Pohjois-Karjalan sotaorvot ry.

Pohjois-Karjalan sotaorvot ry. on perustettu Puolustusvoimien lippujuhlan päivänä 4.6.2001 Joensuussa. Yhdistys on valtakunnallisen Kaatuneitten Omaisten Liiton jäsenyhdistys, jonka toimialueena on Pohjois-Karjalan alue. Jäsenkunnan muodostavat sotaorvot, muut kaatuneitten omaiset (esim. kaatuneen sisarukset) ja kannatusjäsenet. Sotaorpojen keski-ikä on jo 85 vuotta.

Yhdistys toimii jäsenistönsä hyväksi järjestämällä hyvinvointia edistävää ryhmätoimintaa, kulttuurielämyksiä ja vertaistapaamisia.

Yhdistys vaalii Suomen sodissa 1939–45 kaatuneiden ja sodan olosuhteissa henkensä menettäneiden muistoa kaatuneitten muistopäivän ja itsenäisyyspäivän juhlallisuuksin. Isänpäivän muistohetkestä sankaripatsaalla on tullut jo perinne.

Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry liittyi v. 2024 Sotien 1939–1945 Pohjois-Karjalan Perinneyhdistyksen jäseneksi. Veteraanien ja koko sotasukupolven perinteen vaaliminen yhdessä koetaan erittäin tärkeäksi, vaikka yhdistys jatkaakin vielä omaa toimintaansa.

Yhteistyössä on voimaa!

www.p-ksotaorvot.fi

 

Pirjo Tolvanen, sihteeri, Pohjois-Karjalan sotaorvot ry.

 

 

Sotaorpojen historiaa

 

Sotaorvoiksi jäi sotien jälkeen yli 55 000 lasta                    

Suomen sodissa 1939–1945 kaatui yli 90 000 sotilasta. Perheellisiä heistä oli noin 31 000. Sotaorpoja eli sodissa kaatuneitten lapsia oli sotiemme jälkeen maassamme 55 000. Vuoden 2024 alussa sotaorpoja oli elossa noin 16 000, ja heidän keski-ikänsä on 84 vuotta. Perheen taloudellinen asema muuttui, kun isä oli kaatunut. Sotaorpojen äideillä eli sotaleskillä ei ollut välttämättä omaa ammattia, kun he olivat olleet kotona lasten kanssa. Sotaleskille tuli vastuu asumisesta, elannon riittävyydestä, lapsista ja heidän tulevaisuudestaan.

Sodan kauhuista ei keskusteltu                                  

Sotaorpolasten tilannetta pahensi turvattomuus ja yleinen vaikenemisen kulttuuri. Sodan ikäviä kokemuksia ei juuri purettu puhumalla kotona tai koulussa. Joitakin sotaorpoja saatettiin jopa koulukiusata tai syrjiä. Sotaleskiäidit olivat stressaantuneita perheen toimeentulosta eivätkä omalta surultaan osanneet ja ehtineet huomioida lapsiaan ja heidän ahdistustaan. Koko perheellä oli ikävä isää. Sotaleskille myönnettiin huoltoeläkettä, mutta se oli niin pieni, että perhe ei tullut sillä toimeen. Osa sotaleskistä koulutettiin uusiin ammatteihin, muun muassa ompelijoiksi.

Työhuoltolailla oli tarkoitus turvata sotaorvolle koulutus, jonka isä olisi pystynyt tarjoamaan. Koulutusmahdollisuus tarjottiin pääasiassa käytännön aloille. Koulutustuki suuntasi täten sotaorpojen työurat fyysisesti raskaisiin ammatteihin ja jätti huomiotta sotaorvon halun jatkaa opintoja. Lukio- ja yliopistotasoinen opiskelu oli mahdollista vain harvoille. Monien sotaorpojen oli lähdettävä kansakoulun jälkeen ansiotyöhön tai pientilan raskaisiin maatalous- ja metsätöihin. Kaikki eivät saaneet tietoa koulutuksesta ja tuesta siihen. Osalle kuitenkin myönnettiin vapaaoppilaspaikkoja; koulutus oli silloin yleisesti maksullista.

Marju Hulttinen