Ilomantsi viime sodissa
Suomen itäisimmän kunnan alue oli sotatoimialueena sekä talvi- että jatkosodassa. Sotien tuloksena pitäjä menetti noin kolmasosan pinta-alastaan. Osa asukkaista joutui lähtemään evakkoon kolme kertaa. Suuri määrä asuntoja ja rakennuksia poltettiin tai tuhottiin.
Syksyllä 1939 rajamiehet ja paikalliset asukkaat viestittivät, että rajan takaa kuuluu epäilyttäviä ääniä. Suomen sodanjohto ei uskonut suurempaan hyökkäykseen Ilomantsin alueella, koska rajantakainen tieverkosto oli huonossa kunnossa. Kun sitten Megrissä ja Hullarissa ammuttiin Ilomantsin alueen ensimmäiset laukaukset marraskuun viimeisenä päivänä, oli 15 000 – 18 000 venäläistä vastassa ainoastaan 800 suomalaista, ilomantsilaisia rajamiehiä, reserviläisiä ja jopa paikkakunnan koulupoikia. Tässä tilanteessa ei voitu muuta kuin vetäytyä. Alueen ihmiset saatiin turvaan, kun majuri Vilho Nikoskelainen ja kapteeni Viljo Kivikko olivat aloittaneet väestön evakuoinnin omin luvin sotatoimialueiden kylistä.

Räjäytetty Ilomantsin Oinassalmen silta (20.3.1940).
Talvisodan ratkaiseva taistelu käytiin reilun kymmenen kilometrin päässä kirkonkylästä Taivallammella 13 – 14.12.1939. Tässä taistelussa vihollinen menetti valtaosan ylivoimaisesta miehistöstään, venäläisiä vankeja otettiin 35. Taivallammen taistelua johti kapteeni Kivikko. Samaan aikaan vihollinen oli jo kuuden kilometrin päässä kirkonkylästä Kallioniemessä.
Jatkosotaan osattiin valmistautua jo paremmin. Kunnan asukkaiden evakuointi alkoi 22.6.1941, nämä evakot olivat rajakylistä, ja heidät sijoitettiin omaan kuntaan ja naapuripitäjään Enoon. Ilomantsista hyökkäsi Viljo Kivikon johtama 24. Rajajääkärikomppania kohti Ontronvaaraa. Hyökkäys ei edennyt Ilomantsissa suunnitelmien mukaan, viimeiset venäläiset jättivät entisen Ilomantsin alueen

Viestijoukkojen vikapartio lähdössä rajan taakse kesällä 1941
Megrissä syyskuussa 1941. Samaan aikaan pääosin ilomantsilaisista reserviläisistä koottu Jalkaväkirykmentti 9:nnen III pataljoona eteni majuri Erik Enbergin johdolla kohti Syväriä.
Pitkään jatkuneen asemasodan jälkeen alkoi tapahtua ensin Karjalan kannaksella ja sitten loppukesästä 1944 Ilomantsin suunnalla. Vihollinen keskitti Ilomantsin suunnalle kaksi divisioonaa, joiden oli tarkoitus edetä Joensuuhun ja Lieksaan. Tässä vaiheessa marsalkka Mannerheim lähetti Ilomantsin joukkojen komentajaksi kenraalimajuri Erkki J. Raappanan, joka oli menestyksekkäästi johtanut pohjoisempana 14. divisioonaa ja joka tunsi Ilomantsin alueen hyvin. Joidenkin tietojen mukaan Raappana laati tulomatkallaan lentokoneessa tupakkalaatikon takakanteen motitussuunnitelmia.

Onni Määttänen jatkosodan aikana kaukopartiossa
Raappanan uhkarohkea taktiikka toi lyhyen taistelun jälkeen voiton niin Möhkön suunalla kuin Hattuvaarassakin. Venäläisten eteneminen pysähtyi 10.8.1944 Öykkösenvaaraan, jossa on tänä päivänä entisöity taistelualue ja informaatiopiste. Paikka on ainoa Suomen alueella, jossa on nähtävillä sekä suomalaisten että venäläisten rintamalinjojen paikat. Hattuvaarassa on Taistelijan talo sekä lukuisia muistomerkkejä.
Useissa juhlapuheissa on toistettu, kuinka kovia kokeneet veteraanit jaksoivat auttaa sodan jälkeen heikommassa asemassa olevia veljiä. Täällä oli molemmissa sodissa koettu omalla kotiseudulla, mitä isänmaan puolustaminen tarkoittaa. Näihin päiviin saakka Ilomantsissa on muistettu kaikkia niitä miehiä ja naisia, jotka ylsivät pitkinä sotavuosina uskomattomiin tekoihin ja kantoivat raskaan vastuun oman maan tulevaisuudesta.
Rajapitäjänä Ilomantsi antoi viime sodissa kalliin uhrin. Talvisodassa kaatui 112 ilomantsilaista, jatkosodassa menehtyneitä oli 399, heidän joukossaan neljä lottaa.
Jorma Ikonen
Kesän 1944 kuolemanpartiot aiheuttivat tappioita Ilomantsissa
Karhumäen itäpuolella, Maaselän alueella, keväällä 1944 etulinjassa olleet 21. Prikaatin joukko-osastot perääntyivät Porajärven ja Suojärven alueelle. Salmijärvelle 9. heinä-kuuta saapunut suomalaisten etujoukko jatkoi 10. päivänä heinäkuuta Ilomantsin Kuuttivaaran kylään luutnantti Veijo Laakkosen johdolla. Etujoukossa oli noin 30 miestä 985. Ilmansuojelukomppaniasta ja 66. Ilmavalvontakomppaniasta. Iltapäivällä Kuutti-vaaran mäelle saapuneen Laakkosen osaston kahdeksan radistia majoittuivat ensimmäisenä Kuuttivaaran metsänvartijan taloon. Talon itäpuolen rinteellä sijaitsevaan riiheen majoittui 14 miestä ja loput kahdeksan miestä riihen läheisyydessä olevaan saunaan. Iltapäivällä kello 16.30 Laakkonen sai kapteeni Heimoselta käskyn lähettää partio Salmijärven suuntaan tutkimaan tiealuetta. Heimonen oli saanut tietää, että Kuolismaan ja Salmijärven tiellä oli yksi kuorma-auto ajanut vihollispartion asettamaan miinaan. Laakkosen lähettämä partio palasi takaisin kello 18.00, juuri ennen vesisateen alkamista. Partionjohtajana toiminut alikersantti Lehto ilmoitti Laakkoselle, että partio ei tavannut vihollisia tai miinoituksia tiealueella.
Aamuyöllä sade muuttui kaatosateeksi ja vartiomiehet vedettiin rakennusten läheisyyteen sateensuojaan. Iltapäivällä 11. heinäkuuta kello 15.45 Salmijärven tien suunnalta ja läheisestä metsästä avattiin tuli Kuuttivaaran rakennuksia kohti. Vartiopaikalla seisseet miehet kaatuivat ensimmäisinä. Riihessä olleista miehistä osa kuoli tai haavoittui tulituksessa. Saunaan majoittuneista miehistä kolme yritti paeta, mutta vain yksi onnistui pakenemaan. Kaksi suomalaissotilasta kuoli saunan pihamaalle ja loput saunassa olleista antautuivat venäläiselle (Krasnyi partizan, Красный Партизан) partisaaniosas-tolle. Yhden silminnäkijän mukaan Kuuttivaarassa oli yhteensä noin 60 partisaania. Partisaanien joukossa oli yksi nainen. Partisaanien johtajana toimi Suomea hyvin osaava mies. Mahdollisesti mies oli joko suomalainen puna-armeijan majuri Urho Antikainen tai mahdollisesti Kuolismaassa kesällä 1941 Neuvostoliittolaista tiedusteluosastoa johtanut Tenho Nygård. Tapasin Tenhon Petroskoissa 8. toukokuuta 1995, mutta silloin hän ei halunnut puhua Suuren isänmaallisen sodan tapahtumista. Kehuin tilaisuudessa hänen suomenkielentaitoansa, mutta Tenho sanoi, että nuorempana kielitaito oli parempi. Vasta jälkeenpäin tunnistin hänet Tenho Nygårdiksi, sillä hänellä oli kaksi korkeinta Neuvostoliiton kunniamerkkiä rintapielessä ja niitä oli harvalla suomalaisella.
Kuuttivaaran riihestä suomalaissotilaat eivät päässet pakenemaan, sillä riihen ovenpuolelle oli saapunut ryhmä partisaaneja. Partisaanien johtaja huusi suomeksi miehiä an-tautumaan. Suomea puhuva partisaanien johtaja kutsui luutnantti Laakkosta nimeltä. Hetken päästä kahakassa haavoittunut Laakkonen ja muutama iskussa vahingoittumaton mies ilmestyivät kädet ylhäällä riihen ovelle. Partisaanien johtaja määräsi mukana olleita partisaaneja ampumaan kaikki haavoittuneet, jotta partisaaniporukka ei paljastuisi. Teloitukset tehtiin ampumalla haavoittuneita päähän. Haavoittumattomat sotilaat otettiin vangiksi ja sen jälkeen partisaanit sytyttivät riihen ja saunan palamaan.
Partisaaniosasto hyökkäsi samaan aikaan myös metsänvartijantaloon. Talossa olleista kuusi miestä pääsi pakenemaan ikkunoiden kautta ja kaksi haavoittunutta miestä jäi talon kellariin. Partisaanien sytyttäessä talon tuleen sisälle jääneet sotilaat kuolivat tulipalossa. Partisaanit lähtivät Kuuttivaaralta kohti Vaaksausjärveä mukanaan iskussa antautuneet kahdeksan suomalaissotilasta. Venäläisten arkistojen mukaan partisaanit kuulustelivat suomalaisvankeja ja sen jälkeen suomalaiset teloitettiin Sienikankaan ja Tsoarvaaran alueella.
Heinäkuun 13. päivänä sama partisaaniosasto iski Salmijärven ja Kuuttivaaran välisellä tiellä kulkeneeseen 12. Pioneeripataljoonan kolonnaan. Iskussa kuoli 19 pioneeria, viisi pioneeria haavoittui ja kolme pioneeria katosi. Seuraavana päivänä lähes samalla pai-kalla 15 miehinen partisaaniosasto pysäytti suomalaisten pioneerien kuorma-auton ampumalla kuljettajan kuoliaaksi. Partisaanien joukossa oli silläkin kertaa yksi nainen. Partisaanit tuhosivat kahakassa pioneerien käyttämän kuorma-auton. Iskussa kaatui neljä suomalaista pioneeria ja kaksi miestä haavoittui. Tuhotut kuorma-autot olivat vielä Kuuttivaaran tien varrella 2000-luvun alussa.
Edellisten iskujen jälkeen partisaaniosasto katosi Salmijärven ja Kuuttivaaran alueelta. Venäläisten arkistotiedot eivät kerro, minne partisaanit poistuivat iskujen jälkeen.
Seuraavan kerran Venäläisosasto nähtiin 19. heinäkuuta KuolismaaLiusvaara maantien varrella. Venäläistietojen mukaan Megristä oli lähetetty päivää aiemmin yksi osasto metsien kautta katkaisemaan Kuolismaa-Liusvaaran välinen tie. On mahdollista, että Kuuttivaaran alueella olleet partisaanit liittyivät tähän osastoon.
Suomalainen 21. Prikaati aloitti vetäytymisen Maaselän kannakselta 20.6.1944 ja saavutti Porajärven ennen heinäkuun puoliväliä. Porajärveltä ja Kuutamalahdelta suoma-laisosastot vetäytyivät Ilomantsiin 16. – 17.7.1944. Tässä vaiheessa suomalaisjoukot yrittivät pysäyttää Neuvostoliiton 32. Armeijakuntaan kuuluneiden 176. Divisioonan ja 289. Divisioonan hyökkäyksen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ilomantsin Megrin alueelle hyökkäsi 16. heinäkuuta 289. Divisioonan pataljoonat ja 176. divisioona tuki hyökkäystä. Suomalaisjoukot joutuivat luopumaan Ilomantsin Megrin alueesta 16.7.1944. Megrissä kaatui kaksi suomalaista ja kolme suomalaista katosi.
Seuraavat kaksi päivää taisteltiin Korkeavaaran ja Liusvaaraan hallinnasta. Liusvaaran ja Korkeavaaran taisteluissa kaatui 40 suomalaista ja 25 suomalaismiestä katosi. Perääntyminen jatkui 19. – 20.7.1944 Liusvaaran länsipuolelle. Sinä aikana Liusvaarassa kaatui 14 suomalaista ja 12 miestä katosi. Tuossa vaiheessa Neuvostoliiton partisaani-osasto ja yksi 32. Armeijakunnan pataljoona olivat sulkeneet Liusvaara–Kuolismaan maantien Saarijärven ja Sulkulammen väliseltä alueelta. Näin 21. Prikaatin kaksi pataljoonaa, sekä kevyt ja raskas patteristo jäivät mottiin. Heinäkuun 21. päivänä kaatui Liusvaaran motissa 11 suomalaista ja 43 sotilasta katosi. Katoamiset tapahtuivat pää-osin Liusvaaran ja Saarijärven välisellä alueella. Suomalaisen 21. Prikaatin pataljoonat vetäytyivät Kuuttivaaran kautta Kuolismaahan. Suomalaisten vetäytyminen jatkui seuraavina päivinä Möhkön itäpuolelle Teppanan ja Öykkösenvaaran väliselle alueelle.
Ilomantsin Megrin, Liusvaaran ja Kuuttivaaran alueella katosi heinäkuussa 1944 kahden viikon aikana satakunta suomalaista. Silminnäkijöiden mukaan muutamia Ilomantsissa kadonneita on nähty Neuvostoliiton vankileireillä. Muiden kohtalona on todennäköisesti ollut kaatuminen tai teloittaminen. Oma näkemykseni on, että yli puolet kadonneista suomalaisista haavoittui tai kaatui taisteluissa. Myöhemmin tehtyjen kuulustelupöytä-kirjojen mukaan noin kaksikymmentä suomalaisista jäi haavoittuneena ja väsyneenä vihollisen valtaamalle alueelle.
Lähteet: Jatkosodan sotapäiväkirjat
Kansa Taisteli 4/58, Niilo Kenjakki
Ensio Kettunen

Kuuttivaaran torppa