Juukalainen Arja kasvoi veteraanisukupolven auttajaksi

Syksyn sankka sumu hälvenee hitaasti Pielisen helmenä tunnetussa Paalasmaassa. Syvemmällä saaren rinteellä sijaitsevan lakkautetun kansakoulun uumenista kantautuu tasainen kangaspuiden jytke. Sisällä kylätaloksi muuntuneen koulun luokkahuoneessa kangaspuiden ääressä puurtaa kylätoimikunnan nykyinen puheenjohtaja Arja Tanskanen. Arja kutoo räsymattoa lahjaksi vanhalle Helsingissä asuvalle ystävälleen. Maton värit Arja on valinnut Viron lipusta. Muistoksi useista läheisistä, jotka Arjan ystävä menetti Estonian mukana Itämeren syvyyksiin.

Paalasmaata kutsutaan historiansa mukaan myös ”Surujen saareksi”. Syy vaikuttavaan nimeen löytyy juhlapaikalle kylätalon seinälle asetetuista Pro-Patria taulusta. Se kertoo pienen saariyhteisön kuudentoista nuoren uhrista, jonka he antoivat itsenäisyytemme säilymisen puolesta. Saaren asukkaat uskoivat, että pienen saariyhteisön antama sotien raskas uhri oli tuolloin riittävä. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä syksyllä 1959 tapahtuneessa veneonnettomuudessa Pielinen otti kylmään syleilyynsä 15 paalasmaalaista nuorta.

 

Isä menetti jalkansa Pitkärannassa

Saaren synkkä historia on ohjannut Arja Tanskasta ymmärtämään lähimmäisen avun ja yhteisöllisyyden merkityksen. Sieltä on versonut Arjan auttamisen halu ja kyky kuunnella läheisiään, ottaa osaa hädässä ja avun tarpeessa olevien ihmisten arkeen. Arjan vapaaehtoistyö on suuntautunut veteraanisukupolven auttamiseen. Siihen juuret löytyvät omasta kodista. Arjan isä, Juho Edvard Nevalainen, oli sotainvalidi ja Äiti-Lydia myös liikuntavammainen, kiikkukeinu-onnettomuudessa jo nuorena terveytensä menettänyt.

Arjan isä Juho Nevalainen haavoittui Pitkärannan taisteluissa helmikuun 11. päivänä 1940. Vihollisen tykistökeskityksessä ammuksen sirpale silpoi Juholta vasemman jalan, joka jouduttiin amputoimaan puolireiteen saakka. Kotiuduttuaan sotasairaalasta, maata ennen sotaa kotonaan viljellyt Juho koulutettiin Mäntsälässä suutariksi. Opinahjo sijaitsi Saaren kartanossa toimivassa sotavammaisten koulutuskeskuksessa. Tuolla matkalla Juho tapasi myös tulevan vaimonsa Lydian (os. Grann), joka toimi Saaren kartanossa karjanhoitajana.

 

Saksalan tila sisulla kuntoon

Juho ja Lydia aloittivat yhteiselämän Paalasmaan Kankaalan talon vuokrahuoneessa. Pian nykyinen Saksala, myös Nevalaksi kutsuttu tila, siirtyi heidän omistukseensa. Tilan rakennukset olivat huonokuntoisia mutta sinnikäs halu itsenäisesti selviämiseen oli vahva. Asuinrakennus kunnostettiin ja tilalle kohosivat uusi sauna ja aittarakennus. Juho kaatoi metsästä puita, Lydia ajoi puut hevosella rakennuspaikalle ja isän veli toimi rakennusmiehenä, Arja kertoo vanhempiensa muistelleen.

Nevalan tilan tuotantosuunta säilyi edelleen maa- ja metsätaloudessa isän uudelleenkoulutuksesta huolimatta. Juho ja Lydia saivat neljä tytärtä. Sisarparven kolmas, Arja, syntyi Nevalan päätalon peräkammarissa joulukuun kolmantena 1947. Saaren ja mantereen väliset liikenneyhteydet olivat tuolloin poikki Pielisen ”syysrospuuton” takia. Arjan maailmaan auttajina olivat tehtävään itse kouluttautunut naapuri Olga Väyrynen, apunaan talonemännät Hanna Gröhn ja Hilja Nevalainen. Pyhän kasteensa Arja sai Paalasmaan koululla pidettyjen seurojen yhteydessä.

Perheen sisaruksista Terttu, Vieno ja Lahja muuttivat kotoa oman leivän etsintään ja Arja jäi kotiin huolehtimaan vanhemmistaan. Suutarin tehtävien lomassa isä opetti lapset jo nuorena tilanpitoon. Kalkin levitys, heinänsiemenen ja viljan käsinkylvy oli minulle jo tuttua aloittaessani maatalouskoulutusta kuusikymmentäluvun puolivälissä Niittylahden kansanopistossa, Arja naurahtaa.

 

Ymmärrystä ilman sanoja

Kotitöissä olin sotainvalidi-isäni aisapari savotoilla, heinässä ja heinäpellolla mm. hevosharavakoneen ohjaksissa. Joskus autoilimme isän kanssa Juukaan ostosmatkoille. Arja muistelee, ettei isä koskaan käskenyt häntä työtehtäviin. Me osasimme lukea toinen toisiamme, siihen ei sanoja tarvittu. Noissa yhteisissä hetkissä isä joskus avautui Arjalle muistoissaan. Isä puhui venäläisten heikoista taistelutaidoista ja oli ylpeä suomalaisten rintamasotilaiden halusta ja kyvystä auttaa ja huolehtia toinen toisestaan. Isän puheista heijastui myös omien esimiesten luottamus alaisiaan kohtaan ja taito johtaa joukkoja vaikeissakin taisteluolosuhteissa.

Arja muistaa lapsena heränneen öisin isän painajaisiin, äänekkäisiin taistelutilanteiden jättämiin tunteisiin. Näitä sodan kokemuksia isä purki yöllisissä unitaisteluissa vuodesta toiseen. Välillä painajaiset katosivat jopa vuosiksi, mutta palasivat myöhemmin uudestaan. – Isäni puheista oli aistittavissa että sodan jälkeen vielä vuosikymmeniä vallitsi hiljainen kielto puhua sodan tapahtumista. Puhuminen olisi sodan käyneille rintamamiehille ja –naisille ollut terapiaa, joka olisi voinut vapauttaa heidät sodan jättämistä traumoista. Ilmeisesti kiellon takia rintamamiehet kokoontuivat välillä keskenään yhteen ahoniityn pientarille puhumaan ja purkamaan kokemuksiaan, Arja muisteli lapsuuttaan.

Arjan varttuessa vammaisten vanhempien huoltamisen tarve ja merkitys kasvoi. Arjan ja hänen vanhempiensa halu pysyä ja selvitä mahdollisimman pitkään kotitilalla Paalasmaan Nevalassa muovasi Arjasta omaishoitajan omille vanhemmilleen. Sotainvalidi-isä siirtyi vihreille niityille viljanleikkuuaikaan 1975. Äidin vuoro tuli tammikuussa 2008 hänen oltuaan viimeiset kuusi vuottaa halvaantuneena laitoshoidossa.

 

Suuri huoli puolisoista ja leskistä

Paalasmaan synkkä historia ja omasta sotainvalidiperheestä huolehtiminen ovat sytyttäneet Arjaan auttamisen ja samaistuminen palon. Jo pienenä tyttönä hän kertoo isän kautta ymmärtäneensä, mitä rintamalla ja kotirintamalla olleet isänmaan puolustajat ovat maamme ja kansamme hyväksi tehneet. Siksi on luontaista, että pääpaino Arjan auttamisen halusta kohdistuu sodan ajan ikäpolveen. Hän on aina valmis viemään apua ja tukea sinne missä sitä tarvitaan. Arja tekee vapaaehtoistyötä ja maksaa kunniavelkaansa suurella sydämellä.

Arja toimii tällä hetkellä Juuan Sotaveteraanikerhon puheenjohtajana ja Pohjois-Karjalan veteraaniasiain neuvottelukunnan pitkäaikaisena jäsenenä. Mukaan veteraanien järjestötyöhön Arja tuli jo vuonna 2008, jolloin hänet kutsuttiin Pohjois-Karjalan Sotaveteraanit ry:n naisjaoston sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi. Samassa tehtävässä hän toimi Juuan Sotaveteraanijärjestön naisjaostossa jaoston lakkauttamiseen saakka.

– Viimeiset lainuudistukset ovat taanneet tunnuksen omaaville ja vahinkotunnuksen omaaville veteraaneille ja sotainvalideille kohtuulliset palvelut. Nyt olisi aika huolehtia heidän puolisoista ja leskistä, jotka ovat jääneet valtiollisissa tuki- ja hoiva-asioissa väliin putoajiksi. Tällä hetkellä säätiöiden tukieuroilla ja veteraanien valtakunnallisilla keräystuotoilla on entistä merkittävämpi painoarvo veteraanipuolisoiden ja –leskien arkielämässä selviämisessä. Sotien ja jälleenrakentamisen aikana veteraanipuolisot toimivat kodin- ja perheenhoitajina ja samalla sodassa eri tavoin joko ruumiillisesti tai henkisesti vammautuneiden huoltajina. Pienen eläkekertymän takia he tarvitsevat nyt taloudellista tukea ja sosiaalisen kanssakäymisen lisäämistä, Arja tiivistää.

 

Teksti ja kuvat:

Risto Alanko, sosiaalineuvoja