Sotahistoriaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla
Jääkärimajuri F.W.Tuisku (1891-1961)
Jääkärimajuri F.W.Tuiskun (1891-1961) muistokivi. (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Hautausmaan vanhasta osasta löytyy Jääkärimajuri F. W. Tuiskun (1891–1961) hautapaasi miekkoineen ja kypärineen. Löytyypä siitä myös Preussin kuninkaallisen jääkäripataljoonan 27:n tunnus. Kurikassa syntynyt Tuisku oli yksi noin 2000 suomalaisesta, jotka saivat sotilaskoulutuksen Saksassa vuosina 1915–1918. Tarkoituksena oli, että jääkäreiden johdolla käytäisiin sota Venäjää vastaan ja Suomi irtautuisi keisarin vallasta, joka sortovuosina 1899–1917 sitoi Suomea tiukemmin itseensä. Tuisku ja muut jääkärit saivat tulikasteensa I-maailmansodan itärintaman taisteluissa. Heidän johdollaan valkoiset voittivat taistelun Suomen hallinnasta keväällä 1918. Seuraavana oli vuorossa Itä-Karjalan heimosota, jossa Tuisku taisteli Petsamon suunnalla. Sodan, jossa Suomen valtio ei ollut virallisesti mukana tavoitteena oli liittää Itä-Karjala osaksi Suomea. Suur-Suomi-hanke epäonnistui ja 1920-luvulla Tuisku muutti Nurmekseen vaimonsa kotitilalle Laamilaan. Talvisodan alettua Suomi tarvitsi jälleen jääkäreitä. Tuisku komensi pataljoonaa Lieksassa ja toimi välirauhan aikana Lieksan komendanttina. jatkosodassa hän johti linnoitustöitä Rukajärvensuunnalla.
Rehtori Esa Kauppinen (1894-1973)
Jaosupseeri (6KTR/18) luutnantti Esa Kauppinen Rukajärvellä 1942 (kuva Yrjö Ahonen, Nurmeksen museo)
Rukajärvensuunnalla toimi myös Tuiskun lähelle haudattu yhteislyseon rehtori Esa Kauppinen (1894–1973). Pedagogisten ansioiden lisäksi hän ahkeroi luutnanttina sotarintamilla. Talvisodassa Kauppinen taisteli Lieksassa Puuruun linjalla. Kerrotaan myös, että hän sotien jälkeen kulki viranhoidossaan sotapuukko vyöllä. Jatkosodan jälkimainingeissa Kauppinen otti osaa asekätkentään, jolla valmistauduttiin itsenäisyyden säilyttämiseen, mikäli entisen vihollisen rauhantahto ei osoittautuisi pysyväksi. Isänmaallisella teolla oli seuraamuksensa ja seuraavaksi Kauppinen johtikin kouluaan vankilasta. Sinne hän entisen oppilaan kertoman mukaan lähti oppilaiden kunniakujassa.
Rehtori Esa Kauppisen (1894-1973) muistokivi (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Mauri Virmakoski (1906-1971)
Majuri Mauri A. Virmakoski toimi Nurmeksen suojeluskunnan päällikkönä. Hänet on haudattu Hautausmaan uudelle puolelle, pääportilta katsottuna oikealle, uuden puolen etuosaan. Etuosasta löytyy myös Virmakosken suojeluskuntatoverin Väinö Hämäläisen (1883-1947) hauta. Hämäläinen tunnetaan Nurmeksen museon perustajana. Virmakoski asui jonkin aikaa Hämäläisen vuokralaisena. Lue lisää Väinö Hämäläisestä Nurmeksen museon sivulta: https://www.nurmes.fi/en/vaino-hamalainen
Majuri Mauri A. Virmakosken (1906-1971) muistokivi (kuva Mikko Rautiainen)
Asevelihaudat
Uuden puolen etuosasta löytyy Asevelihaudat -muistomerkki. Asevelihautaan on haudattu nurmeslaisia veteraaneja 1940-luvulta 2010-luvulle. Se muistuttaa monin tavoin sankarihautaa ja sellainen se tosiasiassa onkin. Moni haudassa lepäävä itsenäisyyden puolustaja on kuollut melko nuorena, pian sotien jälkeen.
Asevelihautaan Nurmeksen Porokylässä on haudattu sotaveteraaneja 1940-luvulta 2010-luvulle (kuva: Mikko Rautiainen 2021)
Salpa-asema
Hautausmaan takaosasta löytyy jyhkeät panssariestekivet, 1940-1944 rakennetun salpalinjan tunnusmerkki. Osa kivistä on sotien jälkeen siirretty reunustamaan hautausmaata. Paikoillaan olevat panssariesteet ovat osa Nurmeksen Salpa-aseman taaempaa osaa Lautiaisen-Vinkerlahden kapeikossa. Tälle tasalle neuvostojoukot olisi jatkosodassa pitänyt Nurmeksessa viimeistään pysäyttää, muutoin tiet eri puolille Suomea olisivat tällä suunnalla auki. Yläkarjalaiset pitivät jatkosodan alussa saavuttamansa asemat kaukana Itä-Karjalassa Rukajärvensuunnalla sodan loppuun saakka, itärintaman ainoana osana Mustanmeren ja Jäämeren välillä, eikä hautausmaalla jouduttu taistelemaan elämästä ja kuolemasta.
Salpalinjaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Mikko Rautiainen
PITKÄ SARKA ILOMANTSILAISTA VETERAANITYÖTÄ
Kun Ilomantsin kunnan nykyinen virastotalo otettiin käyttöön vuonna 1985, päättivät kaikki kolme paikkakunnan veteraaniyhdistystä tuoda jotakin näkyvää uuden rakennuksen yhteyteen. Rintamaveteraanien puheenjohtaja Pekka Puumalaisen aloitteesta haettiin sotaveteraanien puheenjohtaja Eino Venemiehen tontilta terhakka kuusentaimi, joka toukokuussa 1986 istutettiin kunnanviraston pihamaalle. Puu nimettiin itsenäisyyden kuuseksi, ja siitä on varttunut pihamaan kaunein ja vantterin puu.
Kuvassa paljastetaan veteraanikuusen muistokivi Ilomantsissa itsenäisyyspäivänä 2004
Tämä puu kuvaa sitä veteraanien yhteishenkeä, joka vallitsi kauan Suomen itäisimmässä kunnassa. Yhteistyö oli alkanut veteraanien hengellisten tilaisuuksien järjestämisellä ja Palovaaran muistomerkin pystyttämisellä. Työ kulminoitui 11.4.2016 pidettyyn yhteiseen veteraanijuhlaan, jossa juhlittiin kolmen yhdistyksen tekemää yhteistä 175 vuoden veteraanityötä. Saman vuoden syksyllä valmistui kaikkien kolmen yhdistyksen yhteinen historiikki Teidän nyt vuoronne on, 175 vuotta ilomantsilaista veteraanityötä.
Sotainvalidit liikkeellä ensiksi ja viimeiseksi
Sotainvalidien työ alkoi Ilomantsissa tammikuun 12. päivänä 1941, jolloin allekirjoitettiin Sopimuskirja, jossa perustetiin yhdistys nimeltä Sotainvalidien Veljesliiton Ilomantsin alaosasto ry.
Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Erkki Hassinen. Yhdistyksellä on ollut kaksitoista puheenjohtajaa, nykyinen puheenjohtaja on Matti Karvinen. Yhdistyksellä oli myös sivutoiminen asiamies, joka toimi usein samalla sihteerinä.
Sodasta selvinneet invalidit olivat hyvin erilaisissa tilanteissa. Jotkut olivat haavoittuneet niin vaikeasti, ettei työelämään ollut juuri enää mahdollisuutta. Invalidien perheitä pyrittiin auttamaan muun muassa korjaamalla puutteellisia asuinoloja ja jopa rakentamalla uusia asuntoja. Tähän toimintaan saatiin suuriarvoista apua puolustusvoimilta ja Pohjois-Karjalan rajavartiostolta. Asuntokurjuutta käsiteltiin myös valtakunnan lehdistössä, 1960-luvulla Helsingin Sanomat kirjoitti Iknonvaaralaisen invalidiperheen asumisesta otsikolla: Kotimaan kolmatta maailmaa: yhdessä huoneessa yksitoista ja pyykit.
Alkuaikojen toiminnan suuri ponnistus oli Sotainvalidien syyskeräys. Tässä keräyksessä suurena apuna olivat ilomantsilaiset ammattiautoilijat ja martat. Alkuun keräys tuotti paljon viljaa ja perunaa, mutta vähän rahaa. Joskus terve naapuri saattoi lahjoittaa sotainvalidiperheelle jopa yhden lehmän heinät talveksi.
Sotainvalidien suurin aineellinen saavutus oli invalidimajan rakentaminen 1970-luvun alkupuolella Tetrinniemeen. Majan rakentamiseen saatiin runsaasti lahjoituksia ja tehtiin valtavasti talkootyötä. Kaikkein innokkaimpia talkoilijoita olivat invalidit, jopa yksikätiset miehet kantoivat tiiltä. Majaa käytettiin erittäin vilkkaasti, ja Tetrinniemessä vieraili suuria veteraaniryhmiä eri puolilta maata.
Vuonna 1998 Ilomantsin sotainvalidit saivat merkittävän huomionosoituksen, kun Veljesliitto myönsi viidelle yhdistykselle 10 000 markan tunnustuspalkinnon vuoden aikana osoitetusta aktiivisesta toiminnasta. Neljä muuta palkintoa meni suurten kaupunkien yhdistyksille.
Ilomantsilaisia sotainvalideja voi kuvata hyvin kahden aktiivisen toimijan kautta. Leo Paldanius ja Tauno Kukkonen menettivät toisen jalkansa sodassa. Molemmat tekivät täyden päivätyön rajavartiolaitoksessa ja toimivat aktiivisesti usean vuosikymmenen ajan sotainvalideissa, kumpikin muun muassa asiamiehen tehtävissä.
Kahden liiton väkeä Ilomantsiinkin, Rintamaveteraanit ensiksi liikkeelle
Heti talvisodan jälkeen Suomessa tapahtui myös veteraanien muu järjestäytyminen. Elokuun 4. päivänä 1940 perustettiin Suomen Aseveljien Liitto, joka jouduttiin sitten lakkauttamaan vuonna 1945 välirauhasopimuksen perusteella. Valtakunnallisesti järjestäydyttiin uudelleen reilun kymmenen vuoden kuluttua. Vuonna 1957 perustettiin Rintamamiesten Asuntoliitto, josta vuonna 1964 tuli Suomen sotaveteraaniliitto. Samana vuonna perustettiin toinen valtakunnallinen liitto, Suomen rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliitto, josta 1967 tuli Rintamamiesveteraanien Liitto.
Ilomantsiin perustetiin 23.4.1965 Suomen Rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliiton osasto. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Armas Riihelä. Yhdistyksellä on ollut seitsemän puheenjohtajaa. Aktiivisinta aikaa oli Pekka Puumalaisen puheenjohtajakaudella. Viimeinen puheenjohtaja oli Tarmo Pesonen.
Rintamamiesveteraanien päätehtävänä oli painostaa valtakunnan päättäjiä veteraanien aseman korjaamiseksi. Paikkakunnallakin tehtiin avustustyötä, mutta se oli vähäisempää kuin Sotainvalideilla ja Sotaveteraaneilla.
Takkuisesta alkutaipaleesta johtavaksi veteraaniyhdistykseksi: Ilomantsin sotaveteraanit
Ilomantsin keskuskoululle kokoontui 19.5.1966 runsas joukko sodan käyneitä miehiä perustamaan sotaveteraanien yhdistystä. Kokoontumisen yhteydessä perustettiin Ilomantsin sotaveteraanit r.y. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Mikko Volotinen. Paikallisella tasolla käytiin yhdistymisneuvotteluja rintamamiesveteraanien kanssa hyvässä hengessä, mutta piirin ja valtakunnan taholta pantiin jarruja yhdistymiseen.
Sotaveteraanien alkutaival oli muutenkin vaikeaa. Jo neljä vuotta yhdistyksen perustamisen jälkeen oli äänestetty yhdistyksen toiminnan lakkauttamisesta. Vuonna 1972 yhdistyksen johtoon valittiin opettaja Heimo Rautava, ja hänen aikanaan yhdistyksestä tuli paikkakunnan johtava veteraaniyhdistys. Puheenjohtajia on ollut viisi, viimeisenä pitkän päivätyön tehnyt Teuvo Strandman. Yhdistyksen kantavana voimana oli aina vuosituhannen loppuun saakka Mannerheim-ristin ritari Onni Määttänen.
Rintamaveteraanien ja Sotaveteraanien yhdistystoiminta päättyi Ilomantsissa vuoden 2020 alkupuolella. Molempien yhdistysten varat ja tehtävät siirrettiin perinnetoimikunnalle.
Naiset vahvasti mukana
Veteraanitoimintaa ei voi kuvitella ilman aktiivisia ja toimivia naisjaostoja. Naiset auttoivat miesten toimintaa erilaisten tilaisuuksien järjestämisessä. Naisten päivätapaamiset olivat suosittuja, rahaa kerättiin erilaisilla tempauksilla, iltamien ja tanssien pitämisellä.
Ilomantsin sotainvalidien naisjaoston jäseniä palkittiin invalidimajalla vuonna 1989.
Toiminnan alkuaikoina varsinkin sotainvalidit tekivät kotikäyntejä, joihin osallistui myös naisjaoston jäseniä. Naiset näkivät kotien puutteet vähän eri tavalla kuin miehet, ja apua osattiin kohdistaa tehokkaammin oikeisiin paikkoihin. Joulupakettien lähettäminen oli naisille mieluisaa puuhaa, vastaanottajilta tuli monesti hyvin tunteellisia kiitoskirjeitä.
Kaikilla ilomantsilaisilla veteraaniyhdistyksillä oli oma naisjaosto. Sotainvalidien jaosto toimi vuosina 1949 – 2007, Rintamaveteraanien 1974 – 2001. Sotaveteraaninaiset lähtivät liikkeelle myöhemmin, vuonna 1980, mutta jatkoivat sitten aina vuoteen 2013 saakka.
Monenlaista toimintaa
Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten paljon sodankäyneet veteraanit jaksoivat tehdä heikommassa asemassa olevien veljien eteen työtä. Samalla se oli tekijälle terapiaa, sotakavereiden kanssa saatiin purettua myös ikävämpiä muistoja. Hävityn sodan jälkeen ei veteraanien arvostus ollut aina kovinkaan korkealla. Varsinkin 1960- 1970-luvuilla nuoriso ei aina ymmärtänyt veteraanisukupolven uhrauksia. Maamme itäisimmässä pitäjässä tilanne oli todennäköisesti vähän erilainen, kolmasosa kunnan pinta-alasta oli menetetty, ja vihollinen oli varsikin talvisodassa aivan kirkonkylän porteilla. Veteraanien työ oli täällä arvossaan.
Vakavan ja hartaankin toiminnan rinnalla osattiin myös rentoutua. Invalidimajan iltamat toivat mieleen nuoruusajan muistoja. Veteraanit alkoivat myös matkustaa 1970-luvulla oman paikkakunnan linja-autoilla. Matkoja tehtiin niin kotimaahan kuin ulkomaille. Eräs naisjaoston jäsen kertoi, että ennen matkaa saatettiin hakea terveyskeskuksesta humppapiikki, sen avulla jaksettiin tanssia majapaikassa illalla.
Sotapaikkakunnalla kävi paljon vieraita. Näille tarvittiin oppaita, majoitusta ja muita palveluita. Veteraanit Onni Määttänen, Heikki Klemola ja Heimo Rautava olivat hyvin usein oppaana. Kun vuonna 1979 vietettiin Ilomantsissa Maatalousnaisten valtakunnallisia suvipäiviä, oli kolme veteraania opastamassa Oinassalmen muistomerkillä kymmeniä linja-autoryhmiä viiden tunnin ajan.
Rannalle himmeän lahden
Veteraanityöhön on aina liittynyt vahvasti hengellinen toiminta. Yhteistyö seurakuntien kanssa on ollut tiivistä. Tämän työn pitkäaikainen toimija oli sotaveteraanien jäsen, liikemies Iivari Mononen.
Myös veteraanihautajaiset muuttuivat. Mikäli omaiset sallivat tai pyysivät, yhdistykset ovat olleet lippuineen mukana jäsentensä hautajaisissa ja haudalle on laskettu havuseppele. Näyttävimmät veteraanihautajaiset olivat Ilomantsissa Mannerheim-ristin ritarin, 102-vuotiaana kuolleen Onni Määttäsen hautajaiset 28.6.2010. Siunaustilaisuuteen osallistui noin neljäsataa saattajaa.
Ilomantsin sankarihautausmaa, Pötsönkankaan hautausmaa ja muutamat yksittäiset haudat muualla kätkevät maan poveen yli 400 ilomantsilaista veteraania. Suurin osa on päässyt kotiseurakunnan multiin, maahan jota veteraani on puolustanut hengellään ja terveydellään. Vaatimattomankin siviilielämän läpikäynyt veteraani on suuri suomalainen, josta jälkipolvet saavat olla ylpeitä. Kaikki eivät saaneet kunniaa eläessään, eivätkä kaikki sitä kaivannetkaan. Lauluntekijäkin runoili: Ei muuta kunniaa, kuin kuulla kummultansa sun honkiesi huminaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon.
Jorma Ikonen
”Kuusjärven patteristo” jatkosodassa
”Kuusjärven Patteriston” paikka Karjalan armeijassa
Jatkosodan 1941–45 alkaessa Suomen armeijan päävoimat saivat ensimmäiseksi urakakseen Laatokan Karjalan takaisinvaltaamisen. Niistä muodostettiin kenr.ltn. A. E. Heinrichsin komentama ”Karjalan armeija”.
Karjalan armeija ryhmittyi Pyhäjärven – Värtsilän – Korpiselän alueelle niin, että oikealle oli kenr.maj. J. V. Hägglundin VII Armeijakunta, keskellä kenr.maj. P. J. Talvelan VI Armeijakunta ja vasemmalla siivellä kenr.maj. V. J. Oinosen komentama Ryhmä Oinonen.
Savo-Karjalan miehistä muodostettiin VII AK:aan kuulunut eversti Antero Svenssonin komentama 7. Divisiooona. 7. D:aan kuului jalkaväkijoukoista JR9, JR30, JR51 ja Kev.os. 15. Tykistöä oli KTR ja Rask.Psto28. KTR2:n komentaja ja samalla divisioonan tykistökomentaja oli ev.luutn. Paavo Palletvuori.
KTR2:n I patteristo muodostettiin rauhanaikaisen 9. prikaatin tykistöstä komentajana maj. J. Laurikainen. II patteristo oli sitten oma ”Kuusjärven patteristomme”, komentajana kapt. Aarne Hankia. III patteristo oli ”Liperin patteristo”, komentajana kapt. Reino Penttinen. I pstossa olivat patterit 1-3, II pstossa patterit 4-6 ja III pstossa patterit 7-9.
Kuusjärven patteriston patteristoupseerina oli kapt. Paavo Sirola, 4. patterin päällikkönä luutn. Paavo Turtola, Outokumpu Oy:n sosiaalipäällikkö, 5. patterin päällikkönä luutn. Aaro Väätäinen, sk:n paikallispäällikkö ja myöhemmin hammasteknikko, 6. patterin päällikkö oli luutn. Viki Pankamo, joensuulainen metsänhoitaja. Patteriston huoltopäällikkönä oli luutn. Iikka Koivula, joensuulainen kultaseppä. Minun tehtävänäni oli toimia Koivulan alaisen talousupseerina.
4. ja 5. patteri olivat kanuunapatterita, kalustona kanuunat 76K/02, ampumaetäisyys n. 11,5 km. 6. patterilla oli haupitsit 114H/18, kantomatka n. 6. km.
Patteriston kokonaisvahvuus oli 580 miestä ja 212 hevosta. Jokaisen tykin valjakkona oli 6 hevosta. Patteristolla oli myös pieni autokolonna, 13 kuorma-autoa sekä komentajan henkilöauto.
Ensimmäinen tavoite: Laatokalle
Joukkojen liikekannallepano alkoi 17.6.41. Kuusjärven patteristo koottiin Outokummussa. Se kuormattiin junaan Sysmäjärvellä ja kuljetettiin Kaltimon asemalle. Täällä asetuttiin Pielisjoen itäpuolelle Kaltimon kohdalle muutamaksi päiväksi. Viimeisteltiin kokoonpanoja ja tutustuttiin tehtäviin. Huollon kannalta oli ensiarvoisen tärkeää, että nyt päästiin ”divisioonan leipiin”. Ruokatarvikkeet noudettiin patteriston huoltojaoksen toimesta joka kolmas päivä divisioonan ETP:lta ja jaettiin edelleen yksiköille. Samoissa kuormissa noudettiin myös ammus- ja varustäydennykset divisioonan varastoilta.
Kaltimosta patteristo lähti marssille Tohmajärvelle, jossa patteriston ensimmäiset asemapaikat tulivat Pusujoelle, lähelle talvisodan rajaa.
Laaditun hyökkäyssuunnitelman mukaan Karjalan armeijan tuli lyödä vihollinen ja painaa se Jäniskokea tai Laatokkaa vasten. Painopiste oli Tohmajärven – Pälkjärven alueella, 7. D:n osuudella. Hyökkäyshetki oli
10.7.41 klo 17. Lähtökäskyn antoi eräs Värtsilän suunnan komentaja omille joukoilleen kahdella sanalla: ”Nyt, pojat”. Hyökkäys tapahtui ilman tulivalmistelua kovan ukonilman raivotessa.
Kaikesta näki, että venäläisillä ei ollut aikomusta noin vain luopua saamistaan alueista. Oli tehty estelinjoja, murroksia, laajoja miinoituksia, jolloin oli paljon käytetty pientä penaalimiinaa, oli raivattu ampuma-aloja, tehty katettuja tuliasemia jne. Venäläiset taistelivat myös taitavasti ja sitkeästi. Mutta suomalaisia ei voinut nyt juuri pidätellä Alkoi nopea eteneminen. Edettiin Hämekosken ja Harlun kautta Läskelään ja sitten oltiinkin jo Kirjavalahdessa, Laatokan rannalla.
Kaunis aurinkoinen sää ja hyvä uimaranta houkuttelivat miehet uimaan. Ranta pensaikkoon tuli mahtava liputus kuivavista paidoista. Olimme iloisia, kun etenemisemme oli alkanut hyvin. Olimme iloisia siitäkin, , kun jostakin Sortavalan suunnalta näimme lähestyvän ”omia lentokoneita” kymmenen koneen ryhmänä. Mutta kun nämä koneet olivat jo melkein päällämme, huomasimme niistä Neuvostoliiton tähtitunnukset. Pommiluukut avautuivat ja pommit alkoivat pudota. Vaikea siinä rantavedessä oli maastoutua. Onneksi koko pommilasti meni ylitse. Muuta vahinkoa ei tullut, kuin että yhdeltä 5. patterin hevoselta sirpale katkaisi jalan. Hevonen oli lopetettava.
Kirjavalahdesta patteristo joutui kiertämään Sortavalan kaupungin toiselle puolelle Otsoisiin, josta käsin osallistuttiin Sortavalan valtaustoimiin. Kaupunki vallattiin 15.8.41. Venäläiset olivat evakuoineet ennen sitä laivoilla joukkonsa ja osan sotamateriaaliaan. Kaupunki saatiin melko ehyenä. Seminaarin alueella oli venäläisten sotasairaala, jossa oli mm. haavoittuneita naissotilaita.
Svenssonista tehtiin Mannerheimristin ritari ja Sortavalan kunniaporvari.
Toinen tavoite: Ääniselle ja Syvärille
Muutaman päivän lepotauon jälkeen jatkettiin vahalla sotatiellä Uomaan – Kolatselän kautta Itä-Karjalan puolelle. Vanhan Suomen rajan ylitys ei suurempia neuvotteluja kaivannut. Todettiin vain: ”Vieläpä on vanhakin raja auki”. Matka jatkui taistellen reittiä Vieljärvi – Niiniselkä – Puskuselkä – Kontuselkä, joka vallattiin 3.9.41. JR9 ja JR30 valtasivat Kuusjärven patteriston tukemina Petroskoin – Aunuksen tiellä olevan Kotkatjärven kylän. Kun toiset suomalaisosastot olivat katkaisseet saman tien Prääsän kohdalta, suuri joukko vihollisia ja materiaalia jäi tavallaan saarroksiin Kotkatjärven – Prääsän välille. Tämän venäläisjoukon kanssa käytiin 13.-16.9.41 suurtaistelu, jonka seurauksena vihollinen Simaniston kohdata lähti pakenemaan itää kohti kalustoineen tiettöman erämaan halki. Erämaa ja suomalaiset voittivat ja vihollisen oli jätettävä kalustonsa suureksi ”Pyhäjärven motiksi”. Se oli useita kilometrejä pitkä tavararuuhka, mm. 10 panssarivaunua, 200 kuorma-autoa, 426 hevosajoneuvoa, 290 hevosta, ammuksia, patruunoita, kenttäkirjapaino, sairaalakalustoa jne. Kuusjärven patteristolle kävimme noutamassa motista yhden kuorma-auton, joka olikin hyvin tarpeen.
14.9.41 7. D.pääsi Kaskanaan asti. Täällä loppui tie, edessä oli n. 35 km:n suoalue. Jouduttiin tietöihin. Joukko-osastoille jaettiin tienteko-osuudet. 23.9.41 kapulatie Tarsepoliin oli valmis. Mutta se ei ollut autoille, vaan ainoastaan hevosvetoisille peleille. Kuusjärven patteriston huollossa jouduttiin nyt tekemään huoltopäällikkö Koivulan kanssa työnjako: toisen oli lähdettävä patteriston mukaan, toisen oli otettava patteriston kolonna vastuulleen. Kolonna jäi minun vastuulleni. Sain luvan tarvittaessa odottaa, kunnes Petroskoi on vallattu, päästäkseni sitten patteriston yhteyteen.
Tyhjensimme autot, niitä oli viisi, kaikesta ylimääräisestä ja otimme täydet määrät ammuksia ja ruokatarvikkeita. Kotkatjärveltä saimme mukaan parikymmentä lomilta palaavaa miestä. Se olikin hyvä lisä autotyöntöporukkaan. Ajoimme Aunukseen. Kun tiedustelin Aunuksen komendantinvirastosta ajomahdollisuutta Syvärin rannan kautta Latvaan, minulle sanottiin, että sinne on turha lähteä, sillä tuskin sitä kautta pääsee.
Laguksen ”porukat” olivat kuitenkin sieltä päässeet. Seuraavana aamuna lähdimme kamppailemaan autoinemme reittiä Aunus – Vaasheni – Pitma – Vorobjeva – Iivina – Latva. Viidentenä päivänä lähdöstämme olimme kuin olimmekin kauniissa Latvan kylässä. Laguksen puhelinkeskuksen avulla sain yhteyden ”Haukan” tulenjohtokeskukseen ja siellä oli langan päässä patteristoupseerimme Paavo Sirola. Hän ilostui suuresti, kun ilmoitin, että olen kolonnan kanssa Latvassa ja autot ovat täynnä ammuksia ja muonaa. Patteristolta näet olivat ammukset jo lopussa ja ilman keittoruokaa oli jouduttu olemaan jo pari päivää.
Nyt Kuusjärven patteristo pääsi KTR2:n patteristoista ensimmäisenä lähtemään liikkeelle Tarsepolista. Ehdimme mukaan Petroskoin valtaustouhuun tukemaan os. Lagusta, joka yhdessä 1. D:n joukkojen kanssa valtasi Petroskoin 1.10.41.
Tämän jälkeen patteriston taival suuntautui etelään päin Syvärille ja sen eteläpuolelle. JR9 oli I ja III patteristojen tukemanaylittänyt Syvärin ja vallannut Vosnesenjan 6.10.41. Kuusjärven patteristo kuljetettiin syöksyvenemoottorien työntämillä lautoilla Syvärin yli Vosnesenjassa. Myöhemmin pioneerit tekivät paikalle tukevan puusillan.
Tuleva talvi näytti ensimmäisiä merkkejään: valjakkohevoset pyrkivät iljanteella liukastelemaan. Tarvittiin jäänaulojahevosten talvikengitystä varten. Huolto pantiin siitä ahtaalle ilman etukäteisvaroitusta. Mutta ”kun tiukalle pannaan, niin koiraskin jne.” Samana yönä vielä naulat olivat kengityssepillä ja marssi voi jatkua.
Syvärin eteläpuolella Kuusjärven patteristo otti ensimmäiset asemansa Baranin luota, siirtyi sitten Juksovan eteläpuolelle ja lopulta Homorovitsiin. 7. D. oli saavuttanut tavoitteensa. Kun 17. D:kin pääsi Syvärille, divisioonien raja tuli Juksovan ja Baranin välille. Tällöin Kuusjärven psto joutui palaamaan takaisin Baranin lohkolle, josta tuli pston lopullinen asemasotapaikka.
KTR2:n patteristojen sijainti asemasodan aikana oli seuraava: I psto Ostan lohkolla, II psto Levinan lohkolla ja II psto Baranin lohkolla. Liperin patteristo sai marraskuun lopulla uudet 155J/17 tykit.
Asemasotavaihe ei ollut mitään hiljaiseloa, vaan jatkuvaa kahakointia. Lokakuun lopulla -41 vihollinen yritti Syvärin rannan takasin valtaamista, mutta torjuttiin. 15.12.41 – 10.1.42 aikana käytiin Goran kylän mottitaistelu Baranin lounaispuolella. Näihin taisteluihin osallistui mm. 5./II/KTR2. Goran taisteluissa ammuttiin tykistön toimesta 16.500 kranaattia ja kranaatinheittimillä 26.000 kranaattia. Goran taisteluissa kaatui vihollisia n. 2.700. Vihollisen ns. ”kelirikkohyökkäys” tapahtui aikana 11.4.-24.4.42. Tämän vihollishyökkäyksen painopiste oli keskisellä Syvärillä. Hyökkäys torjuttiin. Taistelujen aikana II/KTR ampui 1501 laukausta kanuunoilla ja 391 laukausta haupitseilla.
Huoltoa, ajanviettoa, vierailuja
Asemasotaan päästäessä ja olojen ”vakiintuessa” kiinnitettiin patteriston huoltopuoleen enemmän huomiota. Divisioonan kautta saatavaa huoltoa oli koetettava täydentää. Niinpä tuli ajatus saada patteristolle maitoa edes jonkin verran. Divisioonanluvalla ostimme evakuoitavista Syvärin rantakylistä 12 lehmää. Osa niistä teurastettiin, mutta 5 jäi lypsäviksi. Tarvittiin karjanhoitaja. Sellaiseksi saatiin Petäjäselässä tavattu amerikansuomalaisnainen, joka pikkupoikansa kanssa oli piiloutunut venäläisiltä ja tuuli esiin suomalaisten saapuessa. Hän hoiti huolellisesti pienen karjamme ja maitoa voitiin jakaa vähäisiä määriä pattereille. Pikkupoika ”Ville” kastettiin ja hän opiskeli innolla sotilastapoja. Syksyllä -42 karjanhoito lopetettiin ja karjanhoitaja poikineen siirtyi Joensuuhun.
Vuoden vaihteessa 41-42 tuotiin patteristoon kaksi lottaa opastamaan keittiömiehiä ruuanlaitossa. He olivat vain vähän aikaa tässä tehtävässä.
Valaistusta varten korsuissa oli öljy- ja karpiidilamppuja. Erinomainen asia oli, kun Outokumpu Oy lahjoitti meille melkoiset karpiidierät. Kun oli siirrytty takaisin Baraniin, hankittiin korsuille sähkövalaistus.
Metsästysporukalla hankittiin täydennystä ruokavalioon. Kaadettiin hirviä ja yksi karhukin. Olisi ollut mahdollista vaihtaa ylijäämäleivällä kananmunia paikallisilta asukkailta, mutta asia kiellettiin.
Korsut olivat hyvin rakennettuja ja melko siistejä ja niissä oli kunnolliset uunit. Saunoja oli myös riittävästi.
Posti kulki säännöllisesti, tupakkaa sai ostaakin pienenerän viikottain, alkoholia noudettiin yhteisostoina Äänislinnan Alkosta. Pyykki vaihdettiin kerran viikossa. Huolto siis ”pelasi”. Lomille päästiin ukkomiehet kolmen ja poikamiehet neljän kk:n välein.
Ajanvietteenä oli radio, lukeminen, puhdetyöt, kilpailut, kuntoilu, sotapesäkäynnit jne.
Kesäisin tehtiin myös maataloustöitä heinien ja perunoiden saamiseksi.
Patteriston päästyä Baraniin paikoilleen, alkoivat myös kotiseutulähetystöjen vierailut. Ensimmäinen sellainen tapahtui juuri ennen pahaa kevätkelirikkoa -42. Vierailijat veivät tuliaisensa ja terveisensä aina tulenjohtokorsuihin saakka. Divisioonan komentajakin tämän tapahtuman huomioi. Hän kutsui lähetystön Vosnesenjaan vieraakseen, kahvitti ja kyseli kuulumiset.
Sota päättyy
Näin elettiin v:n 1944 kesään saakka. Silloin venäläisille tuli aikaa kiinnittää enemmän huomiota Suomen rintamille. Painostus alkoi Karjalan kannaksella. Aunuksen kannaksella se alkoi 21.6.44 Lotinanpellon suunnalla. Täällä vihollinen pääsi ylivoimallaan useihin läpimurtoihin ja teki myös 23.6.44 onnistuneen maihinnousun Viteleen kylään Laatokan itärannalle. Nyt oli Syvärinniskalla olevien joukkojen aika vetäytyä. Kuusjärven patteristo vetäytyi Syvärin yli Pitman sillan kautta, josta siirtyi Latvan ja Kaskanan kautta Loimolaan. Suomalainen jalkaväki oli ankarien taistelujen uuvuttama. ”Hiippailemistakin” esiintyi. Oli sen vuoksi suurenmoinen asia, että tykistömme oli kunnossa. Niinpä maj. Reino Penttisen johtaman mahtavan tykistöryhmän avulla vihollinen pysäytettiin Loimolan U-linjan eteen. 26.7.44 oli kiivain päivä.
Aselepo saatiin 4.9.44 ja välirauha ankarine ehtoineen.19.9.44. Pariisin rauhansopimus 10.2.47 oli lopullinen päätös sodille.
Ne päivät ja vuodet ovat jo historiaa. Silloinen sukupolvi oli kestävä rengas maamme suojaketjussa. Uskomme varmasti, että tulevat sukupolvet myös kestävät ja kansallemme niin tärkeät itsenäisyys ja vapaus säilyvät.
II/KTR2:n osuus sodissamme ansaitsee kaiken kunnioituksemme.
Outokummussa 20.11.1992
Ahti Laukkanen
Muistitiedon tukena olleet teokset:
Juhani Harviainen: PAKANA III/KTR2 1941-1944
Maunu Kuosa: TÄSS´ SAVON JOUKKO TAPPELI, Jalkaväkirykmentti 30 1941–1944
Kuussaari, Niitemaa: SUOMEN SOTA vv. 1941–1945
Rehtori Ahti Laukkasen muistelmista puhtaaksi kirjoittanut Outokummun lukion rehtori Juhani Räsänen 2022
Sotahistoriaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla
Jääkärimajuri F.W.Tuisku (1891-1961)
Jääkärimajuri F.W.Tuiskun (1891-1961) muistokivi. (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Hautausmaan vanhasta osasta löytyy Jääkärimajuri F. W. Tuiskun (1891–1961) hautapaasi miekkoineen ja kypärineen. Löytyypä siitä myös Preussin kuninkaallisen jääkäripataljoonan 27:n tunnus. Kurikassa syntynyt Tuisku oli yksi noin 2000 suomalaisesta, jotka saivat sotilaskoulutuksen Saksassa vuosina 1915–1918. Tarkoituksena oli, että jääkäreiden johdolla käytäisiin sota Venäjää vastaan ja Suomi irtautuisi keisarin vallasta, joka sortovuosina 1899–1917 sitoi Suomea tiukemmin itseensä. Tuisku ja muut jääkärit saivat tulikasteensa I-maailmansodan itärintaman taisteluissa. Heidän johdollaan valkoiset voittivat taistelun Suomen hallinnasta keväällä 1918. Seuraavana oli vuorossa Itä-Karjalan heimosota, jossa Tuisku taisteli Petsamon suunnalla. Sodan, jossa Suomen valtio ei ollut virallisesti mukana tavoitteena oli liittää Itä-Karjala osaksi Suomea. Suur-Suomi-hanke epäonnistui ja 1920-luvulla Tuisku muutti Nurmekseen vaimonsa kotitilalle Laamilaan. Talvisodan alettua Suomi tarvitsi jälleen jääkäreitä. Tuisku komensi pataljoonaa Lieksassa ja toimi välirauhan aikana Lieksan komendanttina. jatkosodassa hän johti linnoitustöitä Rukajärvensuunnalla.
Rehtori Esa Kauppinen (1894-1973)
Jaosupseeri (6KTR/18) luutnantti Esa Kauppinen Rukajärvellä 1942 (kuva Yrjö Ahonen, Nurmeksen museo)
Rukajärvensuunnalla toimi myös Tuiskun lähelle haudattu yhteislyseon rehtori Esa Kauppinen (1894–1973). Pedagogisten ansioiden lisäksi hän ahkeroi luutnanttina sotarintamilla. Talvisodassa Kauppinen taisteli Lieksassa Puuruun linjalla. Kerrotaan myös, että hän sotien jälkeen kulki viranhoidossaan sotapuukko vyöllä. Jatkosodan jälkimainingeissa Kauppinen otti osaa asekätkentään, jolla valmistauduttiin itsenäisyyden säilyttämiseen, mikäli entisen vihollisen rauhantahto ei osoittautuisi pysyväksi. Isänmaallisella teolla oli seuraamuksensa ja seuraavaksi Kauppinen johtikin kouluaan vankilasta. Sinne hän entisen oppilaan kertoman mukaan lähti oppilaiden kunniakujassa.
Rehtori Esa Kauppisen (1894-1973) muistokivi (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Mauri Virmakoski (1906-1971)
Majuri Mauri A. Virmakoski toimi Nurmeksen suojeluskunnan päällikkönä. Hänet on haudattu Hautausmaan uudelle puolelle, pääportilta katsottuna oikealle, uuden puolen etuosaan. Etuosasta löytyy myös Virmakosken suojeluskuntatoverin Väinö Hämäläisen (1883-1947) hauta. Hämäläinen tunnetaan Nurmeksen museon perustajana. Virmakoski asui jonkin aikaa Hämäläisen vuokralaisena. Lue lisää Väinö Hämäläisestä Nurmeksen museon sivulta: https://www.nurmes.fi/en/vaino-hamalainen
Majuri Mauri A. Virmakosken (1906-1971) muistokivi (kuva Mikko Rautiainen)
Asevelihaudat
Uuden puolen etuosasta löytyy Asevelihaudat -muistomerkki. Asevelihautaan on haudattu nurmeslaisia veteraaneja 1940-luvulta 2010-luvulle. Se muistuttaa monin tavoin sankarihautaa ja sellainen se tosiasiassa onkin. Moni haudassa lepäävä itsenäisyyden puolustaja on kuollut melko nuorena, pian sotien jälkeen.
Asevelihautaan Nurmeksen Porokylässä on haudattu sotaveteraaneja 1940-luvulta 2010-luvulle (kuva: Mikko Rautiainen 2021)
Salpa-asema
Hautausmaan takaosasta löytyy jyhkeät panssariestekivet, 1940-1944 rakennetun salpalinjan tunnusmerkki. Osa kivistä on sotien jälkeen siirretty reunustamaan hautausmaata. Paikoillaan olevat panssariesteet ovat osa Nurmeksen Salpa-aseman taaempaa osaa Lautiaisen-Vinkerlahden kapeikossa. Tälle tasalle neuvostojoukot olisi jatkosodassa pitänyt Nurmeksessa viimeistään pysäyttää, muutoin tiet eri puolille Suomea olisivat tällä suunnalla auki. Yläkarjalaiset pitivät jatkosodan alussa saavuttamansa asemat kaukana Itä-Karjalassa Rukajärvensuunnalla sodan loppuun saakka, itärintaman ainoana osana Mustanmeren ja Jäämeren välillä, eikä hautausmaalla jouduttu taistelemaan elämästä ja kuolemasta.
Salpalinjaa Nurmeksen Porokylän hautausmaalla (kuva Mikko Rautiainen 2022)
Mikko Rautiainen
PITKÄ SARKA ILOMANTSILAISTA VETERAANITYÖTÄ
Kun Ilomantsin kunnan nykyinen virastotalo otettiin käyttöön vuonna 1985, päättivät kaikki kolme paikkakunnan veteraaniyhdistystä tuoda jotakin näkyvää uuden rakennuksen yhteyteen. Rintamaveteraanien puheenjohtaja Pekka Puumalaisen aloitteesta haettiin sotaveteraanien puheenjohtaja Eino Venemiehen tontilta terhakka kuusentaimi, joka toukokuussa 1986 istutettiin kunnanviraston pihamaalle. Puu nimettiin itsenäisyyden kuuseksi, ja siitä on varttunut pihamaan kaunein ja vantterin puu.
Kuvassa paljastetaan veteraanikuusen muistokivi Ilomantsissa itsenäisyyspäivänä 2004
Tämä puu kuvaa sitä veteraanien yhteishenkeä, joka vallitsi kauan Suomen itäisimmässä kunnassa. Yhteistyö oli alkanut veteraanien hengellisten tilaisuuksien järjestämisellä ja Palovaaran muistomerkin pystyttämisellä. Työ kulminoitui 11.4.2016 pidettyyn yhteiseen veteraanijuhlaan, jossa juhlittiin kolmen yhdistyksen tekemää yhteistä 175 vuoden veteraanityötä. Saman vuoden syksyllä valmistui kaikkien kolmen yhdistyksen yhteinen historiikki Teidän nyt vuoronne on, 175 vuotta ilomantsilaista veteraanityötä.
Sotainvalidit liikkeellä ensiksi ja viimeiseksi
Sotainvalidien työ alkoi Ilomantsissa tammikuun 12. päivänä 1941, jolloin allekirjoitettiin Sopimuskirja, jossa perustetiin yhdistys nimeltä Sotainvalidien Veljesliiton Ilomantsin alaosasto ry.
Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Erkki Hassinen. Yhdistyksellä on ollut kaksitoista puheenjohtajaa, nykyinen puheenjohtaja on Matti Karvinen. Yhdistyksellä oli myös sivutoiminen asiamies, joka toimi usein samalla sihteerinä.
Sodasta selvinneet invalidit olivat hyvin erilaisissa tilanteissa. Jotkut olivat haavoittuneet niin vaikeasti, ettei työelämään ollut juuri enää mahdollisuutta. Invalidien perheitä pyrittiin auttamaan muun muassa korjaamalla puutteellisia asuinoloja ja jopa rakentamalla uusia asuntoja. Tähän toimintaan saatiin suuriarvoista apua puolustusvoimilta ja Pohjois-Karjalan rajavartiostolta. Asuntokurjuutta käsiteltiin myös valtakunnan lehdistössä, 1960-luvulla Helsingin Sanomat kirjoitti Iknonvaaralaisen invalidiperheen asumisesta otsikolla: Kotimaan kolmatta maailmaa: yhdessä huoneessa yksitoista ja pyykit.
Alkuaikojen toiminnan suuri ponnistus oli Sotainvalidien syyskeräys. Tässä keräyksessä suurena apuna olivat ilomantsilaiset ammattiautoilijat ja martat. Alkuun keräys tuotti paljon viljaa ja perunaa, mutta vähän rahaa. Joskus terve naapuri saattoi lahjoittaa sotainvalidiperheelle jopa yhden lehmän heinät talveksi.
Sotainvalidien suurin aineellinen saavutus oli invalidimajan rakentaminen 1970-luvun alkupuolella Tetrinniemeen. Majan rakentamiseen saatiin runsaasti lahjoituksia ja tehtiin valtavasti talkootyötä. Kaikkein innokkaimpia talkoilijoita olivat invalidit, jopa yksikätiset miehet kantoivat tiiltä. Majaa käytettiin erittäin vilkkaasti, ja Tetrinniemessä vieraili suuria veteraaniryhmiä eri puolilta maata.
Vuonna 1998 Ilomantsin sotainvalidit saivat merkittävän huomionosoituksen, kun Veljesliitto myönsi viidelle yhdistykselle 10 000 markan tunnustuspalkinnon vuoden aikana osoitetusta aktiivisesta toiminnasta. Neljä muuta palkintoa meni suurten kaupunkien yhdistyksille.
Ilomantsilaisia sotainvalideja voi kuvata hyvin kahden aktiivisen toimijan kautta. Leo Paldanius ja Tauno Kukkonen menettivät toisen jalkansa sodassa. Molemmat tekivät täyden päivätyön rajavartiolaitoksessa ja toimivat aktiivisesti usean vuosikymmenen ajan sotainvalideissa, kumpikin muun muassa asiamiehen tehtävissä.
Kahden liiton väkeä Ilomantsiinkin, Rintamaveteraanit ensiksi liikkeelle
Heti talvisodan jälkeen Suomessa tapahtui myös veteraanien muu järjestäytyminen. Elokuun 4. päivänä 1940 perustettiin Suomen Aseveljien Liitto, joka jouduttiin sitten lakkauttamaan vuonna 1945 välirauhasopimuksen perusteella. Valtakunnallisesti järjestäydyttiin uudelleen reilun kymmenen vuoden kuluttua. Vuonna 1957 perustettiin Rintamamiesten Asuntoliitto, josta vuonna 1964 tuli Suomen sotaveteraaniliitto. Samana vuonna perustettiin toinen valtakunnallinen liitto, Suomen rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliitto, josta 1967 tuli Rintamamiesveteraanien Liitto.
Ilomantsiin perustetiin 23.4.1965 Suomen Rintamamiesveteraanien asunto- ja tukiliiton osasto. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Armas Riihelä. Yhdistyksellä on ollut seitsemän puheenjohtajaa. Aktiivisinta aikaa oli Pekka Puumalaisen puheenjohtajakaudella. Viimeinen puheenjohtaja oli Tarmo Pesonen.
Rintamamiesveteraanien päätehtävänä oli painostaa valtakunnan päättäjiä veteraanien aseman korjaamiseksi. Paikkakunnallakin tehtiin avustustyötä, mutta se oli vähäisempää kuin Sotainvalideilla ja Sotaveteraaneilla.
Takkuisesta alkutaipaleesta johtavaksi veteraaniyhdistykseksi: Ilomantsin sotaveteraanit
Ilomantsin keskuskoululle kokoontui 19.5.1966 runsas joukko sodan käyneitä miehiä perustamaan sotaveteraanien yhdistystä. Kokoontumisen yhteydessä perustettiin Ilomantsin sotaveteraanit r.y. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Mikko Volotinen. Paikallisella tasolla käytiin yhdistymisneuvotteluja rintamamiesveteraanien kanssa hyvässä hengessä, mutta piirin ja valtakunnan taholta pantiin jarruja yhdistymiseen.
Sotaveteraanien alkutaival oli muutenkin vaikeaa. Jo neljä vuotta yhdistyksen perustamisen jälkeen oli äänestetty yhdistyksen toiminnan lakkauttamisesta. Vuonna 1972 yhdistyksen johtoon valittiin opettaja Heimo Rautava, ja hänen aikanaan yhdistyksestä tuli paikkakunnan johtava veteraaniyhdistys. Puheenjohtajia on ollut viisi, viimeisenä pitkän päivätyön tehnyt Teuvo Strandman. Yhdistyksen kantavana voimana oli aina vuosituhannen loppuun saakka Mannerheim-ristin ritari Onni Määttänen.
Rintamaveteraanien ja Sotaveteraanien yhdistystoiminta päättyi Ilomantsissa vuoden 2020 alkupuolella. Molempien yhdistysten varat ja tehtävät siirrettiin perinnetoimikunnalle.
Naiset vahvasti mukana
Veteraanitoimintaa ei voi kuvitella ilman aktiivisia ja toimivia naisjaostoja. Naiset auttoivat miesten toimintaa erilaisten tilaisuuksien järjestämisessä. Naisten päivätapaamiset olivat suosittuja, rahaa kerättiin erilaisilla tempauksilla, iltamien ja tanssien pitämisellä.
Ilomantsin sotainvalidien naisjaoston jäseniä palkittiin invalidimajalla vuonna 1989.
Toiminnan alkuaikoina varsinkin sotainvalidit tekivät kotikäyntejä, joihin osallistui myös naisjaoston jäseniä. Naiset näkivät kotien puutteet vähän eri tavalla kuin miehet, ja apua osattiin kohdistaa tehokkaammin oikeisiin paikkoihin. Joulupakettien lähettäminen oli naisille mieluisaa puuhaa, vastaanottajilta tuli monesti hyvin tunteellisia kiitoskirjeitä.
Kaikilla ilomantsilaisilla veteraaniyhdistyksillä oli oma naisjaosto. Sotainvalidien jaosto toimi vuosina 1949 – 2007, Rintamaveteraanien 1974 – 2001. Sotaveteraaninaiset lähtivät liikkeelle myöhemmin, vuonna 1980, mutta jatkoivat sitten aina vuoteen 2013 saakka.
Monenlaista toimintaa
Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten paljon sodankäyneet veteraanit jaksoivat tehdä heikommassa asemassa olevien veljien eteen työtä. Samalla se oli tekijälle terapiaa, sotakavereiden kanssa saatiin purettua myös ikävämpiä muistoja. Hävityn sodan jälkeen ei veteraanien arvostus ollut aina kovinkaan korkealla. Varsinkin 1960- 1970-luvuilla nuoriso ei aina ymmärtänyt veteraanisukupolven uhrauksia. Maamme itäisimmässä pitäjässä tilanne oli todennäköisesti vähän erilainen, kolmasosa kunnan pinta-alasta oli menetetty, ja vihollinen oli varsikin talvisodassa aivan kirkonkylän porteilla. Veteraanien työ oli täällä arvossaan.
Vakavan ja hartaankin toiminnan rinnalla osattiin myös rentoutua. Invalidimajan iltamat toivat mieleen nuoruusajan muistoja. Veteraanit alkoivat myös matkustaa 1970-luvulla oman paikkakunnan linja-autoilla. Matkoja tehtiin niin kotimaahan kuin ulkomaille. Eräs naisjaoston jäsen kertoi, että ennen matkaa saatettiin hakea terveyskeskuksesta humppapiikki, sen avulla jaksettiin tanssia majapaikassa illalla.
Sotapaikkakunnalla kävi paljon vieraita. Näille tarvittiin oppaita, majoitusta ja muita palveluita. Veteraanit Onni Määttänen, Heikki Klemola ja Heimo Rautava olivat hyvin usein oppaana. Kun vuonna 1979 vietettiin Ilomantsissa Maatalousnaisten valtakunnallisia suvipäiviä, oli kolme veteraania opastamassa Oinassalmen muistomerkillä kymmeniä linja-autoryhmiä viiden tunnin ajan.
Rannalle himmeän lahden
Veteraanityöhön on aina liittynyt vahvasti hengellinen toiminta. Yhteistyö seurakuntien kanssa on ollut tiivistä. Tämän työn pitkäaikainen toimija oli sotaveteraanien jäsen, liikemies Iivari Mononen.
Myös veteraanihautajaiset muuttuivat. Mikäli omaiset sallivat tai pyysivät, yhdistykset ovat olleet lippuineen mukana jäsentensä hautajaisissa ja haudalle on laskettu havuseppele. Näyttävimmät veteraanihautajaiset olivat Ilomantsissa Mannerheim-ristin ritarin, 102-vuotiaana kuolleen Onni Määttäsen hautajaiset 28.6.2010. Siunaustilaisuuteen osallistui noin neljäsataa saattajaa.
Ilomantsin sankarihautausmaa, Pötsönkankaan hautausmaa ja muutamat yksittäiset haudat muualla kätkevät maan poveen yli 400 ilomantsilaista veteraania. Suurin osa on päässyt kotiseurakunnan multiin, maahan jota veteraani on puolustanut hengellään ja terveydellään. Vaatimattomankin siviilielämän läpikäynyt veteraani on suuri suomalainen, josta jälkipolvet saavat olla ylpeitä. Kaikki eivät saaneet kunniaa eläessään, eivätkä kaikki sitä kaivannetkaan. Lauluntekijäkin runoili: Ei muuta kunniaa, kuin kuulla kummultansa sun honkiesi huminaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon.
Jorma Ikonen
”Kuusjärven patteristo” jatkosodassa
”Kuusjärven Patteriston” paikka Karjalan armeijassa
Jatkosodan 1941–45 alkaessa Suomen armeijan päävoimat saivat ensimmäiseksi urakakseen Laatokan Karjalan takaisinvaltaamisen. Niistä muodostettiin kenr.ltn. A. E. Heinrichsin komentama ”Karjalan armeija”.
Karjalan armeija ryhmittyi Pyhäjärven – Värtsilän – Korpiselän alueelle niin, että oikealle oli kenr.maj. J. V. Hägglundin VII Armeijakunta, keskellä kenr.maj. P. J. Talvelan VI Armeijakunta ja vasemmalla siivellä kenr.maj. V. J. Oinosen komentama Ryhmä Oinonen.
Savo-Karjalan miehistä muodostettiin VII AK:aan kuulunut eversti Antero Svenssonin komentama 7. Divisiooona. 7. D:aan kuului jalkaväkijoukoista JR9, JR30, JR51 ja Kev.os. 15. Tykistöä oli KTR ja Rask.Psto28. KTR2:n komentaja ja samalla divisioonan tykistökomentaja oli ev.luutn. Paavo Palletvuori.
KTR2:n I patteristo muodostettiin rauhanaikaisen 9. prikaatin tykistöstä komentajana maj. J. Laurikainen. II patteristo oli sitten oma ”Kuusjärven patteristomme”, komentajana kapt. Aarne Hankia. III patteristo oli ”Liperin patteristo”, komentajana kapt. Reino Penttinen. I pstossa olivat patterit 1-3, II pstossa patterit 4-6 ja III pstossa patterit 7-9.
Kuusjärven patteriston patteristoupseerina oli kapt. Paavo Sirola, 4. patterin päällikkönä luutn. Paavo Turtola, Outokumpu Oy:n sosiaalipäällikkö, 5. patterin päällikkönä luutn. Aaro Väätäinen, sk:n paikallispäällikkö ja myöhemmin hammasteknikko, 6. patterin päällikkö oli luutn. Viki Pankamo, joensuulainen metsänhoitaja. Patteriston huoltopäällikkönä oli luutn. Iikka Koivula, joensuulainen kultaseppä. Minun tehtävänäni oli toimia Koivulan alaisen talousupseerina.
4. ja 5. patteri olivat kanuunapatterita, kalustona kanuunat 76K/02, ampumaetäisyys n. 11,5 km. 6. patterilla oli haupitsit 114H/18, kantomatka n. 6. km.
Patteriston kokonaisvahvuus oli 580 miestä ja 212 hevosta. Jokaisen tykin valjakkona oli 6 hevosta. Patteristolla oli myös pieni autokolonna, 13 kuorma-autoa sekä komentajan henkilöauto.
Ensimmäinen tavoite: Laatokalle
Joukkojen liikekannallepano alkoi 17.6.41. Kuusjärven patteristo koottiin Outokummussa. Se kuormattiin junaan Sysmäjärvellä ja kuljetettiin Kaltimon asemalle. Täällä asetuttiin Pielisjoen itäpuolelle Kaltimon kohdalle muutamaksi päiväksi. Viimeisteltiin kokoonpanoja ja tutustuttiin tehtäviin. Huollon kannalta oli ensiarvoisen tärkeää, että nyt päästiin ”divisioonan leipiin”. Ruokatarvikkeet noudettiin patteriston huoltojaoksen toimesta joka kolmas päivä divisioonan ETP:lta ja jaettiin edelleen yksiköille. Samoissa kuormissa noudettiin myös ammus- ja varustäydennykset divisioonan varastoilta.
Kaltimosta patteristo lähti marssille Tohmajärvelle, jossa patteriston ensimmäiset asemapaikat tulivat Pusujoelle, lähelle talvisodan rajaa.
Laaditun hyökkäyssuunnitelman mukaan Karjalan armeijan tuli lyödä vihollinen ja painaa se Jäniskokea tai Laatokkaa vasten. Painopiste oli Tohmajärven – Pälkjärven alueella, 7. D:n osuudella. Hyökkäyshetki oli
10.7.41 klo 17. Lähtökäskyn antoi eräs Värtsilän suunnan komentaja omille joukoilleen kahdella sanalla: ”Nyt, pojat”. Hyökkäys tapahtui ilman tulivalmistelua kovan ukonilman raivotessa.
Kaikesta näki, että venäläisillä ei ollut aikomusta noin vain luopua saamistaan alueista. Oli tehty estelinjoja, murroksia, laajoja miinoituksia, jolloin oli paljon käytetty pientä penaalimiinaa, oli raivattu ampuma-aloja, tehty katettuja tuliasemia jne. Venäläiset taistelivat myös taitavasti ja sitkeästi. Mutta suomalaisia ei voinut nyt juuri pidätellä Alkoi nopea eteneminen. Edettiin Hämekosken ja Harlun kautta Läskelään ja sitten oltiinkin jo Kirjavalahdessa, Laatokan rannalla.
Kaunis aurinkoinen sää ja hyvä uimaranta houkuttelivat miehet uimaan. Ranta pensaikkoon tuli mahtava liputus kuivavista paidoista. Olimme iloisia, kun etenemisemme oli alkanut hyvin. Olimme iloisia siitäkin, , kun jostakin Sortavalan suunnalta näimme lähestyvän ”omia lentokoneita” kymmenen koneen ryhmänä. Mutta kun nämä koneet olivat jo melkein päällämme, huomasimme niistä Neuvostoliiton tähtitunnukset. Pommiluukut avautuivat ja pommit alkoivat pudota. Vaikea siinä rantavedessä oli maastoutua. Onneksi koko pommilasti meni ylitse. Muuta vahinkoa ei tullut, kuin että yhdeltä 5. patterin hevoselta sirpale katkaisi jalan. Hevonen oli lopetettava.
Kirjavalahdesta patteristo joutui kiertämään Sortavalan kaupungin toiselle puolelle Otsoisiin, josta käsin osallistuttiin Sortavalan valtaustoimiin. Kaupunki vallattiin 15.8.41. Venäläiset olivat evakuoineet ennen sitä laivoilla joukkonsa ja osan sotamateriaaliaan. Kaupunki saatiin melko ehyenä. Seminaarin alueella oli venäläisten sotasairaala, jossa oli mm. haavoittuneita naissotilaita.
Svenssonista tehtiin Mannerheimristin ritari ja Sortavalan kunniaporvari.
Toinen tavoite: Ääniselle ja Syvärille
Muutaman päivän lepotauon jälkeen jatkettiin vahalla sotatiellä Uomaan – Kolatselän kautta Itä-Karjalan puolelle. Vanhan Suomen rajan ylitys ei suurempia neuvotteluja kaivannut. Todettiin vain: ”Vieläpä on vanhakin raja auki”. Matka jatkui taistellen reittiä Vieljärvi – Niiniselkä – Puskuselkä – Kontuselkä, joka vallattiin 3.9.41. JR9 ja JR30 valtasivat Kuusjärven patteriston tukemina Petroskoin – Aunuksen tiellä olevan Kotkatjärven kylän. Kun toiset suomalaisosastot olivat katkaisseet saman tien Prääsän kohdalta, suuri joukko vihollisia ja materiaalia jäi tavallaan saarroksiin Kotkatjärven – Prääsän välille. Tämän venäläisjoukon kanssa käytiin 13.-16.9.41 suurtaistelu, jonka seurauksena vihollinen Simaniston kohdata lähti pakenemaan itää kohti kalustoineen tiettöman erämaan halki. Erämaa ja suomalaiset voittivat ja vihollisen oli jätettävä kalustonsa suureksi ”Pyhäjärven motiksi”. Se oli useita kilometrejä pitkä tavararuuhka, mm. 10 panssarivaunua, 200 kuorma-autoa, 426 hevosajoneuvoa, 290 hevosta, ammuksia, patruunoita, kenttäkirjapaino, sairaalakalustoa jne. Kuusjärven patteristolle kävimme noutamassa motista yhden kuorma-auton, joka olikin hyvin tarpeen.
14.9.41 7. D.pääsi Kaskanaan asti. Täällä loppui tie, edessä oli n. 35 km:n suoalue. Jouduttiin tietöihin. Joukko-osastoille jaettiin tienteko-osuudet. 23.9.41 kapulatie Tarsepoliin oli valmis. Mutta se ei ollut autoille, vaan ainoastaan hevosvetoisille peleille. Kuusjärven patteriston huollossa jouduttiin nyt tekemään huoltopäällikkö Koivulan kanssa työnjako: toisen oli lähdettävä patteriston mukaan, toisen oli otettava patteriston kolonna vastuulleen. Kolonna jäi minun vastuulleni. Sain luvan tarvittaessa odottaa, kunnes Petroskoi on vallattu, päästäkseni sitten patteriston yhteyteen.
Tyhjensimme autot, niitä oli viisi, kaikesta ylimääräisestä ja otimme täydet määrät ammuksia ja ruokatarvikkeita. Kotkatjärveltä saimme mukaan parikymmentä lomilta palaavaa miestä. Se olikin hyvä lisä autotyöntöporukkaan. Ajoimme Aunukseen. Kun tiedustelin Aunuksen komendantinvirastosta ajomahdollisuutta Syvärin rannan kautta Latvaan, minulle sanottiin, että sinne on turha lähteä, sillä tuskin sitä kautta pääsee.
Laguksen ”porukat” olivat kuitenkin sieltä päässeet. Seuraavana aamuna lähdimme kamppailemaan autoinemme reittiä Aunus – Vaasheni – Pitma – Vorobjeva – Iivina – Latva. Viidentenä päivänä lähdöstämme olimme kuin olimmekin kauniissa Latvan kylässä. Laguksen puhelinkeskuksen avulla sain yhteyden ”Haukan” tulenjohtokeskukseen ja siellä oli langan päässä patteristoupseerimme Paavo Sirola. Hän ilostui suuresti, kun ilmoitin, että olen kolonnan kanssa Latvassa ja autot ovat täynnä ammuksia ja muonaa. Patteristolta näet olivat ammukset jo lopussa ja ilman keittoruokaa oli jouduttu olemaan jo pari päivää.
Nyt Kuusjärven patteristo pääsi KTR2:n patteristoista ensimmäisenä lähtemään liikkeelle Tarsepolista. Ehdimme mukaan Petroskoin valtaustouhuun tukemaan os. Lagusta, joka yhdessä 1. D:n joukkojen kanssa valtasi Petroskoin 1.10.41.
Tämän jälkeen patteriston taival suuntautui etelään päin Syvärille ja sen eteläpuolelle. JR9 oli I ja III patteristojen tukemanaylittänyt Syvärin ja vallannut Vosnesenjan 6.10.41. Kuusjärven patteristo kuljetettiin syöksyvenemoottorien työntämillä lautoilla Syvärin yli Vosnesenjassa. Myöhemmin pioneerit tekivät paikalle tukevan puusillan.
Tuleva talvi näytti ensimmäisiä merkkejään: valjakkohevoset pyrkivät iljanteella liukastelemaan. Tarvittiin jäänaulojahevosten talvikengitystä varten. Huolto pantiin siitä ahtaalle ilman etukäteisvaroitusta. Mutta ”kun tiukalle pannaan, niin koiraskin jne.” Samana yönä vielä naulat olivat kengityssepillä ja marssi voi jatkua.
Syvärin eteläpuolella Kuusjärven patteristo otti ensimmäiset asemansa Baranin luota, siirtyi sitten Juksovan eteläpuolelle ja lopulta Homorovitsiin. 7. D. oli saavuttanut tavoitteensa. Kun 17. D:kin pääsi Syvärille, divisioonien raja tuli Juksovan ja Baranin välille. Tällöin Kuusjärven psto joutui palaamaan takaisin Baranin lohkolle, josta tuli pston lopullinen asemasotapaikka.
KTR2:n patteristojen sijainti asemasodan aikana oli seuraava: I psto Ostan lohkolla, II psto Levinan lohkolla ja II psto Baranin lohkolla. Liperin patteristo sai marraskuun lopulla uudet 155J/17 tykit.
Asemasotavaihe ei ollut mitään hiljaiseloa, vaan jatkuvaa kahakointia. Lokakuun lopulla -41 vihollinen yritti Syvärin rannan takasin valtaamista, mutta torjuttiin. 15.12.41 – 10.1.42 aikana käytiin Goran kylän mottitaistelu Baranin lounaispuolella. Näihin taisteluihin osallistui mm. 5./II/KTR2. Goran taisteluissa ammuttiin tykistön toimesta 16.500 kranaattia ja kranaatinheittimillä 26.000 kranaattia. Goran taisteluissa kaatui vihollisia n. 2.700. Vihollisen ns. ”kelirikkohyökkäys” tapahtui aikana 11.4.-24.4.42. Tämän vihollishyökkäyksen painopiste oli keskisellä Syvärillä. Hyökkäys torjuttiin. Taistelujen aikana II/KTR ampui 1501 laukausta kanuunoilla ja 391 laukausta haupitseilla.
Huoltoa, ajanviettoa, vierailuja
Asemasotaan päästäessä ja olojen ”vakiintuessa” kiinnitettiin patteriston huoltopuoleen enemmän huomiota. Divisioonan kautta saatavaa huoltoa oli koetettava täydentää. Niinpä tuli ajatus saada patteristolle maitoa edes jonkin verran. Divisioonanluvalla ostimme evakuoitavista Syvärin rantakylistä 12 lehmää. Osa niistä teurastettiin, mutta 5 jäi lypsäviksi. Tarvittiin karjanhoitaja. Sellaiseksi saatiin Petäjäselässä tavattu amerikansuomalaisnainen, joka pikkupoikansa kanssa oli piiloutunut venäläisiltä ja tuuli esiin suomalaisten saapuessa. Hän hoiti huolellisesti pienen karjamme ja maitoa voitiin jakaa vähäisiä määriä pattereille. Pikkupoika ”Ville” kastettiin ja hän opiskeli innolla sotilastapoja. Syksyllä -42 karjanhoito lopetettiin ja karjanhoitaja poikineen siirtyi Joensuuhun.
Vuoden vaihteessa 41-42 tuotiin patteristoon kaksi lottaa opastamaan keittiömiehiä ruuanlaitossa. He olivat vain vähän aikaa tässä tehtävässä.
Valaistusta varten korsuissa oli öljy- ja karpiidilamppuja. Erinomainen asia oli, kun Outokumpu Oy lahjoitti meille melkoiset karpiidierät. Kun oli siirrytty takaisin Baraniin, hankittiin korsuille sähkövalaistus.
Metsästysporukalla hankittiin täydennystä ruokavalioon. Kaadettiin hirviä ja yksi karhukin. Olisi ollut mahdollista vaihtaa ylijäämäleivällä kananmunia paikallisilta asukkailta, mutta asia kiellettiin.
Korsut olivat hyvin rakennettuja ja melko siistejä ja niissä oli kunnolliset uunit. Saunoja oli myös riittävästi.
Posti kulki säännöllisesti, tupakkaa sai ostaakin pienenerän viikottain, alkoholia noudettiin yhteisostoina Äänislinnan Alkosta. Pyykki vaihdettiin kerran viikossa. Huolto siis ”pelasi”. Lomille päästiin ukkomiehet kolmen ja poikamiehet neljän kk:n välein.
Ajanvietteenä oli radio, lukeminen, puhdetyöt, kilpailut, kuntoilu, sotapesäkäynnit jne.
Kesäisin tehtiin myös maataloustöitä heinien ja perunoiden saamiseksi.
Patteriston päästyä Baraniin paikoilleen, alkoivat myös kotiseutulähetystöjen vierailut. Ensimmäinen sellainen tapahtui juuri ennen pahaa kevätkelirikkoa -42. Vierailijat veivät tuliaisensa ja terveisensä aina tulenjohtokorsuihin saakka. Divisioonan komentajakin tämän tapahtuman huomioi. Hän kutsui lähetystön Vosnesenjaan vieraakseen, kahvitti ja kyseli kuulumiset.
Sota päättyy
Näin elettiin v:n 1944 kesään saakka. Silloin venäläisille tuli aikaa kiinnittää enemmän huomiota Suomen rintamille. Painostus alkoi Karjalan kannaksella. Aunuksen kannaksella se alkoi 21.6.44 Lotinanpellon suunnalla. Täällä vihollinen pääsi ylivoimallaan useihin läpimurtoihin ja teki myös 23.6.44 onnistuneen maihinnousun Viteleen kylään Laatokan itärannalle. Nyt oli Syvärinniskalla olevien joukkojen aika vetäytyä. Kuusjärven patteristo vetäytyi Syvärin yli Pitman sillan kautta, josta siirtyi Latvan ja Kaskanan kautta Loimolaan. Suomalainen jalkaväki oli ankarien taistelujen uuvuttama. ”Hiippailemistakin” esiintyi. Oli sen vuoksi suurenmoinen asia, että tykistömme oli kunnossa. Niinpä maj. Reino Penttisen johtaman mahtavan tykistöryhmän avulla vihollinen pysäytettiin Loimolan U-linjan eteen. 26.7.44 oli kiivain päivä.
Aselepo saatiin 4.9.44 ja välirauha ankarine ehtoineen.19.9.44. Pariisin rauhansopimus 10.2.47 oli lopullinen päätös sodille.
Ne päivät ja vuodet ovat jo historiaa. Silloinen sukupolvi oli kestävä rengas maamme suojaketjussa. Uskomme varmasti, että tulevat sukupolvet myös kestävät ja kansallemme niin tärkeät itsenäisyys ja vapaus säilyvät.
II/KTR2:n osuus sodissamme ansaitsee kaiken kunnioituksemme.
Outokummussa 20.11.1992
Ahti Laukkanen
Muistitiedon tukena olleet teokset:
Juhani Harviainen: PAKANA III/KTR2 1941-1944
Maunu Kuosa: TÄSS´ SAVON JOUKKO TAPPELI, Jalkaväkirykmentti 30 1941–1944
Kuussaari, Niitemaa: SUOMEN SOTA vv. 1941–1945
Rehtori Ahti Laukkasen muistelmista puhtaaksi kirjoittanut Outokummun lukion rehtori Juhani Räsänen 2022
