Sotilaskotisisar Aila Sorri
Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita. Tämä on tärkeä tehtävä. Talvisessa Helsingissä saimme kunnian haastatella rintamasotilaskotisisar Aila Sorria.
”Pimeä on pirtti vieras
Waikka päivä paistakohon
Soma kotoinen soppi
Waikka kuu kuutamohon”
Lainaus kirjasta Suomen sotilaskoteja 1919
Suomalaiset naiset ovat tehneet pyyteetöntä vapaaehtoistyötä sotilaskodeissa jo yli 100 vuotta.
Sotilaskotitoiminta alkoi itsenäisyytemme alussa. Rintamasotilaskotisisaret olivat monet sotavuodet lottien tavoin etulinjassa ylläpitäen sotilaskoteja taloissa, parakeissa ja rintamalla. He olivat sotamiehille ystäviä, siskoja, äitihahmoja ja hyväntuojia.
Sotilaskotitoiminta on tärkeää
Nykypäivänä sotilaskoti varuskunnassa on itsestäänselvyys. Vaikka varuskuntien lakkauttaminen on vähentänyt sotilaskoteja, sotilaskotisisaret tekevät yhä tärkeää työtä vapaaehtoisille maanpuolustusjärjestöille kahvi- ja juhlakestitysten muodossa tai ajavat sotilaskotiauton varusmiesten kenttäharjoituksiin tai erilaisille messuille. Sotilaskotitoiminta on muuttunut kovasti sitten sota-ajan, mutta silti sillä on tärkeä merkitys nuorille alokkaille. Herkulliset Sotkun munkit puhuttavat.
Sotilaskotisisaria työn touhussa, Uhtuan suunta 1943. SA-kuva.
Sotilaskotisisaren hymyilevät kasvot antavat voimaa jatkaa harjoituksia ja tuovat vaihtelua päiviin. Sodan aikana ne toivat toivoa ja häivähdyksen rauhan ajan arjesta.
Mitä jos sotilaskotia ei olisi? Mitä jos sotilaskotitoimintaa ei olisi ollut sodissamme? Olisiko poikamme jaksaneet puolustaa maatamme, niin kuin he tekivät, lähes toivottomista olosuhteista huolimatta?
Rintamasotilaskotisisar Ivalosta
Kovinkaan moni sodan ajan sotilaskotisisarista ei ole enää hengissä, mutta onneksi heitäkin löytyy. Heistä yksi on 92-vuotias rintamasotilaskotisisar Aila Sorri.
Aila istuu kauniissa ja siistissä keittiössään Meilahden kodissaan. Monet lasten ja lastenlasten kuvat kertovat siitä, että jälkikasvua on kertynyt; he myös tulevat usein puheisiin. Ailan mies kuoli vuonna 1991, siitä asti Aila on asunut yksin.
Aila Sorri kodissaan Helsingissä.
”Olen kotoisin Ivalosta. Meillä oli ihana talo Ivalo-joen rannalla. Se oli niin kaunis paikka. Mutta Lappiin en enää muuttaisi. Siellä on suurimman osan vuodesta liian kylmä ja liian pimeää. Kaikki kaunis kestää siellä niin vähän aikaa.”
Ensimmäinen pesti
Ivalossa 1944.
”Olin silloin 17 vanha. Sotilaskotiin tarvittiin reipasta tyttöä. Minä innostuin ja menin. Pestiin parakin lattioita mäntysuovalla ja hiekalla”, Aila kertoo.
Toimelias nuori nainen ei kokenut työtä raskaaksi, vaikka tunteja ei laskettu.
”Se oli hauskaa työtä. Oltiin nuoria, tehtiin yhdessä, jaksettiin. Keitimme kahvia ja leivoimme ja myimme kaikenlaista pientä tarviketta sotilaille. Sotilaskodissa riitti aina tekemistä. Olimme koko porukka sotilaita myöten ystäviä ja autoimme toisiamme”, Aila kertoo.
Runonpätkä. Jotkut sotilaat yrittivät tehdä itseään tykö, mutta Ailaa kiinnosti työnteko, ei riiaus.
Sotilaskotisisaresta evakoksi
Pian sota tuli kuitenkin niin pitkälle ja kaikki joutuivat lähtemään evakkoon. Rintama kulki Lutolla.
”Sinne oli tullut venäläisiä partisaaneja (sissitaistelijoita). Kaikki loppui äkkiä ja alkoi surkea evakkomatka. Meitä oli 7 lasta, minä olen keskimmäinen. Lutolta jäi vähän kuvia mutta nekin katosivat matkalla. Meidät tultiin hakemaan kuorma-autoilla ja ajettiin Ivalosta Rovaniemen juna-asemalle. ”
Ailan sotilaskotiajan muistikirjasta löytyy paljon kuvaava runonpätkä.
”Oi Lutto sä kaunis erämaajoki,
sun rannoillas poikamme taiston koki”
Pelkoa juoksuhaudassa
Sodan pahimmat hetket sijoittuvat evakkomatkalle.
”Lutolla käytiin sissisotaa. Meitä oli viidessä kuorma-autossa. Luulimme, että autoihin osui pommeja ja hyppäsimme pois autoista. Piilouduin juoksuhautaan erään oman kylän pojan kanssa. Silloin minä pelkäsin todella”, Aila kertoo.
Kun tilanne oli ohi, tien vieressä näkyi kuolleita venäläisiä partisaaneja. Kahteen ensimmäiseen kuorma-autoon oli ammuttu pahasti. Yksi sotilas haavoittui vakavasti ja yksi eversti kuoli. ”Minä olin siinä kolmannessa autossa”, Aila kertaa tapahtumia syvä katse silmissään.
Ahkera evakko
”Tultiin Rovaniemen asemalle, jossa meidät pakattiin junaan. Junassa saimme kuulla, että rata on miinoitettu ja ajoimmekin Ajoksen satamaan. Satamassa ihmiset lastattiin laivan ruumaan. Matkan päämäärää ei kerrottu. Lapsia ja vanhuksia makasi laivan lattialla. Kuului itkua ja voivottelua. Se oli kamala matka”, Aila kertoo.
Evakkoja asemalla. SA-kuva.
Lopulta laiva saapui Raaheen, josta evakot vietiin Ylivieskan kirkkoon nukkumaan. ”Minusta tuntui, että koko kirkko heilui, kun siellä oli niin paljon väkeä. Sitten tulivat isännät, jotka valitsivat millaisen perheen halusivat majoittaa. Me saimme kahden sukulaisperheen kanssa oman talon, jossa oli 3 huonetta, jokaiselle perheelle oma huone. Meillä kävi hyvä tuuri. ” Aila muistelee.
Tekemistä löytyi myös Ylivieskasta. ”Yhtenä päivänä tarvittiin pyykkäreitä. Minä lähdin Hilma-tädin kanssa evakkosairaalaan pyykkäriksi. Sainpas jotain tekemistä! Käsikonstilla pestiin ja saatiin ruokaa palkaksi”, hän sanoo. Työn tekeminen ja hyödyksi oleminen veivät ajatuksia pois sodan kauheuksista.
Sotilaskotisisar tulee varastosta. SA-kuva
Työteliäs elämä
”Joka paikassa missä näen sotamiehiä, tulee vieläkin nuoruus mieheen” Aila kertoo. Hänen sukupolvensa miehet ja naiset menettivät parhaat nuoruusvuotensa sodan jaloissa.
”Mutta en minä osaa valittaa. Hyvin on kuitenkin käynyt. Kaikki työ on aina kelvannut. Olen tehnyt aina niitä hommia mitä on löytynyt, enkä ole koskaan ollut työtön. ”, Aila kertoo. Sodan jälkeen hän työskenteli sotavammasairaalassa, eläkkeelle Aila jäi Silmäklinikalta. ”Eläkkeelle jäädessäni pelkäsin eniten tekemättömyyttä. En oikein osannut olla tekemättä mitään”, Aila kertoo.
Omien sanojensa mukaan hän on viime aikoina tosin ”hieman laiskistunut”. Hän hoitaa silti kauppareissut, ruoanlaiton ja kyläilyn itsenäisesti. Myös koti on erittäin viihtyisä, joskin ikkunan pielistä vetää.
Menneisyydestä muistuttaa kelohonkakehyksissä seinällä oleva kuva Ailasta ja miehestään kalareissulla.
Ailan mielestä huushollissa on aina jotain työtä. Sen tekeminen, vaikka hissukseen, torjuu myös yksinäisyyttä. ”Aluksi oli vaikeaa, mutta sitten tottui olemaan”, Aila kertoo. Iloa tuovat myös silloin tällöin vierailulla käyvät lapset ja lapsenlapset.
Ystävistä monet ovat jo kuolleet, mutta edelleen Aila pitää yhteyttä tuttuun sotilaskotisisareen. ”Hän asuu Tampereella ja on 97-vuotias. Matkustaminen on vaikeaa, mutta puhelimessa juttelemme”, Aila kertoo.
Kerran eräs viisas Alli-ystävä sanoi: ”Ihminen ei ole köyhä, jos on terve ja pystyy töihin.”
Tässä ajatuksessa kiteytyy paljon sotiemme naisten asenteesta. Se on lempeä, mutta vahvasti periksiantamaton. Tämmöistä asennetta täytyy ihan kotona kokeilla.
Suurkiitos Ailalle, että jaoit tarinasi.
Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja – leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.
Joulu rintamalla: sekahedelmäsoppaa ja pommituksia
Kaksi rintamalla vietettyä joulua ovat jääneet 100-vuotiaan Jaakko Estolan mieleen kirkkaasti. Ne sisälsivät muun muassa sekahedelmäsoppaa, radion soittoa sekä pommituksia, joita sai pelätä. Kirkkaimpina mieleen ovat kuitenkin jääneet mukavat muistot.
Helsingin Munkkiniemessä asustaa mies, jolta ei elämänkokemusta puutu. Hänen nimensä on Jaakko Estola. Joulukuun 8. päivä Jaakolla tuli täyteen kunniakkaat 100 vuotta, mutta vuodet eivät näytä hidastaneen virkeän Jaakon vauhtia.
”Käyn viikoittain pelaamassa lentopalloa, ja se vasta hauskaa puuhaa onkin!”
Lentopallo on ollut Jaakolle rakas harrastus jo pitkään, ja ”nuoren miehen intoa” lajia kohtaan löytyy vielä tänäkin päivänä. Samanlaista nuoren miehen intoa puhkuen astui Keravalta kotoisin oleva Jaakko talvisotaan, vuonna 1940 suoraan varusmiespalveluksesta.
”Ensin minua ei kelpuutettu edes varusmiespalvelukseen, sillä olin niin laiha ruikelo. Sodan syttyessä ääni kellossa kuitenkin muuttui ja minäkin pääsin suorittamaan varusmiespalvelusta.”
Ei osannut nuori 20-vuotias sälli vielä tuohon aikaan kuitenkaan aavistaa, että samassa sotilaspuvussa tulisi palveltua Suomea tositoimissa rintamalla jatkosodan syttyessä 1941.
Toistakymmentä läheltä piti -tilannetta
Jaakko taisteli isänmaan puolesta myös jatkosodassa, kolmen vuoden ajan vuosina 1941-1943. Hän oli tykistön miehiä.
”Tykkimiehenä sain kokea sen, että palveluspaikka pysyi useampien kuukausien ajan samana. Jalkaväki vaihtui, mutta tykistö pysyi. Siinä ajassa oppi tuntemaan alueen joka kiven ja kannon, ja korsusta muodostui tykistön koti.”
Jaakko muistelee, että kolmen vuoden mittaiseen sotapalvelukseen ehti mahtua liki toistakymmentä läheltä piti -tilannetta. Kohtalokkain niistä oli vuonna 1943 sattunut haaveri, joka jäi Jaakon viimeiseksi kokemukseksi rintamalta.
Haaveri sattui tammikuisena talvipäivänä Krivin kylän tukikohdassa Itä-Karjalassa. Lunta oli pyryttänyt ja Jaakko päätti mennä varmistamaan, että vartiopaikalla oli tarvittavat lumiesteet venäläisiä varten. Jaakko oli jo kokenut sodankävijä, ja hän päätti kävellä rauhassa vartiopaikalle kumartumatta liikaa. Silloin Jaakko kuuli kovan pamauksen ja tunsi piston selässään – ja pian suu alkoi täyttyä verellä.
Venäläisen kiväärin luoti osui Jaakkoa kaulaan millin solisluun yläpuolelle. Tästä syystä oikea keuhko täyttyi verellä ja painoi vasemman keuhkon kasaan.
”Sairaalassa lääkäri kysyi, että koitappa Jaakko, missä sydämesi on. Siellä se vasemmassa kainalossa jyskytti.”
Haavoittumisensa jälkeen Jaakko siirrettiin Helsingin kirurgiseen sairaalaan, jossa hän vietti puoli vuotta toipilaana. Siihen päättyi Jaakon kunniakas sotapalvelus.
Kehyksiin ikuistettuja muistoja Jaakon elämäntieltä.
Sekahedelmäsoppaa ja pommituksia
Sataan vuoteen mahtuu monen monta ikimuistoista joulua, joista rintamalla Jaakko vietti ehkä kaksi ikimuistoisinta.
Ensimmäistä rintamajouluaan Jaakko vietti Rajajoella 1941. Tuosta joulusta Jaakolla on surkuhupaisa muisto.
Joulun lepopaikkana toimi iso seuratalo, missä tarjottiin joulun kunniaksi sekahedelmäsoppaa.
Yksi miehistön jäsenistä oli päässyt joulun alla lomille ja toi aatoksi rintamalle palattuaan mukanaan öljylampun. Öljylamppu oli rintamalla suuri nähtävyys, sillä Jaakko ei ollut nähnyt ainuttakaan valonlähdettä sotapalveluksensa aikana. Osa miehistöstä päätti polleana nauttia sekahedelmäsoppansa öljylampun ääressä seuratalon vieressä sijaitsevassa lämpimässä torpassaan. Lautasten puuttuessa miehet repivät kypäriensä toppaukset pois, täyttivät kypäränsä sopalla ja nautiskelivat joulusta lämpimässä torpassa öljylampun äärellä. Jaakko jäi kuitenkin joidenkin miehistön jäsenien kanssa viileään seurataloon nukkumaan.
Kuinka ollakaan, venäläiset päättivät pommittaa tuolloin juuri tätä suomalaisten lepopaikkaa. Pommi jysähti pienen torpan kivijalan alle nostaen koko torpan hetkeksi ilmaan. Torppaan öljylampun ääreen sekahedelmäsoppaa nauttimaan menneet polleat miehet tulivat häntä koipien välissä seurataloon kesken yön.
”Onko teillä tilaa kaverille jouluyöksi? Meidän torppa on hajalla.”
Aamun valjetessa Jaakko ja muut miehistön jäsenet riensivät katsomaan torpan kuntoa. Jaakko muistaa surkuhupaisan näyn kuin eilisen; hieno öljylamppu makasi lattialla rikkinäisenä ja soppakulhoina toimineet kypärät olivat täynnä sahajauhoa.
Radion pauhua ja lahjoja lapinmiehiltä
Toisen rintamajoulunsa Jaakko vietti Krimillä 1942. Jouluksi tykistön seuraksi saapui uusi jalkaväki, joka koostui pitkälti sodankyläläisistä miehistä. Lapinmiehet toivat mukanaan joulupaketteja myös tuntemattomille.
Paketeista paljastui muun muassa joululiina sekä ketsuppia. Jaakko muistaa elävästi, kuinka maalta tulleet pojat ihmettelivät heille vierasta elintarviketta: ”Mitäs tämä on ja mitä tällä oikein maalataan?”
Lapinmiesten tuomien lahjapakettien lisäksi Jaakko oli saanut Keravan Lotilta lahjaksi radion, joka saatiin jouluksi korsulle. Jouluaattona korsussa raikui, kun uutta radiota testattiin.
”Pelattiin sököä, kiroiltiin ja soitettiin Saksan radiota.”
Samaan aikaan patterin päällikkö Tarvajärvi oli päättänyt tulla pitämään korsuun hartaushetken joulun kunniaksi. Jouluvirsien sijaan Tarvajärven toivottikin tervetulleeksi kova radion jyske. Jaakko muistaa, kuinka Tarvajärvi jäykistyi, veti henkeä ja alkoi seuraamaan miesten toimintaa.
”Päällikkö ymmärsi asettua meidän asemaan ja miettiä, mitä se joulu merkitsee sellaisille miehille, jotka ovat kuukaudesta toiseen olleet tässä samassa tilassa.”
Niin päällikkö Tarvajärvi jätti hartaushetkensä pitämättä, toivotti vain lyhyesti hyvää joulua.
Kiitollisin mielin joulunviettoa perheen kesken
Rintamajoulut ovat jäänet vahvasti Jaakon mieleen ja mielellään hän niitä muisteleekin.
”Mukavia asioita muistelee mielellään, ikävät puolestaan unohtuvat.”
Tänä päivänä Jaakko viettää jouluaan mieluiten lapsiensa ja heidän perheidensä luona.
”Minut on vapautettu joulun paineista. Muut hoitavat lahjojen hankinnan sekä joulupöydän valmistelemisen. Minä nautin läheisteni seurasta, puhekaveri pitää aina löytyä.”
Jaakko kertoo olevansa kiitollinen, että saa viettää joulua läheistensä kanssa tässä vapaassa maassa.
”Vapaus ja itsenäisyys ei ole itsestään selvä asia, vaan se on vaatinut kipua, vaivaa, tuskaa ja lukuisia uhreja. Uskon, että koko Suomen kansa on kuitenkin kiitollinen tästä vapaasta ja hienosta maasta.”
Joulu jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskille tänä jouluna kystä kyllä. Anna aineeton lahja, joka muistetaan – lahjoita jo tänään!
Auta veteraania
Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin ja arjessa selviytymiseen!
Lue lisää
Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!
Lisää aiheesta:
Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
Sotilaskotisisar Aila Sorri
Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita. Tämä on tärkeä tehtävä. Talvisessa Helsingissä saimme kunnian haastatella rintamasotilaskotisisar Aila Sorria.
”Pimeä on pirtti vieras
Waikka päivä paistakohon
Soma kotoinen soppi
Waikka kuu kuutamohon”
Lainaus kirjasta Suomen sotilaskoteja 1919
Suomalaiset naiset ovat tehneet pyyteetöntä vapaaehtoistyötä sotilaskodeissa jo yli 100 vuotta.
Sotilaskotitoiminta alkoi itsenäisyytemme alussa. Rintamasotilaskotisisaret olivat monet sotavuodet lottien tavoin etulinjassa ylläpitäen sotilaskoteja taloissa, parakeissa ja rintamalla. He olivat sotamiehille ystäviä, siskoja, äitihahmoja ja hyväntuojia.
Sotilaskotitoiminta on tärkeää
Nykypäivänä sotilaskoti varuskunnassa on itsestäänselvyys. Vaikka varuskuntien lakkauttaminen on vähentänyt sotilaskoteja, sotilaskotisisaret tekevät yhä tärkeää työtä vapaaehtoisille maanpuolustusjärjestöille kahvi- ja juhlakestitysten muodossa tai ajavat sotilaskotiauton varusmiesten kenttäharjoituksiin tai erilaisille messuille. Sotilaskotitoiminta on muuttunut kovasti sitten sota-ajan, mutta silti sillä on tärkeä merkitys nuorille alokkaille. Herkulliset Sotkun munkit puhuttavat.
Sotilaskotisisaria työn touhussa, Uhtuan suunta 1943. SA-kuva.
Sotilaskotisisaren hymyilevät kasvot antavat voimaa jatkaa harjoituksia ja tuovat vaihtelua päiviin. Sodan aikana ne toivat toivoa ja häivähdyksen rauhan ajan arjesta.
Mitä jos sotilaskotia ei olisi? Mitä jos sotilaskotitoimintaa ei olisi ollut sodissamme? Olisiko poikamme jaksaneet puolustaa maatamme, niin kuin he tekivät, lähes toivottomista olosuhteista huolimatta?
Rintamasotilaskotisisar Ivalosta
Kovinkaan moni sodan ajan sotilaskotisisarista ei ole enää hengissä, mutta onneksi heitäkin löytyy. Heistä yksi on 92-vuotias rintamasotilaskotisisar Aila Sorri.
Aila istuu kauniissa ja siistissä keittiössään Meilahden kodissaan. Monet lasten ja lastenlasten kuvat kertovat siitä, että jälkikasvua on kertynyt; he myös tulevat usein puheisiin. Ailan mies kuoli vuonna 1991, siitä asti Aila on asunut yksin.
Aila Sorri kodissaan Helsingissä.
”Olen kotoisin Ivalosta. Meillä oli ihana talo Ivalo-joen rannalla. Se oli niin kaunis paikka. Mutta Lappiin en enää muuttaisi. Siellä on suurimman osan vuodesta liian kylmä ja liian pimeää. Kaikki kaunis kestää siellä niin vähän aikaa.”
Ensimmäinen pesti
Ivalossa 1944.
”Olin silloin 17 vanha. Sotilaskotiin tarvittiin reipasta tyttöä. Minä innostuin ja menin. Pestiin parakin lattioita mäntysuovalla ja hiekalla”, Aila kertoo.
Toimelias nuori nainen ei kokenut työtä raskaaksi, vaikka tunteja ei laskettu.
”Se oli hauskaa työtä. Oltiin nuoria, tehtiin yhdessä, jaksettiin. Keitimme kahvia ja leivoimme ja myimme kaikenlaista pientä tarviketta sotilaille. Sotilaskodissa riitti aina tekemistä. Olimme koko porukka sotilaita myöten ystäviä ja autoimme toisiamme”, Aila kertoo.
Runonpätkä. Jotkut sotilaat yrittivät tehdä itseään tykö, mutta Ailaa kiinnosti työnteko, ei riiaus.
Sotilaskotisisaresta evakoksi
Pian sota tuli kuitenkin niin pitkälle ja kaikki joutuivat lähtemään evakkoon. Rintama kulki Lutolla.
”Sinne oli tullut venäläisiä partisaaneja (sissitaistelijoita). Kaikki loppui äkkiä ja alkoi surkea evakkomatka. Meitä oli 7 lasta, minä olen keskimmäinen. Lutolta jäi vähän kuvia mutta nekin katosivat matkalla. Meidät tultiin hakemaan kuorma-autoilla ja ajettiin Ivalosta Rovaniemen juna-asemalle. ”
Ailan sotilaskotiajan muistikirjasta löytyy paljon kuvaava runonpätkä.
”Oi Lutto sä kaunis erämaajoki,
sun rannoillas poikamme taiston koki”
Pelkoa juoksuhaudassa
Sodan pahimmat hetket sijoittuvat evakkomatkalle.
”Lutolla käytiin sissisotaa. Meitä oli viidessä kuorma-autossa. Luulimme, että autoihin osui pommeja ja hyppäsimme pois autoista. Piilouduin juoksuhautaan erään oman kylän pojan kanssa. Silloin minä pelkäsin todella”, Aila kertoo.
Kun tilanne oli ohi, tien vieressä näkyi kuolleita venäläisiä partisaaneja. Kahteen ensimmäiseen kuorma-autoon oli ammuttu pahasti. Yksi sotilas haavoittui vakavasti ja yksi eversti kuoli. ”Minä olin siinä kolmannessa autossa”, Aila kertaa tapahtumia syvä katse silmissään.
Ahkera evakko
”Tultiin Rovaniemen asemalle, jossa meidät pakattiin junaan. Junassa saimme kuulla, että rata on miinoitettu ja ajoimmekin Ajoksen satamaan. Satamassa ihmiset lastattiin laivan ruumaan. Matkan päämäärää ei kerrottu. Lapsia ja vanhuksia makasi laivan lattialla. Kuului itkua ja voivottelua. Se oli kamala matka”, Aila kertoo.
Evakkoja asemalla. SA-kuva.
Lopulta laiva saapui Raaheen, josta evakot vietiin Ylivieskan kirkkoon nukkumaan. ”Minusta tuntui, että koko kirkko heilui, kun siellä oli niin paljon väkeä. Sitten tulivat isännät, jotka valitsivat millaisen perheen halusivat majoittaa. Me saimme kahden sukulaisperheen kanssa oman talon, jossa oli 3 huonetta, jokaiselle perheelle oma huone. Meillä kävi hyvä tuuri. ” Aila muistelee.
Tekemistä löytyi myös Ylivieskasta. ”Yhtenä päivänä tarvittiin pyykkäreitä. Minä lähdin Hilma-tädin kanssa evakkosairaalaan pyykkäriksi. Sainpas jotain tekemistä! Käsikonstilla pestiin ja saatiin ruokaa palkaksi”, hän sanoo. Työn tekeminen ja hyödyksi oleminen veivät ajatuksia pois sodan kauheuksista.
Sotilaskotisisar tulee varastosta. SA-kuva
Työteliäs elämä
”Joka paikassa missä näen sotamiehiä, tulee vieläkin nuoruus mieheen” Aila kertoo. Hänen sukupolvensa miehet ja naiset menettivät parhaat nuoruusvuotensa sodan jaloissa.
”Mutta en minä osaa valittaa. Hyvin on kuitenkin käynyt. Kaikki työ on aina kelvannut. Olen tehnyt aina niitä hommia mitä on löytynyt, enkä ole koskaan ollut työtön. ”, Aila kertoo. Sodan jälkeen hän työskenteli sotavammasairaalassa, eläkkeelle Aila jäi Silmäklinikalta. ”Eläkkeelle jäädessäni pelkäsin eniten tekemättömyyttä. En oikein osannut olla tekemättä mitään”, Aila kertoo.
Omien sanojensa mukaan hän on viime aikoina tosin ”hieman laiskistunut”. Hän hoitaa silti kauppareissut, ruoanlaiton ja kyläilyn itsenäisesti. Myös koti on erittäin viihtyisä, joskin ikkunan pielistä vetää.
Menneisyydestä muistuttaa kelohonkakehyksissä seinällä oleva kuva Ailasta ja miehestään kalareissulla.
Ailan mielestä huushollissa on aina jotain työtä. Sen tekeminen, vaikka hissukseen, torjuu myös yksinäisyyttä. ”Aluksi oli vaikeaa, mutta sitten tottui olemaan”, Aila kertoo. Iloa tuovat myös silloin tällöin vierailulla käyvät lapset ja lapsenlapset.
Ystävistä monet ovat jo kuolleet, mutta edelleen Aila pitää yhteyttä tuttuun sotilaskotisisareen. ”Hän asuu Tampereella ja on 97-vuotias. Matkustaminen on vaikeaa, mutta puhelimessa juttelemme”, Aila kertoo.
Kerran eräs viisas Alli-ystävä sanoi: ”Ihminen ei ole köyhä, jos on terve ja pystyy töihin.”
Tässä ajatuksessa kiteytyy paljon sotiemme naisten asenteesta. Se on lempeä, mutta vahvasti periksiantamaton. Tämmöistä asennetta täytyy ihan kotona kokeilla.
Suurkiitos Ailalle, että jaoit tarinasi.
Sotiemme veteraaneja, sotiemme naisia ja – leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.
Joulu rintamalla: sekahedelmäsoppaa ja pommituksia
Kaksi rintamalla vietettyä joulua ovat jääneet 100-vuotiaan Jaakko Estolan mieleen kirkkaasti. Ne sisälsivät muun muassa sekahedelmäsoppaa, radion soittoa sekä pommituksia, joita sai pelätä. Kirkkaimpina mieleen ovat kuitenkin jääneet mukavat muistot.
Helsingin Munkkiniemessä asustaa mies, jolta ei elämänkokemusta puutu. Hänen nimensä on Jaakko Estola. Joulukuun 8. päivä Jaakolla tuli täyteen kunniakkaat 100 vuotta, mutta vuodet eivät näytä hidastaneen virkeän Jaakon vauhtia.
”Käyn viikoittain pelaamassa lentopalloa, ja se vasta hauskaa puuhaa onkin!”
Lentopallo on ollut Jaakolle rakas harrastus jo pitkään, ja ”nuoren miehen intoa” lajia kohtaan löytyy vielä tänäkin päivänä. Samanlaista nuoren miehen intoa puhkuen astui Keravalta kotoisin oleva Jaakko talvisotaan, vuonna 1940 suoraan varusmiespalveluksesta.
”Ensin minua ei kelpuutettu edes varusmiespalvelukseen, sillä olin niin laiha ruikelo. Sodan syttyessä ääni kellossa kuitenkin muuttui ja minäkin pääsin suorittamaan varusmiespalvelusta.”
Ei osannut nuori 20-vuotias sälli vielä tuohon aikaan kuitenkaan aavistaa, että samassa sotilaspuvussa tulisi palveltua Suomea tositoimissa rintamalla jatkosodan syttyessä 1941.
Toistakymmentä läheltä piti -tilannetta
Jaakko taisteli isänmaan puolesta myös jatkosodassa, kolmen vuoden ajan vuosina 1941-1943. Hän oli tykistön miehiä.
”Tykkimiehenä sain kokea sen, että palveluspaikka pysyi useampien kuukausien ajan samana. Jalkaväki vaihtui, mutta tykistö pysyi. Siinä ajassa oppi tuntemaan alueen joka kiven ja kannon, ja korsusta muodostui tykistön koti.”
Jaakko muistelee, että kolmen vuoden mittaiseen sotapalvelukseen ehti mahtua liki toistakymmentä läheltä piti -tilannetta. Kohtalokkain niistä oli vuonna 1943 sattunut haaveri, joka jäi Jaakon viimeiseksi kokemukseksi rintamalta.
Haaveri sattui tammikuisena talvipäivänä Krivin kylän tukikohdassa Itä-Karjalassa. Lunta oli pyryttänyt ja Jaakko päätti mennä varmistamaan, että vartiopaikalla oli tarvittavat lumiesteet venäläisiä varten. Jaakko oli jo kokenut sodankävijä, ja hän päätti kävellä rauhassa vartiopaikalle kumartumatta liikaa. Silloin Jaakko kuuli kovan pamauksen ja tunsi piston selässään – ja pian suu alkoi täyttyä verellä.
Venäläisen kiväärin luoti osui Jaakkoa kaulaan millin solisluun yläpuolelle. Tästä syystä oikea keuhko täyttyi verellä ja painoi vasemman keuhkon kasaan.
”Sairaalassa lääkäri kysyi, että koitappa Jaakko, missä sydämesi on. Siellä se vasemmassa kainalossa jyskytti.”
Haavoittumisensa jälkeen Jaakko siirrettiin Helsingin kirurgiseen sairaalaan, jossa hän vietti puoli vuotta toipilaana. Siihen päättyi Jaakon kunniakas sotapalvelus.
Kehyksiin ikuistettuja muistoja Jaakon elämäntieltä.
Sekahedelmäsoppaa ja pommituksia
Sataan vuoteen mahtuu monen monta ikimuistoista joulua, joista rintamalla Jaakko vietti ehkä kaksi ikimuistoisinta.
Ensimmäistä rintamajouluaan Jaakko vietti Rajajoella 1941. Tuosta joulusta Jaakolla on surkuhupaisa muisto.
Joulun lepopaikkana toimi iso seuratalo, missä tarjottiin joulun kunniaksi sekahedelmäsoppaa.
Yksi miehistön jäsenistä oli päässyt joulun alla lomille ja toi aatoksi rintamalle palattuaan mukanaan öljylampun. Öljylamppu oli rintamalla suuri nähtävyys, sillä Jaakko ei ollut nähnyt ainuttakaan valonlähdettä sotapalveluksensa aikana. Osa miehistöstä päätti polleana nauttia sekahedelmäsoppansa öljylampun ääressä seuratalon vieressä sijaitsevassa lämpimässä torpassaan. Lautasten puuttuessa miehet repivät kypäriensä toppaukset pois, täyttivät kypäränsä sopalla ja nautiskelivat joulusta lämpimässä torpassa öljylampun äärellä. Jaakko jäi kuitenkin joidenkin miehistön jäsenien kanssa viileään seurataloon nukkumaan.
Kuinka ollakaan, venäläiset päättivät pommittaa tuolloin juuri tätä suomalaisten lepopaikkaa. Pommi jysähti pienen torpan kivijalan alle nostaen koko torpan hetkeksi ilmaan. Torppaan öljylampun ääreen sekahedelmäsoppaa nauttimaan menneet polleat miehet tulivat häntä koipien välissä seurataloon kesken yön.
”Onko teillä tilaa kaverille jouluyöksi? Meidän torppa on hajalla.”
Aamun valjetessa Jaakko ja muut miehistön jäsenet riensivät katsomaan torpan kuntoa. Jaakko muistaa surkuhupaisan näyn kuin eilisen; hieno öljylamppu makasi lattialla rikkinäisenä ja soppakulhoina toimineet kypärät olivat täynnä sahajauhoa.
Radion pauhua ja lahjoja lapinmiehiltä
Toisen rintamajoulunsa Jaakko vietti Krimillä 1942. Jouluksi tykistön seuraksi saapui uusi jalkaväki, joka koostui pitkälti sodankyläläisistä miehistä. Lapinmiehet toivat mukanaan joulupaketteja myös tuntemattomille.
Paketeista paljastui muun muassa joululiina sekä ketsuppia. Jaakko muistaa elävästi, kuinka maalta tulleet pojat ihmettelivät heille vierasta elintarviketta: ”Mitäs tämä on ja mitä tällä oikein maalataan?”
Lapinmiesten tuomien lahjapakettien lisäksi Jaakko oli saanut Keravan Lotilta lahjaksi radion, joka saatiin jouluksi korsulle. Jouluaattona korsussa raikui, kun uutta radiota testattiin.
”Pelattiin sököä, kiroiltiin ja soitettiin Saksan radiota.”
Samaan aikaan patterin päällikkö Tarvajärvi oli päättänyt tulla pitämään korsuun hartaushetken joulun kunniaksi. Jouluvirsien sijaan Tarvajärven toivottikin tervetulleeksi kova radion jyske. Jaakko muistaa, kuinka Tarvajärvi jäykistyi, veti henkeä ja alkoi seuraamaan miesten toimintaa.
”Päällikkö ymmärsi asettua meidän asemaan ja miettiä, mitä se joulu merkitsee sellaisille miehille, jotka ovat kuukaudesta toiseen olleet tässä samassa tilassa.”
Niin päällikkö Tarvajärvi jätti hartaushetkensä pitämättä, toivotti vain lyhyesti hyvää joulua.
Kiitollisin mielin joulunviettoa perheen kesken
Rintamajoulut ovat jäänet vahvasti Jaakon mieleen ja mielellään hän niitä muisteleekin.
”Mukavia asioita muistelee mielellään, ikävät puolestaan unohtuvat.”
Tänä päivänä Jaakko viettää jouluaan mieluiten lapsiensa ja heidän perheidensä luona.
”Minut on vapautettu joulun paineista. Muut hoitavat lahjojen hankinnan sekä joulupöydän valmistelemisen. Minä nautin läheisteni seurasta, puhekaveri pitää aina löytyä.”
Jaakko kertoo olevansa kiitollinen, että saa viettää joulua läheistensä kanssa tässä vapaassa maassa.
”Vapaus ja itsenäisyys ei ole itsestään selvä asia, vaan se on vaatinut kipua, vaivaa, tuskaa ja lukuisia uhreja. Uskon, että koko Suomen kansa on kuitenkin kiitollinen tästä vapaasta ja hienosta maasta.”
Joulu jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskille tänä jouluna kystä kyllä. Anna aineeton lahja, joka muistetaan – lahjoita jo tänään!
Auta veteraania
Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin ja arjessa selviytymiseen!
Lue lisää
Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!
Lisää aiheesta:
Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”
