sotaveteraanit - Sotiemme perinne

Tag Archive for: sotaveteraanit

sotiemme-veteraanit-hilkka-ja-vaino-rantio

Yhdessä eteenpäin – sota-ajan muistot sitovat yhteen Hilkka ja Väinö Rantiota

28.3.2019/in Tarinat ja artikkelit/by piam

Maaliskuun 13. päivä tuli kuluneeksi 79 vuotta talvisodan päättymisestä. Muonituslottana talvisodassa toiminut Hilkka Rantio tietää miltä tuntuu, kun sota ei häivy mielestä koskaan. Onneksi hän on saanut jakaa kokemuksensa jatkosodassa palvelleen miehensä Väinö Rantion kanssa. Toinen toistaan tukien on ollut hyvä matkata eteenpäin.

Espoon Tapiolassa sijaitsee kerrostaloasunto, jota asuttaa hyväkuntoinen ja eloisa pariskunta. Tämä pariskunta ei ole mikä tahansa pariskunta, sillä kyseessä on 95-vuotias kaksikko, Hilkka ja Väinö Rantio. Pitkän iän ja hyvän kunnon salaisuudeksi molemmat heistä listaavat liikunnan ja toistensa seuran.

”Me olemme erittäin tyytyväisiä eloomme. Ensimmäisellä sijalla on hyvä kunto ja omilla jaloilla käveleminen”, Hilkka kertoo.

Sekä Hilkan että Väinön elämänteille on kuitenkin mahtunut myös rankkoja kokemuksia. Rankimmat niistä liittyvät sota-aikaan, jossa molemmat kantoivat oman kortensa kekoon isänmaamme eteen – Hilkka talvisodassa muonituslottana ja Väinö jatkosodassa Syvärin taisteluissa.

Sota ei häivy mielestä koskaan

”Elämän käsikirjoitusta ei voi säädellä, sattumalla on sormensa pelissä. Me koimme sodan, joka ei unohdu koskaan. Jälkipolvien ei tarvitse kokea samaa.”

16-kesäinen. Sen ikäinen oli Hilkka Rantio, kun hänen kotikyläänsä, Karjalan Kannaksen Vammelsuuta (nykyinen Serovo), alettiin venäläisten toimesta pommittamaan marraskuussa 1939. Samalla, kun oma kaunis kotikylä tuhoutui silmien edessä ja lähtö Vammelsuusta kävi rytinällä, sai Hilkka käskyn muonitustehtäviin, joissa hän toimi aina talvisodan loppumetreille saakka.

”Kuusitoistavuotiaan sielu turtuu vainajien ja haavoittuneiden näkemisestä. Rintaman lähestymisen kuulen aina lisääntyvästä tykkien jylinästä. Tuntuu kuin muistissani olisi musta aukko noista painajaismaisista päivistä, viikoista ja kuukausista”, Hilkka kirjoittaa valtakunnallisen Lotta Svärd -kirjoituskilpailun voittaneessa muistelmassaan.

Tummahiuksinen Hilkka Rantio (takarivin toinen vasemmalta) lottaseurueessa.

Hilkka muistaa yhä, kuinka hirveältä oman kotikylän jättäminen tuntui. Tuolloin kuitenkin vielä uskottiin, että Vammelsuuhun pystyisi palaamaan kahden viikon kuluttua. Sen takia Hilkankin kotiväki oli evakkoon lähtiessään jättänyt suurimman osan omaisuudestaan kotitalolle.

”Pommitusten saattelemana lähdettiin. Ei ollut sen jälkeen enää paluuta Valmmelsuuhun. Sodan päättyessä kohtasin väsyneenä ja sodan turruttamana omaiseni Joroisissa.”

Iällä ei ollut pilattu Väinökään, kun hän astui sotapalvelukseen jatkosodassa. Väinö eteni sotapalveluksensa aikana kouluttajaksi saakka. Muistot Syvärin taisteluista tuovat yhä tunteet vahvasti pintaan.

”Me ollaan Väiski kuitenkin läpipäästy. Kun on sen ajan eläneen ihmisen tuohon vierelle saanut, niin kyllä sen tietää, että ne sota-aikaiset kokemukset kulkevat mukana koko elämän”, Hilkka lohduttaa.

Hilkka Rantion kunniamerkkejä on ihastellut myös presidentti Tarja Halonen Rantioiden vieraillessa Linnanjuhlissa.

Elämää sodan jälkeen – rakastuminen ja urakehitys

Hilkka ja Väinö löysivät toisensa jatkosodan päättymisen jälkeen vuonna 1945. Poliisikoulun aloittanut Väinö sairastui kurkkumätään, ja hänen hoitajakseen sattui eräänä päivänä mielenkiinnon herättänyt Hilkka.

”Pikimusta tukka ja lemmikinsiniset silmät lumosivat minut heti”, Väinö muistelee.

Tuosta ensikohtaamisesta lähti hiljalleen kehittymään rakkaustarina, jota on kestänyt pian jo liki 75 vuotta.

Toisiaan tukien lähti nuori pari kehittämään sekä urapolkujaan että myöhemmin kasvavaa perhettään. Hilkka teki 36-vuotisen työuransa naistenklinikalla sekä silmäklinikalla, Väinö puolestaan eteni Helsingin poliisin murharyhmän päälliköksi.

”Me ollaan kumpikin sen ajan lapsia, että pohjakoulutus oli sillä tolalla, että ei ihan joka ammattiin vaan menty. Tärkeintä oli, kunhan töitä sai. Meitä molempia kuitenkin lykästi, ja saatiin antoisat ammatit, joissa pääsimme etenemään. On turvallista viettää vanhuutta, kun on virkaeläke”, Hilkka kertoo.

Seuratessaan tänä päivänä jälkipolviensa tekemisiä, toteavat Hilkka ja Väinö yhteen ääneen maailman muuttuneen. He kokevat, että heidän jälkipolvillaan on hurjasti erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joihin tarttua. Elämänmeno on myös tiuhentunut.

”Tänä päivänä on juostava tosi kovaa, että pysyy edes paikallaan”, Väinö kiteyttää.

Aktiivinen elämäntyyli pitää mielen ja kehon virkeänä

Rantioiden kotoa löytyy hyllykkö, jonka yhtä hyllyä koristaa liuta erikokoisia pokaaleja sekä mitaleja. Ne ovat merkkejä Rantioiden liikunnallisesta elämäntyylistä. Varsinkin eläkepäivät ovat täyttyneet jos jonkinlaisesta liikunnasta. Väinön lajeihin kuuluivat vielä yli 80-vuotiaaksi asti lentopallo, uinti, juoksu, hiihto ja kävely. Hilkka sen sijaan harrasti voimistelua sekä hiihtoa. Molemmilla on useita kymmeniä mitaleita veteraanien hiihtokisoista.

”Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa kisatessa jäin kyllä kakkoseksi”, Hilkka naurahtaa.

Liikunnallisuuden lisäksi aktiivinen sotaveteraanitoiminta on pitänyt kaksikon virkeänä. Hilkka toimi aikoinaan Rintamanaisten liiton varapuheenjohtajana ja Väinö Espoon Sotaveteraaniyhdistyksen puheenjohtajana. Nykyään Hilkka ja Väinö käyvät joka maanantai Espoon veteraanien viikoittaisessa tapaamisessa.

”Kyllä meitä vielä viikoittain kokoontuu noin 60-70 henkilöä, veteraaneja, puolisoita ja leskiä sekä kannattajajäseniä. Tapaaminen ja ajatusten vaihto on tärkeintä”, Väinö summaa.

Toistensa tukena

Hilkasta ja Väinöstä voi aistia, kuinka hyvin yhteiset vuodet ja kokemukset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Toista tuetaan niin ylä- kuin alamäissäkin.

Väinö pitää huolen pariskunnan tietoteknisistä asioista ja maksaa laskut omatoimisesti verkkopankissa. Hilkka puolestaan pitää huolen, että liikunta pysyy osana arkea, eikä vielä ole suostunut Väinön ehdotukseen muutosta hissittömän kerrostalon kakkoskerroksesta ykköskerrokseen.

”Meillä menee oikein mukavasti yhdessä.”

Onnelliset eläkepäivät kuuluvat jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskilleen mukavat vanhuuspäivät. Helpota veteraanien arkea lahjoittamalla!

Naiset ja evakot opettajina

25.2.2019/in Tarinat ja artikkelit/by ellumongo

Ikuistamme tänä vuonna myös sotiemme naisten tarinoita ja esittelemme heidän monia roolejaan sodassa. Koulunkäynti sotavuosia oli vaiherikasta – ja opettajilta vaadittiin joustavuutta jatkuvien muutosten edessä. Useimmat opettajista olivat tuolloinkin naisia. Koulunkäynnistä sotavuosina meille kertoo oppilaan näkökulmasta eläkkeellä oleva apulaisrehtori Hannu Syväoja.

Surupukuinen opettaja ohjaa oppilasjoukkoaan. Viipuri 1942. SA-kuva

Vuonna 1939 oltiin toiveikkaita. Suomi oli päässyt lamavuosista ja sisäpoliittisesta sekavuudesta. Elintaso nousi nopeasti. Seuraavana vuonna olisi Helsingin olympialaiset! Niitä odotettiin kiihkeästi.

Sitten jyrähti: alkoi toinen maailmansota. Talvisodan syttyminen muutti kaiken: suuret suunnitelmat hiipuivat hätätilaratkaisuihin.

Koulut yritettiin säilyttää

Kansakoulun toimintaa yritettiin pitää yllä mahdollisuuksien mukaan sekä sota-aikana että seuraavana pulakautena ja “vaaran vuosina”. Tilanne normalisoitui täysin vasta 1950-luvun alussa. Opettajan näkökulmasta tilanne on ollut haastava: luokkien kokoonpanot vaihtuivat jatkuvasti, kun kansakouluihin tuli karjalaisia ja inkeriläisiä evakko-oppilaita.

Sodan aikana koulunkäynnissä oli pitkiäkin taukoja, välillä kuitenkin opiskeltiin. SA-kuva

Myös opettajat vaihtuivat ja heistä oli jatkuva pula: useimmat miesopettajat oli komennettu rintamalle ja moni naisopettaja toimi lottatehtävissä. Osa opettajistakin oli evakoita.

Nykyajan opettaja voi miettiä, kuinka oppi meni perille jatkuvasti vaihtuville oppilailla sekasortoisessa tilanteessa. Nykyisin perusopetuslain mukaan opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Sota-ajan opettajat olivat kovilla jo siinä, että saivat perustiedot ja -taidot opetettua.

Väliaikaisia taukoja

Sodassa oli myös tyypillistä, että koulutyö lopetettiin väliaikaisesti kokonaan.

Näin asiasta kertoo Hannu Syväoja, Punkalaitumen Sarkkilan koulun oppilas vuosina 1940–1948. Syväoja toimi myöhemmin itsekin 30 vuotta opettajana ja väitteli eläkeiässä vielä filosofian tohtoriksi.

”Sodan alkaessa meille oppilaille ilmoitettiin, että koulutyö täytyy toistaiseksi lakkauttaa, koska Venäjä on hyökännyt maahamme ja maamme joutunut sotatilaan, eikä edellytyksiä säännölliselle koulutyölle ollut”.

Sodan aikana koulut olivat monenlaisessa käytössä. Kuvassa evakkoja majoittuneena koulun voimistelusaliin. SA-kuva.

Talvisodan aikaisen liikekannallepanon aikana kasarmit eivät riittäneet sotaväen majoittamiseen, joten varusmiespalvelusta varten otettiin haltuun yleisiä rakennuksia ja sopivia maastoalueita, myös kouluja. Niinpä Sarkkilan koulukin sai toimia kasarmina. Koulun tiloihin majoitettiin yhteensä 340 sotilasta.

Luonnollisesti näin suuri miesmäärä tarvitsi käyttöönsä koulun kaikki yleiset tilat. Alakoulun opettajattaren asuntoon oli majoittunut kaksi upseeria, kamari toimi toimistohuoneena. Koulujen pihamaita ja lähellä olevaa metsäaukiota käytettiin harjoituksiin. Sen lisäksi kouluun oli vuoden 1939 lopulla joksikin aikaa evakuoitu Vahvialan kunnalliskoti.

Kun Talvisota loppui ja sotaväki lähti, koulua ehdittiin käydä kolmen viikon ajan.

Sitten alkoi Jatkosota.

Pulaa torjuttiin talkoilla

Sodan ja pulan vuosina 1939 – 1952 vaadittiin säästöjä. Tällöin ei puhuttu niinkään rahan niukkuudesta vaan tavaran. Työvoimasta oli huutava pula, lämmönhaaskauksesta varoiteltiin.

Pulaa torjuttiin omatoimisesti talkoilla. Sotavuosina ja muutamana vuotena niiden jälkeenkin koulun toimintaan löi leimansa merkittävä kotirintaman projekti: lasten ja nuorten vapaaehtoinen talkootoiminta. Talkootoiminta käynnistettiin nuorisojärjestöjen toimesta. Sitä organisoitiin jo talvisodan aikana, mutta pysyvä organisaatio luotiin syksyllä 1941. Toiminta jatkui vuoteen 1949 asti.

Nuorten talkoiden toimintamuodot olivat: (1) keräykset, (2) maatalous- tai muu tuotantotyö, (3) yleinen auttamistyö, (4) virkistystoiminta (5) säästämistoiminta sekä (6) henkinen valmennus, johon liittyivät leirit ja talkoojuhlat. Talkookasvatus tähtäsi lähinnä epäitsekkyyden kehittämiseen.

Ehkäpä jotain samaa talkoohenkeä on nykyajan ilmiöoppimisessa ja erilaisissa monia aineita yhdistävässä integroinnissa! Esimerkiksi Haagan peruskoulussa Helsingissä on suojeltu läheistä puroa ja paneuduttu kierrättämiseen. Myös kummioppilastoiminta vahvistaa oppilaiden yhteishenkeä.

Lapset kantavat polttopuita kouluun. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Koulun Facebook-päivitys matematiikkaa ja luonnontieteitä painottavasta viikosta kuvastaa tämän ajan henkeä: ”Vuoden 2019 toinen Malu-viikko sai upean aloituksen! Puolet 7. luokan maluista pääsi ohjaamaan 2-luokkalaisille mikroskopointia ja puolet tutustumaan hiilidioksidin ominaisuuksiin kemianluokka Gadolinissa. Alakoulun maluilla oli auditoriossa luonnonsuojeluliiton suojelupäällikön pitämä tietoisku Saimaannorpista, luonnonsuojelusta ja suurpedoista. Päivän kruunasi vielä 7. ja 8. luokkien vesiaiheiset työpajat.”

Välituntikuvia

Talkootyöt toivat myös vaihtelua koulunkäyntiin, kun joukolla lähdettiin esimerkiksi pellolle perunannostoon. Tavallisena koulupäivänä paras tunti oli tietenkin välitunti.

Näin Hannu maalailee: ”Jos sielunsa silmin loihtii esiin kaksi välituntikuvaa, toisen nykyisen peruskoulun ja toisen sotavuosien kansakoulun pihamaalta, ero on merkittävä. Sotavuosien koululaisen asussa näky puute. Ei ollut lenkkareita, farkkuja, napapaitoja. Puupohjakengät tai kumiteräsaappaat olivat yleisimmät jalkineet. Keväin syksyin monet lapset kävivät koulua paljain jaloin.

Välitunnilla voi laittaa vaikka painiksi. Aunus 3.2.1942. SA-kuva.

Tyttöjen asuun kuului hame, esiliina ja päähuivi, hiukset olivat lyhyet tai palmikoidut. Siisteydessä ei päästy nykytasoon. Päätäitä ja muitakin pikkueliöitä jahdattiin koulun toimesta.”

Pirulliset päätäit ovat riesana edelleen, mutta pukeutumisen vapautuminen ja rentous on yltänyt myös opettajakuntaan.

Aunukselaispoika vastaa kysymykseen. Nurmoila 1942. SA-kuva.

Samat tavoitteet

Nykyiseen opettamiseen eniten haasteita tuo nopeasti kehittyvä digitalisaatio, jossa toki piilee myös runsaasti mahdollisuuksia. Lapset ja nuoret ovat aiempaa lyhytjänteisempiä. Luokkien heterogeenisyys on lisääntynyt ulkomaalaisten oppilaiden myötä ja jossain luokissa saatetaan puhua jopa kymmentä äidinkieltä. Opettajalta vaaditaan joustavuutta ja kekseliäisyyttä myös nykypäivänä, ja edelleen neljä viidestä heistä on naisia.*

Muuten opettamisen pääpaino on pysynyt samana ja monen opettajan harras toive on ”Kunpa sen verran oppisivat, että pärjäisivät tässä yhteiskunnassa.”

Kirjoituksen pohjana on käytetty FT Hannu Syväojan Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran julkaisemaa tekstiä Kansakoulu sodan ja pulan vuosina. Löytyy täältä.

Kommentit ovat toisen kirjoittajan Satu Kanervon ajatuksia nykykoulusta. Kanervo on opettaja ja kahden koululaisen äiti.

*peda.net/jyu/ruusupuisto/uutisarkisto/5- 2016/1-Lisaa-miehia-kouluun

Sotiemme Veteraaneja, sotiemme naisia ja -leskiä on vielä jäljellä. Haluamme auttaa heitä viimeiseen mieheen ja naiseen. Helpottaa heidän arkeaan ja antaa tukea heidän pienen eläkkeensä lisäksi. Jos haluat olla mukana, voit tehdä oman lahjoituksesi tästä.

Lisätietoa Sotiemme Veteraanien määrästä ja varainhankinnasta täällä!

Joulu rintamalla: sekahedelmäsoppaa ja pommituksia

13.12.2018/in Tarinat ja artikkelit/by piam

Kaksi rintamalla vietettyä joulua ovat jääneet 100-vuotiaan Jaakko Estolan mieleen kirkkaasti. Ne sisälsivät muun muassa sekahedelmäsoppaa, radion soittoa sekä pommituksia, joita sai pelätä. Kirkkaimpina mieleen ovat kuitenkin jääneet mukavat muistot.

Helsingin Munkkiniemessä asustaa mies, jolta ei elämänkokemusta puutu. Hänen nimensä on Jaakko Estola. Joulukuun 8. päivä Jaakolla tuli täyteen kunniakkaat 100 vuotta, mutta vuodet eivät näytä hidastaneen virkeän Jaakon vauhtia.

”Käyn viikoittain pelaamassa lentopalloa, ja se vasta hauskaa puuhaa onkin!”

Lentopallo on ollut Jaakolle rakas harrastus jo pitkään, ja ”nuoren miehen intoa” lajia kohtaan löytyy vielä tänäkin päivänä. Samanlaista nuoren miehen intoa puhkuen astui Keravalta kotoisin oleva Jaakko talvisotaan, vuonna 1940 suoraan varusmiespalveluksesta.

”Ensin minua ei kelpuutettu edes varusmiespalvelukseen, sillä olin niin laiha ruikelo. Sodan syttyessä ääni kellossa kuitenkin muuttui ja minäkin pääsin suorittamaan varusmiespalvelusta.”

Ei osannut nuori 20-vuotias sälli vielä tuohon aikaan kuitenkaan aavistaa, että samassa sotilaspuvussa tulisi palveltua Suomea tositoimissa rintamalla jatkosodan syttyessä 1941.

Toistakymmentä läheltä piti -tilannetta

Jaakko taisteli isänmaan puolesta myös jatkosodassa, kolmen vuoden ajan vuosina 1941-1943. Hän oli tykistön miehiä.

”Tykkimiehenä sain kokea sen, että palveluspaikka pysyi useampien kuukausien ajan samana. Jalkaväki vaihtui, mutta tykistö pysyi. Siinä ajassa oppi tuntemaan alueen joka kiven ja kannon, ja korsusta muodostui tykistön koti.”

Jaakko muistelee, että kolmen vuoden mittaiseen sotapalvelukseen ehti mahtua liki toistakymmentä läheltä piti -tilannetta. Kohtalokkain niistä oli vuonna 1943 sattunut haaveri, joka jäi Jaakon viimeiseksi kokemukseksi rintamalta.

Haaveri sattui tammikuisena talvipäivänä Krivin kylän tukikohdassa Itä-Karjalassa. Lunta oli pyryttänyt ja Jaakko päätti mennä varmistamaan, että vartiopaikalla oli tarvittavat lumiesteet venäläisiä varten. Jaakko oli jo kokenut sodankävijä, ja hän päätti kävellä rauhassa vartiopaikalle kumartumatta liikaa. Silloin Jaakko kuuli kovan pamauksen ja tunsi piston selässään – ja pian suu alkoi täyttyä verellä.

Venäläisen kiväärin luoti osui Jaakkoa kaulaan millin solisluun yläpuolelle. Tästä syystä oikea keuhko täyttyi verellä ja painoi vasemman keuhkon kasaan.

”Sairaalassa lääkäri kysyi, että koitappa Jaakko, missä sydämesi on. Siellä se vasemmassa kainalossa jyskytti.”

Haavoittumisensa jälkeen Jaakko siirrettiin Helsingin kirurgiseen sairaalaan, jossa hän vietti puoli vuotta toipilaana. Siihen päättyi Jaakon kunniakas sotapalvelus.

Kehyksiin ikuistettuja muistoja Jaakon elämäntieltä.

Sekahedelmäsoppaa ja pommituksia

Sataan vuoteen mahtuu monen monta ikimuistoista joulua, joista rintamalla Jaakko vietti ehkä kaksi ikimuistoisinta.

Ensimmäistä rintamajouluaan Jaakko vietti Rajajoella 1941. Tuosta joulusta Jaakolla on surkuhupaisa muisto.

Joulun lepopaikkana toimi iso seuratalo, missä tarjottiin joulun kunniaksi sekahedelmäsoppaa.
Yksi miehistön jäsenistä oli päässyt joulun alla lomille ja toi aatoksi rintamalle palattuaan mukanaan öljylampun. Öljylamppu oli rintamalla suuri nähtävyys, sillä Jaakko ei ollut nähnyt ainuttakaan valonlähdettä sotapalveluksensa aikana. Osa miehistöstä päätti polleana nauttia sekahedelmäsoppansa öljylampun ääressä seuratalon vieressä sijaitsevassa lämpimässä torpassaan. Lautasten puuttuessa miehet repivät kypäriensä toppaukset pois, täyttivät kypäränsä sopalla ja nautiskelivat joulusta lämpimässä torpassa öljylampun äärellä. Jaakko jäi kuitenkin joidenkin miehistön jäsenien kanssa viileään seurataloon nukkumaan.

Kuinka ollakaan, venäläiset päättivät pommittaa tuolloin juuri tätä suomalaisten lepopaikkaa. Pommi jysähti pienen torpan kivijalan alle nostaen koko torpan hetkeksi ilmaan. Torppaan öljylampun ääreen sekahedelmäsoppaa nauttimaan menneet polleat miehet tulivat häntä koipien välissä seurataloon kesken yön.

”Onko teillä tilaa kaverille jouluyöksi? Meidän torppa on hajalla.”

Aamun valjetessa Jaakko ja muut miehistön jäsenet riensivät katsomaan torpan kuntoa. Jaakko muistaa surkuhupaisan näyn kuin eilisen; hieno öljylamppu makasi lattialla rikkinäisenä ja soppakulhoina toimineet kypärät olivat täynnä sahajauhoa.

Radion pauhua ja lahjoja lapinmiehiltä

Toisen rintamajoulunsa Jaakko vietti Krimillä 1942. Jouluksi tykistön seuraksi saapui uusi jalkaväki, joka koostui pitkälti sodankyläläisistä miehistä. Lapinmiehet toivat mukanaan joulupaketteja myös tuntemattomille.

Paketeista paljastui muun muassa joululiina sekä ketsuppia. Jaakko muistaa elävästi, kuinka maalta tulleet pojat ihmettelivät heille vierasta elintarviketta: ”Mitäs tämä on ja mitä tällä oikein maalataan?”

Lapinmiesten tuomien lahjapakettien lisäksi Jaakko oli saanut Keravan Lotilta lahjaksi radion, joka saatiin jouluksi korsulle. Jouluaattona korsussa raikui, kun uutta radiota testattiin.

”Pelattiin sököä, kiroiltiin ja soitettiin Saksan radiota.”

Samaan aikaan patterin päällikkö Tarvajärvi oli päättänyt tulla pitämään korsuun hartaushetken joulun kunniaksi. Jouluvirsien sijaan Tarvajärven toivottikin tervetulleeksi kova radion jyske. Jaakko muistaa, kuinka Tarvajärvi jäykistyi, veti henkeä ja alkoi seuraamaan miesten toimintaa.

”Päällikkö ymmärsi asettua meidän asemaan ja miettiä, mitä se joulu merkitsee sellaisille miehille, jotka ovat kuukaudesta toiseen olleet tässä samassa tilassa.”

Niin päällikkö Tarvajärvi jätti hartaushetkensä pitämättä, toivotti vain lyhyesti hyvää joulua.

Kiitollisin mielin joulunviettoa perheen kesken

Rintamajoulut ovat jäänet vahvasti Jaakon mieleen ja mielellään hän niitä muisteleekin.

”Mukavia asioita muistelee mielellään, ikävät puolestaan unohtuvat.”

Tänä päivänä Jaakko viettää jouluaan mieluiten lapsiensa ja heidän perheidensä luona.

”Minut on vapautettu joulun paineista. Muut hoitavat lahjojen hankinnan sekä joulupöydän valmistelemisen. Minä nautin läheisteni seurasta, puhekaveri pitää aina löytyä.”

Jaakko kertoo olevansa kiitollinen, että saa viettää joulua läheistensä kanssa tässä vapaassa maassa.

”Vapaus ja itsenäisyys ei ole itsestään selvä asia, vaan se on vaatinut kipua, vaivaa, tuskaa ja lukuisia uhreja. Uskon, että koko Suomen kansa on kuitenkin kiitollinen tästä vapaasta ja hienosta maasta.”

Joulu jokaiselle. Taataan yhdessä kunniakansalaisillemme, sotiemme veteraaneille, heidän puolisoilleen ja leskille tänä jouluna kystä kyllä. Anna aineeton lahja, joka muistetaan – lahjoita jo tänään!

Auta veteraania

Lahjoita veteraanien yksinäisyyttä ehkäisevään työhön, lääkkeisiin ja arjessa selviytymiseen!

Lue lisää

Tutustu Sotiemme Veteraanien toimintaan!

Lisää aiheesta:

Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi
77 vuotta jatkosodasta: ”Kyllä sota on kamalaa – sitä ei edes ymmärrä, kun on rauha”

Lailan tarina pikkulotasta herkkukauppiaaksi

4.10.2018/in Tarinat ja artikkelit/by piam

Oven avaa 87-vuotias vilkas, tarmoa puhkuva nainen Laila Kotiranta os. Laine, joka saattelee meidät lämpimästi kotiinsa. Selkäydinkanavan ahtauma vaivaa ja rollaattori on tukena, mutta Lailan olemus on reipas. Kodista avautuu näkymä taloyhtiön rauhalliselle sisäpihalle, jossa lapset käyvät keinumassa ja leikkimässä hiekkalaatikkoleikkejään. Niitä touhuja on mukava seurailla. Olemme Helsingin Meilahdessa Lotta Svärd Säätiön talossa. Lailan koti on tulvillaan muistoja, lehtileikkeitä ja valokuva-albumeja. Hän kertoo nauttivansa muistelusta, vaikka matkaan on mahtunut niitä vaikeitakin tilanteita.

Pikkulotan elämää sota-ajan melskeessä

1930-luvun taitteessa elettiin Suomessa talouslaman ja puutteen aikaa. Lailan äiti päätti kuitenkin noihin aikoihin perustaa Porissa suojeluskuntataloon lottakahvilan. Kahvilan perustamiseen saapui apuun komea kuljetusliikkeen johtaja, joka äidin mukaan näytti ihan Tauno Palolta. Pari rakastui, meni naimisiin ja Laila syntyi Porissa 1931. Äidin lottakahvila oli pidetty ja siellä kaikui pianomusiikki. Pianistina oli Dannyn, Ilkka Lipsasen, isoäiti.

Talvisodan syttyessä 1939 Laila oli 8-vuotias. Äiti ja alkoholisoitunut isä olivat eronneet. Isän kuljetusliikkeen autot luovutettiin puolustusvoimien käyttöön ja isä lähti rintamalle alkupäässä reservin luutnanttina, jossa hänet pian korotettiin kapteeniksi ja komppanian päälliköksi. Kaiken kaikkiaan viisi vuotta, talvisodan ja jatkosodan ajan, Laila oli sotilaan tytär.

Lailalla oli koulustaan päivittäin kahden tunnin ruokatauko klo 11-13, jolloin hän riensi pikkulottana tekemään töitä Tampereen Lottakahvilaan. Kun upseerit läheisestä sotilaspiirin toimistosta tulivat lounaalle kahvilaan, Laila välillä portsarina antoi jakkaralta manttelit ilahtuneiden upseerien niskaan.

Lailan äiti (oikealla) perusti lottakahvilan Porin suojeluskuntataloon.

Laila oli viiden vuoden ajan sotilaan tytär, jatkosodan ja talvisodan.

Porin pommitukset Talvisodassa, tarkemmin 2. helmikuuta 1940 kasvattivat Lailasta rajulla tavalla aikuisen. Tämä päivä on jäänyt Porin historiaan sodan ja jopa vuosisadan synkimpänä päivänä. Ilmahälytyksiä ja pommituksia tuli lakkaamatta, aina aamusta alkaen. Oli pelottavaa olla suojassa palopommeilta puisen talon kellarissa.

Erityisesti Lailan mieleen on piirtynyt surullinen tapahtuma kyseiseltä helmikuun päivältä, jolloin pakkasta oli yli 20 astetta. Kotitalon naapuritontilla oli Osuuskauppaan kuuluva pieni maitokauppa ja siellä käytiin aina äidin kanssa ruokaostoksilla. Sinä aamuna oli ollut jo hälytys ja yhtäkkiä tulikin tauko. Pillit ulvoivat, että vaara on ohi. Osuuskaupan asiapoika määrättiin saman tien tuomaan filettä pääpaikasta asiakkaalle naapurin myymälään. Poikaa pelotti, eikä hän olisi halunnut lähteä toistuvien hälytysten vuoksi, mutta työ vaati ja hän lähti toimittamaan tehtäväänsä. Poika ja myymälänhoitaja jäivät palopommin uhriksi pienen maitokaupan lattialuukusta avautuvaan kellariin.

”Se ei koskaan muististani pois lähde.”

Laila vietti elämänsä epämiellyttävimpiä hetkiä pommisuojassa ja kun sieltä vihdoin noustiin ylös kadulle, oli puutaloista koostuva Pori kuin liekkimeri. Poriin pudotettiin sillä kertaa arviolta 180 pommia. Paloautot huusivat. Tapahtuneesta jäi Lailalle trauma tulipaloja kohtaan.

Porin pommitukset pelästyttivät äidin niin pahoin, että Laila ja äiti muuttivat sotaa pakoon parinkymmenen kilometrin päähän Porin keskustasta, Noormarkkuun. Samalla seudulla asuivat myös Lailan isän vanhemmat. Laila ja äiti muuttivat Frans ja Hilma Lopen taloon. Siellä Laila sai kokeilla ensi kerran lypsämistä. Hihaan meni ja sitä naureskeltiin vuosikausia kun tapailin Lopen perhettä Noormarkun kirkolla. Noormarkussa Laila kävi pientä kansakoulua puoli lukuvuotta hyvin arvosanoin ja vietti paljon aikaa isovanhempiensa luona. Isovanhempien kanssa Laila kävi säännöllisesti kirkossa ja seurakunta tuli tutuksi ja turvalliseksi yhteisöksi. Lupsakat papit ovatkin aina olleet Lailan mieleen ja tukena elämän tyrskyissä.

Laila Kotirannan (os. Laine) lapsuusmuistoihin kuuluu aika pikkulottana.

Noormarkusta Laila muutti äitinsä kanssa Tampereelle, jossa äiti aloitti työt sikäläisen lottakahvilan palveluksessa. 1942 Laila pääsi tyttölyseoon. Lottatoiminnan loppuessa vuonna 1944 äidistä tuli työtön ja hän aloitti kassatyöt osuuskaupan ravintolassa. Äidin iltavuorojen vuoksi Laila oppi jo lapsena yksinäisiin iltoihin. Elämä hankaloitui, kun äiti sairastui vakavasti ja kävi läpi viisi vaativaa suolistoleikkausta. Laila ja äiti asuivat äidin siskon kanssa pienessä asunnossa koko tyttölyseon ajan 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi ylioppilaaksi. Pieneen yhden huoneen ja keittiön asuntoon mahtuivat Laila, Lailan äiti, äidin sisko, siskon kaksi lasta sekä nuoremman siskon sairas Kirsti-tytär. Serkkujen isä oli sodassa, jossa hän haavoittui vakavasti ja kuoli sotasairaalaan Tampereella. Tädistä tuli sotaleski ja serkuista sotaorpoja. Elämä tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi äitiä ja tädistä tulikin Lailalle erityisen läheinen.

Tanssien perhe-elämään

Laila kirjoitti ylioppilaaksi 1951 Tampereen tyttölyseosta. Tyttölyseo oli ankara koulu, jossa ei ilakoitu, korkeintaan joskus piirileikittiin. Ylioppilaaksi päästyään Laila olikin innokas tanssimaan ja eräänä tanssiaisiltana Pyynikin lavalla hän tapasi tulevan miehensä. Avioliitosta syntyi kolme lasta.

Yhdessä miehensä kanssa Laila perusti 1959 Kangasalle kaupan, jota he pitivät kolme vuotta. Tuohon aikaan Lailan äiti sairastui Parkinsonin tautiin ja asui heidän kanssaan, kunnes siirtyi viimeisiksi päivikseen sairaalahoitoon. Oli muutoksen aika. Pariskunnan teki mieli muuttaa lasten kanssa pääkaupunkiseudulle, joten he päättivät lähteä etsimään kauppaa Helsingistä. Vuonna 1962 he perustivat elintarvikekaupan Maununnevalle. Alkoi touhukas arki. Kaksi vanhinta lasta oli mukana kaupan hoidossa pussitellen jauhoja ja jakaen mainosposteja postilaatikoihin.

1971 pariskunta myi Maununnevan kaupan työntekijälleen. Lailan miehestä tuli pikatukkupäällikkö ja Lailasta K-kaupan kassa. Mutkia tuli matkaan, kun Lailan mies sairastui Menieren tautiin.

Tomerana naisena Laila asteli pankinjohtajan puheille ja osti 46-vuotiaana Helsingin Kasarmitorin läheisyydestä pienen puodin Valma Pohjanloimulta, joka oli pitänyt sitä kahdeksantoista vuotta. Kaupan nimeksi tuli Kotirannan Herkku. Laila kertoo kaupastaan silmät tuikkien. Herkkukauppa oli kokonaispinta-alaltaan 30m2 kivijalkakauppa. Koululaisten ruokatuntien aikana pieni puoti oli Lailan mukaan täynnä mukulaa. Etenkin pääsiäisherkkujen aikaan oli ruuhkaa. Laila piti kauppaa pitkiä päiviä nelisen vuotta, myi välillä kaupan poiskin ja osti takaisin, kunnes 58-vuotiaana 1989 jäi varhaiseläkkeelle, pistäen herkkukaupan oven säppiin.

Mukavat muistot tuovat elämään iloa ja enemmän iloa saa, kun on taitoa katsoa asioita positiivisesti. Se taito Lailalla on.

Vanhusten arkeen kaivataan yhteisöllisyyttä

Katselemme yhdessä Lailan aarteita, valokuva-albumeja ja vanhoja lehtileikkeitä.

Laila on nyt leski ja asuu yksin Helsingin Meilahdessa. Toinen tytär on jo isoäiti. Laila muutti tämän hetkiseen Lotta Svärd Säätiön asuntoon Kotikallion palvelutalosta Pitäjänmäestä. Liikkuvana ihmisenä hän kaipasi lähemmäs Helsingin keskustaa ja tässä talossa on tullut asuttua kohta neljä vuotta. Yksinäisyys on vanhusten yleinen ongelma ja Lailakin kaipaisi enemmän yhteisöllisyyttä asumiseen, mutta jotta yhteisöllinen asuminen olisi mukavaa, tulisi myös ilmapiiriin panostaa.

Laila kertoo nykyisen taloyhtiön ilmapiiriin erityisen positiivisesti vaikuttavasta ihmisestä. Vanhusten arjessa hyörii Lotta Svärd -toimiston jo eläköitynyt virkailija, lempinimeltään Pike, joka häärää ja hoitaa Lailan mukaan aivan kaiken. Pike haluaa olla avuksi ja huolehtii mm. taloyhtiön kukkaistutuksista. Hän saattaa pyörähtää asuntoon kysymään onko roskapussia vietäväksi tai muuta arjen askaretta, jossa voisi auttaa. Hän myös yrittää löytää asukkaista toisilleen seuraa. Kunpa jokaisella vanhuksella olisi oma ”Pike”.

Lailan arkea rytmittävät kulttuuririennot ja esimerkiksi maanantaisin Laila käy Riistavuoren palvelukeskuksessa Haagassa. Ensin tunti muistin verryttelyä ”Äly ja väläys” -ryhmässä, lounastelu, tuolijumppa ja käynti kirjastossa, mistä löytyy tuoreita kirjoja ja erilaisia lehtiä. Vanhusten treffauspaikkoja Laila kaipaisi enemmän asumisen ja esimerkiksi kirjastojen yhteyteen. Informaatiokanavaksi hän ehdottaa pilke silmäkulmassa ”Villen välitystoimistoa.” Olisi hyvä, jos yhteisestä toiminnasta saisi vaivattomasti tietoa. Laila kokee, että kaikkien olisi hyvä kohdata toisensa netissä, mutta vaikka hän hallitsee kohtalaisesti tietotekniset taidot, suuri osa vanhuksista jää ymmärrettävästi internetistä saatavan tiedon ulkopuolelle. Päivittäistä arkea auttaa huomattavasti, kun kaupassa käyntiin saa helpotusta.

Lailan elämän mottoja

Laila on elänyt vaiherikasta elämää kohdaten myös paljon surua. Silti hänen olemuksensa on edelleen ihailtavan kokeilunhaluinen ja tarmokas. Laila uskoo perineensä asenteensa äidiltään. Kysyttäessä mitä hän haluaisi antaa elämänohjeeksi muille, saamme viisaat vastaukset:

Kun olette nuoria, hankkikaa laaja ystäväpiiri. Erityisesti lapsuuden ystävät ovat niin juureva aarre, että kun rivit harvenevat vanhuuden myötä, heidän arvonsa nousee mittaan arvaamattomaan.
Kun vartutte, tallentakaa vanhemman sukupolvenne tarinoita. Niitä voi koota kirjaseksi tai vaikka nauhoittaa. Kunhan tarinat säilyvät.
Ja kun vanhenette, olkaa rohkeita pyytämään apua, vaikka se tuntuukin vaikealta. Ihan vaikka vain siihen, että pääsette bussista tai ratikasta turvallisesti pois. Antakaa ihmisten auttaa, he tekevät sen mielellään.

Lailan elämä on ollut köyhää jo lapsena ja nuorena. Hän kokee, että nykytilanteeseen on ehkä siksi helpompi asennoitua.

Olkaa rohkeita pyytämään apua. ”Sitä pitäisi enemmän toitottaa näille kotona pysyville mummoille”, Laila tuumaa.

Tag Archive for: sotaveteraanit

Yhdessä eteenpäin – sota-ajan muistot sitovat yhteen Hilkka ja Väinö Rantiota

Sota ei häivy mielestä koskaan

Elämää sodan jälkeen – rakastuminen ja urakehitys

Aktiivinen elämäntyyli pitää mielen ja kehon virkeänä