkaa. Tämän tiesi myös Neuvostoliitto.

Mikko Rautiainen

 

Lähde: Matka Salpalinjalle (toim. Armi Oinonen, Arvo Tolmunen 2005), kirjoittajana Pohjois-Karjalan osalta Kimmo Salo.

 

Kuvassa Tarton rauhan raja punaisella ja Rukajärvi ympyröitynä sinisellä. Kartta on vuodelta 1942.

Talvisotakävely Nurmeksen vanhassa kauppalassa

Talvisotaan liittyviä kohteita Nurmeksen vanhassa kauppalassa

Vanhan kauppalan alueella on mahdollista kiertää noin parin kilometrin mittainen rengasreitti, jonka matkalle sattuu useita talvisodan historiaan liittyviä kohteita.

Kuvassa Nurmeksen kartta.

Karttaan numeroitu kävelyreitin kohteet (1-6). Kartta: maanmittauslaitos.fi/karttapaikka

 

Talvisota

Talvisodan aikana Nurmekseen kohdistui tuhoisia pommituksia. Tämä johtui muun muassa Nurmeksessa sijaitsevista Kuhmon rintaman huoltoelimistä sekä tärkeästä rautatieyhteydestä. Niin ikään Valtimo oli ankarien pommitusten kohteena. Rajan läheisyydessä sijaitsevina paikkakuntina Nurmeksen kauppalan, Nurmeksen maalaiskunnan ja Valtimon kunnan siviiliväestö oli pääosin evakuoituna koko talvisodan ajan. Evakkojen suuntana oli Pohjanmaa. Evakkoon lähdön koki esim. Toini Okkonen (1927-2023). Lieksan Nurmijärven suunnalle hyökänneiden neuvostojoukkojen tavoitteena oli vallata Nurmes joulukuun 10.päivänä 1939.

Nurmeksen suojeluskuntalaisia Nurmeksen kauppalantalon edustalla. (kuva: Väinö Hämäläinen, Nurmeksen museo)

 

1. Sotaan lähdön muistomerkki Kauppalantalon pihalla

Nurmeslaisten Sotaan lähdön muistomerkki (1979) Kauppalantalon pihalla (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

”Talvisota-kävely” on luontevaa aloittaa vuonna 1905 valmistuneen jugendtyylisen Kauppalantalon pihalta, josta löytyy vuonna 1979 pystytetty sotaan lähdön muistomerkki. Tältä paikalta ensimmäiset nurmeslaiset lähtivät ylimääräiseen harjoitukseen ja sen myötä talvisotaan syksyllä 1939. Palvelukseenastumismääräyksiä heille oli toimittanut mm. suojeluskuntapoika Ahti Okkonen (1924-2024). Nurmeslaisia taisteli mm. Kuhmon rintamalla ja Lieksan Nurmijärvellä, Puuruun linjalla, jossa asemat pitivät. Rakennuksen kellarissa toimi puolestaan talvisodan aikana Ilmapuolustusaluekeskus (IPAK 32) ja kesästä 1940 alkaen Ilmavalvonta-aluekeskus 235. Muistomerkin läheisyydessä oleva tykki puolestaan tuotiin paikalle vuonna 2011 kunnioittamaan jatkosodan alkamisen 70-vuotismuistoa ja nurmeslaisten sotaponnisteluja. Hallintorakennusta tarvittiin myös koulukäyttöön talvisodan jälkeen, Keskustan koulun tuhouduttua pommituksissa. Kauppalantalolla sijaitsee myös Ylä-Karjalan sotavuosia esittelevä perinnehuone. Lue Perinnehuoneesta lisää täältä.

 

2. Rautatieasema ja sirpalesuoja

Kuvan keskellä takana aseman sirpalesuoja. Oikealla Nurmeksen rautatieasema. (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

Kauppalantalolta suunnataan Raatihuoneenkatua pitkin rautatieasemalle. Nurmeksen halki kulkeva rautatie oli yksi syy siihen, miksi kauppala on talvisodassa ankarien pommitusten kohteena. Karjalan rautatien pohjoinen osuus Joensuusta Lieksan kautta Nurmekseen valmistui vuonna 1911. Vihollisen tavoitteena oli katkaista rautatie ja hankaloittaa siten suomalaisten toimia. Epäilemättä tässä olisi auttanut erityisesti Mikonsalmen siltojen tuhoaminen. Nurmes on myös ilmasta käsin helposti tunnistettava kohde, kapea harju kahden vesistön välissä. Koska itse asematkin olivat ilmeisiä pommituskohteita, muistuttaa sodasta edelleen sirpalesuoja, joka tarjoaa myös mahdollisuuden päätellä sirpalesuojan ja pommisuojan eroa. Aseman sirpalesuoja on ilmeisesti rakennettu talvisodan jälkeen.

 

3. Sotasairaalan pommituksen muistomerkki

Kirkkokadun koulun oppilas laskee kynttilän muistomerkille pommituksen 80-vuotismuistopäivänä 2020. (kuva: Mikko Rautiainen)

Asemalta suunnataan Kirkkokadulle, jonka varrelta löytyy Sairashuoneen palotori. Korttelissa, johon nyt on noussut uudisrakennuksia, sijaitsi aikanaan yleinen sairaala, joka talvisodan aikana toimi sotasairaalana. Tänne kohdistui neuvostoilmavoimien isku tammikuussa 1940. Vuonna 1960 pystytetty muistomerkki löytyy läheltä palotorin toista päätä. 21:n kuolleen nimilista koruttomassa kivipaadessa on karua luettavaa. Haavoittuneitakin oli 30. Muistomerkkiä vastapäiset jylhät petäjät lienevät todistaneet Neuvostoliiton pommien tuhovoiman sotasairaalan sirpalesuojaan 23.tammikuuta 1940. Mahtavatkohan ne kantaa naapurin metalliromua sisällään? Itse sairaala selvisi pommituksesta, mutta tuli puretuksi vuonna 1981. Kirkkokadulle palatessa voi pysähtyä ”KOP:n” kivitalon kohdalla Kaarlonkadun kulmassa ja katsoa tämän sivun kuvasta, millainen oli sen paikalla ollut alkuperäinen KOP:n talo, joka tuhoutui samaisessa iskussa. Lue lisää pommituksista täältä.

Kuvan oikeassa reunassa sotilassairaalan pommituksen muistomerkki lumipeitteisenä vastapäätä suurta mäntyä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

Kuvassa etualalla Nurmeksen yleinen sairaala Kirkkokadun ja Kaarlonkadun kulmassa 1920-luvulla. (kuva Nurmeksen museo)

 

Mustavalkoisessa kuvassa katunäkymä.

Vasemmalla yleinen sairaala, oikealla talvisodan pommituksissa tuhoutunut KOP:n talo. (kuva Nurmeksen museo 1910-1929)

 

4. Kirkon sirpalevauriot

Nurmeksen kirkon pommitusvauriot vuodelta 1940 Karjalankadun puoleisella seinällä (kuva: Mikko Rautiainen 2022)

Seuraava kohde on pommitusten muistomerkille näkyvä uusgotiikkaa edustava Nurmeksen 5.kirkko vuodelta 1897. Kirkon Karjalankadunpuoleisesta seinästä voi ihmetellä ruhjeita, joita aiheuttivat ne toistasataa pommia, jotka tippuivat kirkon lähelle 4.helmikuuta 1940. Kirkon 55 metriä korkea torni, tuolloin maakunnan korkein rakennus tarjosi talvisodassa paikan tähystää vastapuolen koneita, mutta lienee se auttanut myös vihollista suunnistamaan Nurmekseen. Jylhä katedraali ei sirpalevaurioista hätkähtänyt, eikä menneisyyden dramaattisia vaiheita ole siloteltu piiloon. Kirkon pääoven yläpuolelta löytyy puolestaan muisto ajalta, kun oli Suomi oli Venäjään kuuluva autonominen suuriruhtinaskunta. Suomen itsenäistyttyä keisarien nimilaatta poistettiin, mutta palautettiin myöhemmin takaisin.

Nurmeksen kirkon pääsisäänkäynti ja keisarien nimet (kuva: Mikko Rautiainen)

 

Jatkosota

Jatkosodassa rintamat olivat kaukana Ylä-Karjalasta, mutta taisteluun Nurmeksen omistuksesta varauduttiin mm. Salpa-aseman linnoitustöillä esimerkiksi Porokylän alueella ja Akkosalmen läheisyydessä. Oman leimansa sotavuosiin antoi myös talvisodan jälkeen Pitkällemäelle, mm. Lokinlammen alueelle perustettu uusi varuskunta. Suomalaisten lisäksi Nurmeksessa koulutettiin vapaaehtoisia virolaissotilaita, jotka tulivat taistelemaan Suomen vapauden puolesta. Virolaiset vannoivat sotilasvalansa Nurmeksen kirkossa itsenäisyyspäivänä 1943. Vuosina 1941-1942 Nurmeksessa oleskeli myös saksalaisia, jotka olivat 163.divisoonan lääkintähenkilöstöä, it-joukkoja ja ilmavoimien sotilaita. Pääosa valtimolaisista ja suuri osa nurmeslaisista sotilaista kuului Itä-Karjalassa Rukajärven suunnalla taistelleeseen 14.divisioonaan. Yksi heistä oli valtimolainen Mauri Kuvaja (1923-2019). Yläkarjalaisten sodan alussa saavuttamat asemat Rukajärven suunnalla pitivät sodan loppuun saakka, ainoana paikkana itärintamalla Mustalta mereltä Jäämerelle. 14.divisioona vetäytyi Suomen puolelle vasta aselevon tultua voimaan syksyllä 1944.

 

Sotien jälkeen

Toinen maailmansota aiheutti Suomelle raskaat tappiot erityisesti menetettyinä ihmishenkinä ja alueluovutuksina. Nurmeslaisia sotilaita kaatui yli 200 ja valtimolaisia yli 100. Sotien lopputulos oli kuitenkin myös voitto, koska itsenäisyys säilyi. Suomen armeija siirtyi lyömättömänä uusien rajojen taakse eikä Suomea onnistuttu sodan aikana eikä sen jälkeen miehittämään. Sotien jälkeen Nurmeksen ja Valtimon alueelle asutettiin menetetyn Karjalan väestöä, erityisesti Suojärven ja Suistamon alueelta. Edellä mainitusta johtuen evakoiden joukossa oli runsaasti ortodokseja ja tämän seurauksena Nurmekseen nousikin ortodoksinen kirkko 1950-luvun lopulla. Suojärven asukkaista noin 70% oli karjalankielisiä ja ortodokseja. Koko menetetyn alueen evakoista vastaav8%. Suojärveltä evakkoina Ylä-Karjalaan saapuivat mm. Helli Nevalainen  (1932-2024) sekä Paavo Harakka (s.1941).

 

5. Karjalan kalmistoissa lepäävien muistomerkki

Luovutetun Karjalan kalmistoissa lepäävien vainajien muistomerkissä vuodelta 1958 lukee: ”Heidän, jotka kalliin maan poveen jäivät nukkumaan”. Taustalla Kirkkokadun koulun rakennukset. Jugend-tyylinen puurakennus valmistui v.1905 Nurmeksen yhteislyseon käyttöön (kuva: Mikko Rautiainen 2022.)

Kierros päättyy Karjalan kalmistoissa lepäävien muistomerkille. Näitä muistelupaikkoja tarvittiin joka puolella maata, kun satojen tuhansien suomalaisten läheiset jäivät menetettyjen alueiden hautausmaille, jonne ei varsinkaan sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ollut pääsyä, jos olivat tuholta ylipäätään säilyneet.

Vieressä olevan jugendtyylisen puukoulun ullakolle sijoitettiin jatkosodan jälkeiseen asekätkentään liittyvää viestimateriaalia Yhteislyseon rehtorin Esa Kauppisen (1894-1973). toimesta. Lue Kauppisesta lisää täältä: https://sotiemmeperinne.fi/nurmeksen-ja-valtimon-sankarihautausmaat/ 

 

6. Nurmeksen Suojeluskuntatalon muistolaatta

Kierrosta voi jatkaa vielä Keskustan kentän laidalle, jonka toisesta päädystä ammattiopiston rakennuksen seinästä löytyy samalla paikalla sijainneen Nurmeksen suojeluskuntatalon muistolaatta. Toisella laidalla kenttää seisoo sotien jälkeen, talvisodan pommituksissa tuhoutuneen keskustan koulun uudisrakennus. Itse urheilukenttä puolestaan valmistui aikanaan Nurmeksen suojeluskunnan toimesta.

Nurmeksen suojeluskunnan harjoituspäivät. Kuvan keskellä muonituslottia. Taustalla Nurmeksen Suojeluskuntalo, eli Motti. (kuva: Nurmeksen museo)

Muuta

Talvisota-kävelyltä on hyvä suunnata Kötsin museoon katsomaan elokuva Pommien varjossa, mikä antaa kokonaiskuvan talvisodan tapahtumista Nurmeksessa. Tekstin lähteenä on osin käytetty tätä Nurmeksen museon artikkelia: https://www.nurmes.fi/en/pommitukset-nurmeksessa

 

Mikko Rautiainen, FM, Sotien 1939-1945 Nurmeksen perinnetoimikunnan pj.

 

(Lähteet: nurmeslaisten ja valtimolaisten haastattelut, Mikko Rautiainen, Raija Kivioja, Paavo Harakka ja Kirkkokadun koulun sotahistoria-kurssin oppilaita 2019–2023 https://www.youtube.com/watch?v=r1rrC7it_Rw&list=PLZcRS8MVo5aMzyWG5PRWt7li8VRBW_xnZ, Nurmeksen museo: https://www.nurmes.fi/en/pommitukset-nurmeksessa,    https://www.sotasampo.fi/fi/casualties/ https://www.luontoon.fi/anakainen/historiajanahtavyydet/salpalinjanhistoriaaanakaisella, Nurmeksen historia vuodet 1910–2020, toim. Jukka Kokkonen 2023, Valtimolaiset sodassa, toim. Leevi Kuokkanen 2011, Toki Kallehin on vapaus, Sillanpää Raimo 1998.)

Juho ja Anna-Liisa Turunen

3. Juho (1911–2004) ja Anna-Liisa (1916-2008) Turunen

Juho (1911-2004) ja Anna-Liisa (1916-2008) Turunen. Kuva on todennäköisesti jatkosodan ajalta.

Juho Turunen syntyi Ilomantsin Ratilanvaaralla 16.huhtikuuta 1911. Vanhemmat olivat Iisakki (1865-1937) ja Beata (1884-1954, os. Kuivalainen) Turunen. Juhon kaikki sisarukset menehtyivät jo lapsina. Itsenäisyyden alun sekasortoisissa vaiheissa Juholta jäi kansakoulu käymättä. Lukutaidon hän opetteli itse ja hänestä tulikin hyvin innokas lehtien lukija ja yhteiskunnallisten asioiden seuraaja. Isä kuoli Juhon ollessa noin parikymppinen nuori mies. Tilan hoito jäi Juhon ja hänen äitinsä vastuulle.

Kutsunnoissa Juho kävi vuonna 1930 ja asevelvollisuuttansa hän lähti suorittamaan Laatokan Karjalaan Pitkärantaan, Salmin Rajavartiostoon maaliskuussa 1932. Aika oli sisäpoliittisesti levotonta, Mäntsälän kapina oli päättynyt vain pari viikkoa aiemmin. Sodat olivat kuitenkin edessä vasta kaukana tulevaisuudessa, eikä erinomaisen kivääriampujan merkin saanut Juho osannut aavistaa, että hän joutuisi soveltamaan opittuja taitoja myös käytännössä. Palvelus päättyi 350 vuorokauden jälkeen helmikuussa 1933. Sotilastaitoja hän kävi kertaamassa kesällä 1937, 20 vuorokauden pituisessa harjoituksessa.

Anna-Liisa Haapalainen syntyi Ilomantsin Iljanahossa, Liepalan talossa Matti (1882-1942) ja Siiri (1890-1950, os. Kukkonen) Haapalaisen perheeseen 17. syyskuuta vuonna 1916. Hänen veljiään olivat Einari, Viljo, Alpo ja Erkki sekä sisariaan Helvi, Vieno ja Sylvi. Anna-Liisa kävi kansakoulun Sonkajassa sekä myöhemmin pienviljelijäkoulun kirkolla. Juho ja Anna-Liisa avioituivat vuonna 1938 ja pariskunnan ensimmäinen lapsi, Raimo syntyi vuonna 1939.

 

Talvisota – Möhkössä ja Iisalmessa

Ilomantsilaisia evakossa Iisalmen maalaiskunnassa. (kuva: kirjasta Ratilanvaara – Historiaa ja ihmisiä 2012, toim. Heikki Ignatius.)

Rauhanomaiset askareet keskeytyivät äkillisesti sodan uhkaan syksyllä 1939. Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan alueita Karjalasta. Suomen tekemät myönnytykset eivät riittäneet Neuvostoliitolle ja neuvottelut katkesivat tuloksettomina. Neuvostoliiton puna-armeija vyöryi Suomen rajojen ylitse 30. marraskuuta. 28-vuotias Juho oli määrätty puolustamaan kotipitäjäänsä Möhkön rintamalle 11. Erillispataljoonaan. Palvelukseen astuminen oli tapahtunut jo 7.lokakuuta. Ensimmäisen sotayönsä sotamies Juho Turunen kertoi viettäneensä puunkatveessa. Aamulla jalat olivat jäässä. Sodan vuoksi rajapitäjät määrättiin tyhjennettäviksi siviiliväestöstä. Anna-Liisa, Raimo ja Beata evakuoitiin Iisalmen maalaiskuntaan, jossa asuttiin Laidinmäen koulun lattialla. Evakkoreissusta tuli surullinen. Pieni Raimo sairastui tuhkarokkoon ja kuoli jälkitautiin yhden vuoden, yhden kuukauden ja 11 päivän ikäisenä. Juho tuli rintamalta kantamaan poikansa arkkua. Hautajaisten jälkeen oli palattava sotaan. Lapsensa menettänyt Anna-Liisa puolestaan määrättiin karjanajoon. Joukkohaudassa lepäävän Raimon siirtäminen myöhemmin Ilomantsiin ei onnistunut. Ennen talvisodan päättymistä Juho joutui vielä Kollaalle lähtevään kuljetukseen, mutta perille ei ehditty, aselepo astui voimaan 13.maaliskuuta. Moskovan rauhanehdot olivat raskaat ja myös Ilomantsi menetti alueitaan Neuvostoliitolle. Kantakortti kertoo, että Juho lomautettiin armeijasta toistaiseksi 26.huhtikuuta 1940. Juho ja Anna-Liisa pääsivät jatkamaan Ratilaan talvisodan vuoksi keskeytyneitä töitään, mutta rauha jäi lyhyeksi, vain runsaan vuoden mittaiseksi. Jo toukokuussa 1941 Juho määrättiin kymmenen päivää kestävään kertausharjoitukseen.

Mustavalkoisessa kuvassa pieni lapsi.

Raimo Turunen (1939-1940) menehtyi evakossa Iisalmen maalaiskunnassa (kuva: Kirjasta Ratilanvaara – Historiaa ja ihmisiä 2012, toim. Heikki Ignatius.)

 

Jatkosota – Enosta Syvärille

Suomi pelkäsi Neuvostoliiton uutta hyökkäystä ja haki turvaa Saksasta. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi kesällä 1941. Suomi vakuutti pysyvänsä puolueettomana. Neuvostoliitto ei luottanut Suomen rauhantahtoon ja aloitti sotatoimet Suomea vastaan pommittamalla useita paikkakuntia kesäkuun lopulla. Kun Neuvostoliiton maahyökkäystä Suomeen ei tullut, määräsi ylipäällikkö Mannerheim Karjalan armeijan hyökkäämään Laatokan pohjoispuolelle. Tähän hyökkäykseen otti osaa myös sotamies Juho Turunen. Ilomantsin ja Enon reserviläisistä koottiin pataljoonat, jotka liitettiin jalkaväkirykmentti 9: teen. Kranaatinheitinmies Turusen uusi sotaretki kulki Enosta Laatokan pohjoispuolelle Pälkjärvelle ja Sortavalaan ja sieltä edelleen vanhan valtakunnan rajan ylitse Itä-Karjalaan, Aunukseen, josta Juhon mieleen jäi valtava Kaskanan korpi. Itä-Karjalan valtaus huipentui Syvärin ylitykseen. Syvärin takana Ostassa JR 9 ja muut suomalaiset jäivät odottamaan kädenlyöntiä saksalaisten kanssa, jota ei koskaan tapahtunut. Alkoi kaksi ja puoli vuotta kestävä asemasotavaihe. Kotiin oli satoja kilometrejä, Moskova oli yhtä lähellä kuin Helsinki. Sodan ankeutta piristi iloinen asia. Anna-Liisan ja Juhon vanhin tytär Pirkko syntyi marraskuussa 1941 ja elämä näytti taas valoisamman puolensa. Sotilaselämässä tapahtui muutos, kun Juhon rykmentti vaihtui JR51:ksi. Sota koetteli myös miehen terveyttä. Helmikuussa 1943 Juho siirrettiin hoidettavaksi 66.Sotasairaalaan Äänislinnaan. Syyksi kantakortissa mainitaan Myodegeneraatio cordis eli sydänlihasrappeuma (voi olla myös tulehdusperäinen). Myöhemmin helmikuussa hänet siirrettiin 35.Sotasairaalaan Hämeenlinnaan, jossa hän oli syntymäpäiväänsä 16.huhtikuuta saakka. Henkilötäydennyskeskus 4:n kautta Juho palasi takaisin rintamalle, aluksi lataajaksi JR51:n riveihin ja lopulta huhtikuun 26.päivänä takaisin JR9: teen. Juhon ollessa rintamalla oli, Anna-Liisan arkea puolestaan kotirintaman kova työnteko. Vastuulla olivat anopin kanssa maatilan työt ja pieni tytär.

 

Mustavalkoisessa kuvassa sotakaverukset kädet toistensa hartioilla. Taustalla piano.

Juho Turunen (oik.) sotasairaalassa. Kuva on ilmeisesti Äänislinnasta tai Hämeenlinnasta vuodelta 1943. (kuvan omistaa Pirkko Kekkonen (os. Turunen).

 

Jatkosota – Syväriltä U-asemaan ja Kaltimoon

Asemasotavaihe päättyi kesällä 1944. Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalan Kannaksella. Suomalaiset perääntyivät kohti Viipuria. Kannaksella tarvittiin lisäjoukkoja ja Itä-Karjalassa pelättiin Karjalan armeijan joutumista saarretuksi. JR 9 jätti asemansa Syvärin takana ja vetäytyi viivytystaisteluja käyden kohti länttä. Suomalaiset pysäyttivät vihollisen etenemisen Karjalan kannaksella, ja Neuvostoliitto yritti nyt ratkaisua Laatokan pohjoispuolella. JR 9 otti osaa rajuihin torjuntataisteluihin keskeneräisessä U-asemassa Nietjärvellä. Puna-armeijan tie Suomeen pysyi suljettuna myös siellä. Tässä taistelussa antoi oman panoksensa myös Sotamies Juho Turunen. Tämäkään sota ei mennyt Anna-Liisalta ilman menetyksiä, Juhon tavoin JR 9:ssä taistellut Anna-Liisan Einari-veli kaatui U-aseman taisteluissa heinäkuun lopulla 1944, vain reilu kuukausi ennen sodan päättymistä. Aselepo astui voimaan syyskuun 4.päivänä, mutta entisen vihollisen pelossa suuri osa Suomen armeijasta haluttiin pitää aseissa mahdollisimman pitkään, kunnes se olisi välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti saatettava rauhanajan vahvuuteen. Edellisestä johtuen Juhokin kotiutettiin vasta marraskuun 13.päivänä Enon Kaltimossa. Siviilivaatteita ei ollut odottamassa, asetakki päällä Juho lähti kävelemään kohti Ratilaa. Myöhemmin kotiutumista muistellessaan Juho totesi, että askel oli kevyt. 90-vuotispäivänään vuonna 2001 Juho muisteli, että elämässä vaikeinta oli sotaan lähtö ja mieluisinta eukon ottaminen.

Sotien jälkeen perheeseen syntyi kuusi lasta. Lapsenlapsia he saivat yhteensä 16 ja siitä seuraavaakin polvea molemmat ehtivät nähdä. Juho ja Anna-Liisa jatkoivat maatilan pitoa 1970-luvun loppupuolelle saakka, jolloin tapahtui sukupolvenvaihdos ja muutto eläkepäiviksi Joensuuhun. Työntäyteistä elämänvaihetta seurasivat myös ansaitut eläkevuodet. Juho kuoli 93-vuotiaana kesän kynnyksellä 2004 ja Anna-Liisa 91-vuotiaana talvella 2008.

Mikko Rautiainen

(kirjoittaja on Juho ja Anna-Liisa Turusen tyttären Armin poika.)

 

Lähteet: Teksti on aiemmin julkaistu teoksessa Ratilanvaara – Historiaa ja ihmisiä, toim. Heikki Ignatius 2012. Teksti pohjautuu tietoihin, joita Anna-Liisa ja Juho Turunen sekä heidän perheenjäsenensä ovat kirjoittajalle kertoneet. Talvi- ja Jatkosotaan liittyvien asioiden tietolähteinä on käytetty Juho Turusen kantakorttia (Kansallisarkisto) sekä teoksia: Anttila, Olavi 1975. Suomen rintamamiehet 1939–45. 7.divisioona. Hahtela, Martti, Juutilainen Antti, Salmela Väinö 1992. Taisteleva JR 9 1941–1944.

Tarton rauhan raja ja Itä-Karjala vuonna 1942.

 

 

 

 

 

Rääkkyläläisiä sotaveteraaneja

1. Annikki Ilonen (s.1922)

Annikki Ilosen sotavuosiin ja elämänvaiheisiin voit tutustua lukemalla ja katsomalla hänen haastattelun Pälkjärven pitäjäseuran sivulta: https://palkjarvi.fi/2022/10/16/palkjarvelta-varpasaloon-annikki-ilonen/

 

2. Sotamies Viljo Ikonen (1922-2024)

 

3. Neuvostoliittoon sotavangiksi joutuneen rääkkyläläisen sotaveteraani Martti Hirvosen tarina (v.1995) katsottavana Yle areenassa:

 

4. Sotamies Mauno Rautiainen (1920-1999)

 

2. Sotamies Viljo Ikonen (1922-2024)

Rääkkylän viimeisen veteraanin iltahuuto

Kuvassa veteraani sotavuosina ja satavuotiaana.

Viljo Ikonen (1922-2024) Sotavuosina ja satavuotiaana. (kuva Ritva Westman)

– Taidan olla rääkkyläläisistä rintamalla olleista miehistä, veteraaneista viimeinen elossa oleva, arveli Ville Ikonen satavuotispäivänsä aattona syksyllä 2022. Hänen viimeisen iltahuutonsa aika koitti puolitoista vuotta myöhemmin, tänä vuonna toukokuun 20. päivänä.

Viljo eli Ville Ikosen kaikkiaan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi venähtänyt armeija-aika alkoi vuonna 1941 Jalkaväen koulutuskeskuksessa Kuopiossa ja jatkui Ratsuväen koulutuskeskuksessa, Uudenmaan Ratsurykmentissä Lappeenrannassa.

Varsinaiselle rintamalle joutumisestaan vuonna 1942 Ikonen muisteli 40 asteen pakkasta, jossa miehet odottelivat kahdeksan tunnin ajan kylmää kyytiä Äänisen rannalle.

– Kyllähän se pelotti, kun ensimmäisen kerran kovaan paukkeeseen, tositoimiin joutui.

Juuri asevelvollisuutensa suorittanut nuorukainen oli kiväärimiehenä. Usein oli kylmä ja nälkä. Jatkosodassa armeija marssi ´tyhjällä vatsalla´. Karhumäessä Ikonen oli vartiointitehtävissä. Hän kertoi ryhmä Oinosesta ja yönpäiväisistä partiointikierroksista, joita tehtiin hiihtäen.

– Joku lenkki piti aina pimeällä kiertää, muisteli hän. – Eräs taistelutoveri kaatui kierroksellaan. Sai osuman päähänsä.

Rintamalla Äänislinnan ympäristössä Ville Ikonen sairastui aliravitsemukseen ja päätyi sotilassairaalaan. Hänen hemoglobiininsa oli laskenut vaarallisen matalalle, niin, että edessä olisi ollut verensiirto. Mutta kaikki veri tarvittiin leikattaville haavoittuneille.

Mustavalkoisessa kuvassa sotamies seisoo metsän reunassa.

Viljo Ikonen sotavuosina (kuva: Ritva Westman)

– Syöttivät sairaalassa sitten kananmunia ja mansikoita, että saivat veriarvot paremmiksi, mies muisteli.

Toivuttuaan parempaan kuntoon Ikonen palveli vielä autokomppaniassa, kenttävarikolla toimitusmiehenä. Palveluksesta hänet vapautettiin syyskuussa 1943, lopullisesti hänen sotansa päättyi syksyllä 1944. Lapin sotaan ei ko. ikäluokka enää joutunut. Sotilasarvoltaan Ville Ikonen oli sotamies. Sodasta hän selvisi haavoittumatta, hänen vaimonsa menetti kolme veljeään.

– Naapurin poikia.

Joitain vuosia sitten Ikonen sai Veteraaniliiton 60 vuotispäivän aikaan Puolustusvoimien ylipäällikön, Tasavallan Presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion allekirjoittaman kunniakirjan ja -merkin kiitokseksi isänmaan eteen tehdystä työstä.

Kuvassa veteraani sankarihautojen edustalla. Taustalla puukirkko.

Viljo Ikonen Rääkkylän Sankarihautausmaalla (kuva Ritva Westman)

´Elämä on ihanaa´

– On se 100 vuotta pitkä ikä, ihmetteli Ville Ikonen ikäänsä, jota hän pitikin elämänsä parhaana saavutuksena. Bonuksena sadan vuoden päälle tuli vielä puolitoista vuotta. – Elämä on ihanaa. Sodasta selviämisen jälkeen elämässä oli niin leipätyötä kuin lastenkaitsemista ja vanhustenhoitoakin.

Ville Ikonen oli syntynyt 11.11.1922 Haapasalmella, ajan tavan mukaan kotisaunassa, missä hän sitten saunoikin siitä lähtien, kun sodasta pääsi, lukuun ottamatta Palvelukoti Virsussa vietettyä elämän ehtoon paria viimeistä vuotta. Ikonen seurasi loppuun asti maailmanmenoa televisiosta ja ´sanomalehtiä kahtelemalla´. – Sotaa ei kukaan toivo, painotti hän.

Isä, ukko Pekka oli lähtöisin läheisestä Ikolansaaresta, äiti Tilda, o. s. Hirvonen saaresta hänkin, Oravisalosta. Ville oli kolmesta pojasta vanhin, tyttöjä oli kaksi. Lapsuus oli onnellista aikaa. Lapset leikkivät vanerista tehdyillä hevosilla ja reellä. Kesällä he pulikoivat järvessä ja hypivät tukkinipuilla, talvella hiihtivät, laskivat mäkeä ja riekkuivat napakelkalla. Koulunsa Ville Ikonen kävi neljässä vuodessa ja jatkokoulun muutamassa viikossa. Yksi mieluisimmista lapsuusmuistoista oli joulukirkkoon pääsy. Matkaan hevospelillä lähdettiin jo aamuneljältä. Paluumatkalla ajettiin kilpaa toisten kanssa.

– Hevoset hikeen.

Työntekoon ja tulevaan maanviljelijän ammattiinsa poika perehtyi isän opissa. Hän oli pienestä pitäen apuna riihenpuinnissa. Hauskinta oli kuitenkin kalalla käynti.

– Se oli samalla työtä ja huvia, kertoi Ikonen. Ylimääräiset kalat myytiin naapureille tai kauppaan. Mieluista oli myös marjastaminen, samoin sienten kerääminen. Kaikki nämä entisajan ´pakolliset harrastukset´ ovat nyt tämän päivän ihmiselle luonnossa rentoutumisen luksusta.

– Savotassakin kävin isän kanssa. Kymmenien kilometrien matkan taitoimme hevosella. Työpäiville kertyi pituutta jopa 14 tuntia.

Ammatinvalinta oli itsestään selvä. Vaihtoehtoja ei oikeastaan edes tullut mieleen. Työvuosinaan Ville Ikonen viljeli maata ja hoiti karjaa, raivasi peltoja pajukoista, ajoi rahtia hevosella ja oli savottahommissa.

 

Paras paikka Haapasalmi

Vaimo Liisa, o. s. Päivinen, löytyi kotikylältä, kilometrin matkan päästä. Vihillä käytiin vuonna 1950.

– Kaikki veljekset saimme vaimon omalta kylältä, ei tullut matkat maksamaan, vitsaili Ikonen.

Perhe kasvoi ensin pojalla ja muutamaa vuotta myöhemmin syntyi tytär, Ritva. Elämän ehkä onnellisin aika oli myös raskain. Pekka-poika oli vammautunut syntyessään ja tarvitsi jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa.

– Pyykinpesu oli jatkuvaa.

Pekka kuoli juuri kaksikymmentävuotispäivänsä alla.

– Isän kanssa kalastelimme, muistelee Joensuuhun asettunut Ritva Westman onnellista lapsuuttaan. – Meidän pojatkin kävivät aina ukin kanssa järvellä.

Ukista oli iloa poikien lapsillekin. Vanhimmalla pojalla on nyt 15-vuotiaat kaksoset, tyttö ja poika, keskimmäisellä yhdentoista ikäiset kaksospojat. Nuorin on vielä poikamies.

Karjasta Ikoset luopuivat 65 vuotta täytettyään.

– Vaikka Liisa olisi halunnut vielä vuoden jatkaa.

Näin aikaa jäi harrastuksillekin, mieluisalle kalastukselle, marjastukselle, sienestykselle ja polttopuiden teolle.

– Ja lukemiselle, täydentää tytär. – Isä oli aina kova lukemaan.

– Luin romaaneja usein yöllä kahteenkin asti, kertoo Ikonen itse. Mieluisin kirja oli Tuntematon sotilas. – Katsoimme elokuvankin Rasivaarassa, jonne Haapasalmelta oli tultu useammalla linja-autolla, innostui mies. Illan kruunasi vielä haitarilla soitettu Säkkijärven polkka.

– Tanssimassa kävimme Sangenlahden lavalla.

Aikaa matkailullekin riitti. Kotimaan lisäksi tutuksi tuli niin Ruotsia, Viroa, Venäjää kuin Saksaakin. Paras paikka oli kuitenkin Haapasalmi.

Kuvassa mieshenkilö seisoo torilla.

Viljo Ikonen Joensuun torilla (kuva: Ritva Westman)

Liisa Ikonen kuoli 18 vuotta sitten.

– Täällä on hyvä olla, kiitti Viljo Ikonen Palvelukoti Virsua ja mietti kehitystä. Hänen lapsuudessaan ei ollut polkupyöriä. Pikkuvaivoja hoidettiin Mustanparran tipoilla ja Hota-pulverilla. Lapsilisää ei ollut, ei muitakaan avustuksia. Radiosta seurattiin maailman tapahtumia, mm. Tapio Rautavaaran keihäskisan voittoa vuonna 1952.

– Viljo oli elämänmyönteinen ja huumorintajuinen mies, kiittää Virsun väki puolestaan Villeä.

Kuvassa mieshenkilö.

Viljo Ikonen (kuva: Kaarina Kainulainen)

 

Kirjoittanut Kaarina Kainulainen

 

4. Sotamies Mauno Rautiainen (1920–1999)

Mauno Rautiainen (1920-1999), kuvan omistaa Heikki Rautiainen)

Mauno Rautiainen syntyi Heikki (1889-1962) ja Wilhelmiina (1881-1955) Rautiaisen kolmantena lapsena vuonna 1920 Oravilahden Tainiossa. Hänen sisaruksiaan olivat Aino, Laila ja Martti. Maanpuolustukseen Mauno otti osaa jo nuorena liittymällä mukaan Rääkkylän suojeluskunnan toimintaan. Tästä tunnustuksena Vapaussoturien huoltosäätiö myönsi hänelle sinisen ristin, jääkärikenraali Väinö Valveen allekirjoittamana vuonna 1981.

 

Talvisodan aika

Kutsuntapäivä 12.3. oli melko dramaattinen, vaikka sitä ei vielä tuolloin tiedettykään. Talvisota nimittäin päättyi seuraavana päivänä. Mauno muistaa, kuinka hän oli 13.maaliskuuta lähtenyt saamansa määräyksen mukaan ostamaan lumipukukangasta Rääkkylän osuuskaupalta ja kuinka hiihtäessä kuului tykkien jyly. Osuuskaupalle päästyä, oli kauppias sanonut, että lumipukukangasta ei enää taida tarvita, rauha on juuri tullut voimaan. Kotiin palatessa ei sodan ääniä enää kuulunut.

 

Varusmiehenä välirauhan aikana

Varusmiespalvelustaan Mauno Rautiainen astui suorittamaan 20.maaliskuuta 1940 Jalkaväenkoulutuskeskus 9:n Kiuruvedelle. Ehtipä hän palvella myös uudessa Kontiolahden varuskunnassa, yhtenä ensimmäisistä varusmiehistä. Terveysongelmat tekivät Maunon asepalveluksesta rikkonaisen ja myöhemmästä sotaretkestä lyhyen. Varusmiespalvelus keskeytyi sydänsairauden vuoksi syksyllä 1940, noin viiden kuukauden jälkeen.

 

Laatokan Karjalaa valtaamassa

Uudelleen palvelukseen Mauno Rautiainen määrättiin 20.kesäkuuta 1941. Joukko-osastona oli Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin alainen 613 IsK., eli ilmasuojelukomppania, jonka riveissä Mauno otti osaa Laatokan Karjalan takaisinvaltaukseen, jatkosodan alettua kesällä 1941. Komppaniaan kuului rääkkyläläisiä vanhoja miehiä ja nuoria poikia. Maunon mukaan sen kokoon saamiseen vaikutti Rääkkylän nimismiehen aktiivinen toiminta. Mauno Rautiaisen sotatie kulki Kiteeltä, Matkaselän kautta Ruskealaan ja edelleen Särkisyrjään, jossa oli kovat tappelut. Särkisyrjästä jatkettiin Kaalamoon, josta korpitaivalta Ryttyyn. Etenemisen aikana Mauno määrättiin usein kulkemaan tunnustelijana kärjessä. Sotaretki huipentui Sortavalaan saapumiseen.

Mauno Rautiaisen tuntolevy (omistaja Mikko Rautiainen)

 

Sortavalassa

Laatokan Karjalan vallattu pääkaupunki oli mieleenpainuva kokemus. Sortavalassa 613 IsK. otti osaa kaupungin puhdistamiseen ja esimerkiksi kaatuneiden vihollisten hautaamiseen. Mauno kertoi, että eräältä haudattavalta vihollissotilaalta oli upseeri kärkkynyt itselleen parempia saappaita ja mennyt niiden perässä monttuun. Kiinnostus saappaita kohtaan kuitenkin hiipui, kun vainajan jalka irtosi saappaan mukana. Kerran Maunon kävellessä kaupungilla vanhemmanpuoleisen aseveljensä Hirvosen kanssa, oli vastaan tullut upseeri huomauttanut takki auki kävellyttä Hirvosta epäsotilaallisesta pukeutumisesta ja tivannut miehen yksikköä. Tähän Hirvonen oli vastannut: Rääkkylän romukomppania. Tilapäisten isäntien jäljiltä kaupunkiin oli jäänyt kaikenlaista, esimerkiksi laiva, joka sisälsi valtavat määrät tulitikkuja. Vallatulle alueelle oli jäänyt myös yksittäisiä vihollisia. Eräästä puutarhasta iltapalaa haettaessa, ammuttiin talon ikkunasta kohti. Luoti meni vinkuen Maunon pään vierestä. Pihasta oli lähdettävä kiireellä ja korvissa soi pitkään. Sortavalasta 613 IsK. palautettiin kotikonnuilleen ja Mauno vapautettiin jälleen palveluksesta elokuun lopulla 1941. Vanhoilla päivillään Rautiainen valitteli olleen niin huono sotilas, että ylennystä ei tullut. Rääkkylän paikallispäällikkö Martikaisen allekirjoittamassa Ilmasuojelujoukkojen palvelustodistuksessa vuodelta 1944 hänen todetaan kuitenkin toimineen ryhmänjohtajana.

 

Myöhempi asepalvelus

Puolustuslaitoksen palvelukseen Mauno Rautiainen palasi vastasi helmikuussa 1944, tuolloin Jalkaväenkoulutuskeskus 6:n 4.komppaniaan. Tuberkuloosin vuoksi hän oli kuitenkin kuukausikaupalla hoidettavana sotasairaaloissa, eikä enää rintamalle ehtinyt. Reserviin hänet siirrettiin Parolassa 20.marraskuuta 1944 ja viimeisten sotilasvarusteiden luovutus tapahtui Rääkkylässä 24.marraskuuta. Asepalvelusta kertyi yhteensä yksi vuosi ja runsaat 4 kuukautta. Erikoiskoulutuksena sotilaspassissa mainitaan kiväärimiehen koulutus. Rintamapalvelustunnus hänelle myönnettiin vuonna 1971. Sotien jälkeen Mauno Rautiainen ei uuden itärajan takana käynyt. Hän totesi: Ryssän puolelle en mene, kun viimeksi minut otettiin torrakon kanssa vastaan.

Mauno Rautiainen alarivissä kolmas vasemmalta. Kuvan paikka tai ajankohta on tuntematon. Mahdollisesti sotasairaala (kuvan omistaa Anni Koskela)

Puolustuslaitoksen Rääkkylän aluejärjestön kuitti Mauno Rautiaisen luovuttamista varusteista 24.marraskuuta 1944. (omistaja Heikki Rautiainen)

Sodan jälkeiset vaiheet

Sotien jälkeen Mauno Rautiainen lähti opiskelemaan kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaariin. Valmistuttuaan hän teki työuransa Pielisensuun kunnan (myöh. Joensuu) Sulkulahden (myöh. Hukanhaudan) kansakoulun opettajana ja johtajana 1940-luvun lopulta 1970-luvulle saakka. Aloitettuaan virassaan häntä hämmästytti oppilaiden huono käytös, joka lienee osaltaan ollut seurausta sota-ajan poikkeusoloista. Seurasi nopea kurinpalautus, jonka jälkeen ongelmia ei enää ilmentynyt.

Mauno Rautiainen työssään Sulkulahden kansakoululla 1950-luvulla (kuvan omistaa Heikki Rautiainen)

Samoihin aikoihin Maunon kanssa Sulkulahden koululle tuli opettajaksi Ruskealasta kotoisin oleva Maire Moilanen (1918–1996). Lue Mairen sotavuosista täältä: https://www.lottasvard.fi/rautiainen-maire/ Maire Unelma ja Mauno Armas löysivät toisensa. Heille syntyi kolme poikaa Heikki (s.1949) sekä Hannu ja Vesa (s.1950). Lastenlapsia he saivat yhteensä yhdeksän.

Maire ja Mauno Rautiainen 1948. (kuvan omistaa Anni Koskela)

1950-luvulla Mauno oli innokas taidemaalari. Kankaille ikuistui niin maisemia, muotokuvia kuin abstraktimpiakin aiheita. Teoksia päätyi esille näyttelyihinkin. Myöhemmin hän sivalsi mielellään myös kynällä ja otti lehtien palstoilla kantaa niin taiteeseen kuin yhteiskunnallisiinkin asioihin. Musiikillistakin lahjakkuutta löytyi; nuorena hän soitti veljensä Martin kanssa nurkkatansseja Rääkkylässä ja lastenlapsille on jäänyt mieleen hänen mandoliininsoittonsa. Eläkepäivien rakkaaksi harrastukseksi tuli kalastus Saimaan rannalla, synnyin kunnassa Rääkkylässä, jonne omin käsin nousi kesähuvila, saunoineen ja aittoineen. Tärkeää hänelle oli myös metsänistutusharrastus Rääkkylän metsäpalstalla. Mauno Rautiainen kuoli Joensuussa 78-vuotiaana vuonna 1999.

Jääkärikenraali Väinö Valveen allekirjoittama myöntökirja sinisestä rististä vuodelta 1981. (omistaja: Heikki Rautiainen)

 

Mauno Rautiaisen isästään Heikki Rautiaisesta (1889-1962) 1950-luvulla maalaama muotokuva. (omistaja Heikki Rautiainen)

Kirjoittanut Mikko Rautiainen 2022

 

Lähteet: Teksti perustuu Mauno Rautiaisen ja hänen poikiensa Heikki ja Vesa Rautiaisen kertomuksiin. Lähteinä on käytetty myös teosta Suomen rintamamiehet 1939-1945 sekä Mauno Rautiaisen sotilaspassia, kantakorttia ja IS-joukkojen palvelustodistusta.

Joulumuisto vuosien takaa

Talvisota lapsenlapsen näkökulmasta